HFPA jakaa erikseen palkinnot parhaille esityksille draamaelokuvissa sekä komedia- ja musikaalielokuvissa. Tänä vuonna kaksi vahvinta suosikkia vuoden parhaaksi komediaksi ei kumpikaan täytä edes auttavasti komedian tunnusmerkkejä.
| Naura tälle |
Elämäkertaelokuva Joy tuntuu liehuvan komedioiden puolella lähinnä koska sen ohjaaja, David O. Russell, tunnetaan äkkiväärien komedioiden taitajana. Mutta vaikka Joy onkin tosipohjaisen nyrkkeilytarina Taistelijan (The Fighter, 2010) sisarteos, sen ambienssi on monta luokkaa vakavampi. Molemmissa tarkastelun keskipisteenä on lahjakkaan yksilön dysfunktionaalinen tavisperhe, mutta tällä kertaa Russell on selvästi ahdistuneempi siitä, miten yksilö voi joutua raahaamaan perhettään kuin palloa jalassaan. Niinpä, vaikka Joyn elämäntilanteisiin sisältyy monesti silkkaa absurdismia, vitsit puuttuvat niin käsikirjoituksesta kuin näyttelijöiden ulosannistakin. Joyn perheenjäsenten rajoittunut itsekkyys ja ankea tarve vetää korkealle kurottava nainen maan pinnalle, mielellään nilkkoja myöten mudassa, lyödään kankaalle melko raadollisena arkirealismina. Karehtiva hymy hyytyy kyllä aika äkkiä leffan mittaan.
TV-Shop-kuningattareksi nousseesta Joy Manganosta kertova leffa kulkee muutenkin vähän oudoilla raiteilla. Se tuntuu merkittävästi pinnistellymmältä kuin Russellin aiemmat menestykset. Käsikirjoitus ei meinaa pysyä kurssissa, vaan kulkee käänteestä toiseen käänteeseen. Dialogiin on jäänyt liikaa kliseitä. Russellin tuttu ensemble (Jennifer Lawrence, Robert DeNiro, Bradley Cooper) tuntuu rutiinilta. Russell rytmittää tarinankerrontaa lähinnä vaihtuvilla pop-biiseillä, mikä käy pian ilmeiseksi ja monotoniseksi. Käsivarakuvauskin näyttää tällä kertaa merkillisen kuolleelta. Energian puute käy ilmeiseksi toisessa näytöksessä, missä Bradley Cooper tulee ensi kertaa kuvaan. Cooperin intensiivisyys sähköistää koko salin välittömästi ja tuntuu kuin joku olisi avannut tuuletusoven. Sen sijaan Lawrence tuntuu olevan väärässä roolissa. Lahjakas kun on, hän tekee työnsä silti ihan hyvin, mutta ensimmäisellä puoliskolla, jolloin hänen hahmonsa vain laahustaa apaattisena, hänestä ei löydy kaivattua magnetismia. Elokuvan keskelle muodostuu tyhjiö, josta se ei löydä kunnolla tietään ulos.
Joyn eetos on kummallinen, varsinkin Russellin elokuvaksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja on ilman muuta tarkoittanut sen oodiksi vahvoille naisille, mutta kankaalle on päätynyt laulu kapitalismin hienoudesta, fokuksessa markkinatalouden mädin hedelmä, "TV-shop-ohjelmat". Joysta on ilo kaukana.
Toinen omalaatuinen valinta Golden Globesien komediapuolelle on Ridley Scottin Yksin Marsissa (The Martian). Jos Joy on komedia siinä kuin Kramer vs. Kramer, on Yksin Marsissa komedia samassa määrin kuin Tähtien sota. Yksin Marsissa on kyllä hauska ja viihdyttävä, mutta ei sillä tavalla kuin komedia tavallisesti käsitetään. Se ei pilaile lähtökohdallaan eikä tee koomisia ylilyöntejä. Se on vain rento ja kevyt käyttöelokuva. Itse käytin sitä pestäkseni Bunny the Killer Thingin oksennuksen maun suustani, mihin tarkoitukseen Yksin Marsissa sopi täydellisesti. Leffan kantava voima on Matt Damon, jolle toivon lämpimästi - ja turhaan - Oscar-ehdokkuutta, sillä tällainen laajalle yleisölle tehty sankari on alkukantaisessa mielessä kaikkein aidointa näyttelemistä eikä luonnistu ihan keneltä tahansa. Matt Damon tekee silmänkääntötempun ja saa esiintymisensä näyttämään vaivattomalta. Tähän sisältyvä taituruus tuppaa liian usein unohtumaan kamelonttinäyttelijöitä ihailevilta.
Siinä määrin, että nyt se tulkitaan jo komedialliseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti