Viisi päivää ystävänsä Haskell Wexlerin poismenon jälkeen kulki samaa polkua historian maineikkain unkarilainen elokuvaaja Vilmos Zsigmond. Hän oli 85-vuotias.
Kuten Wexler, Zsigmond valittiin kollegoidensa toimesta kaikkien aikojen kymmenen vaikutusvaltaisimman kuvaajan joukkoon. Ja samoin kuin Wexler, Zsigmondkin lähti saappaat jalassa: loppuun asti työskennellyt mestari oli kiinnitetty viiteen tekeillä olevaan tuotantoon. Elokuvaajien killassa Wexlerin ja Zsigmondin lähes samanaikainen poistuminen estradilta vertautuu heinäkuun 30:een vuonna 2007, jolloin samalla ovenavauksella jättivät hyvästit Ingmar Bergman ja Michelangelo Antonioni.
Olisi sielutonta korottaa jompikumpi legendaarisista kuvaajista toista korkeammalle, joten todettakoon vain, että a) Wexler ja Zsigmond loivat Hollywoodissa hyvin erilaiset urat ja b) Zsigmond signeerasi vielä vaikuttavamman määrän lähtemättömän vaikutuksen tehneitä elokuvia. Sellaisten ohjaajien kuin John Boorman, Robert Altman, Woody Allen, Steven Spielberg, Michael Cimino, Brian DePalma ja George Miller kanssa työskennellyt unkarilainen vastaa mm. näiden elokuvien visuaalisesta toteutuksesta:
McCabe & Mrs. Miller (1971)
Sairaat mielikuvat (Images, 1972)
Syvä joki (Deliverance, 1972)
Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973)
Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974)
Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977)
Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978)
Noidat (Witches of Eastwick, 1987)
Emily on poissa (The Crossing Guard, 1995)
Musta Dahlia (2006)
Cassandra's Dream (2007)
Ja tuossa on vain otos elämäntyöstä. Kun nämä laitetaan yhteen Wexlerin töiden kanssa, tullaan nopeasti siihen johtopäätökseen, että kaksikko vastasi pitkälti siitä kuvasta, mikä meillä on 70-luvusta.
Kokonaan oman artikkelinsa väärti olisivat vuoden 1956 Unkarin invaasion jaloista historiallisesti korvaamattoman arvokkaan dokumenttiaineiston kanssa paenneen Zsigmondin oppivuodet USA:n marginaalielokuvissa. Ennen McCabe & Mrs. Milleriä hän oli henkensä pitimiksi ampunut filmille kymmeniä b- ja roskaleffoja, esimerkiksi useita Al Adamsonille. Jos kansallinenelokuvaarkistoinstituuttiavkaatopaikka järjestää retrospektiivin Zsigmondin kanonisoiduista töistä, toivottavasti joku kaivaa esiin myös vähemmät tunnetut The Nasty Rabbitin, Psycho a Go-Gon ja Satan's Sadistsin.
Zsigmond oli virtuoosi, joka osasi mitä tahansa. Iholle tunkevan realistista Kauriinmetsästäjää ylpeyden aiheenaan pitänyt maestro osasi myös tyylitellä, kuten Kolmannen asteen yhteys osoittaa, ja taituroida pitkillä otoksilla esimerkiksi Altmanin maagisessa Pitkissä jäähyväisissä. Toisaalta, Zsigmond vannoi aina, että kuvaaja on vain yhtä hyvä kuin ohjaajansa. Tämä kielii luonteen nöyryydestä. Esimerkiksi De Palman Musta Dahlia luokiteltiin yleisesti epäonnistuneeksi, mutta se sai yhden Oscar-ehdokkuuden - ei liene vaikeaa arvata mistä.
Zsigmond kokeili myös ohjaamista vuoden 1992 vähälle huomiolle jääneessä The Long Shadowsissa. Uransa loppupuolella hän palasi myös tekemään töitä kotimaahansa, mistä todisteena Endre Hulesin ohjaus A halálba táncoltatott leány (The Maiden Danced to Death, 2011), kuvaus kahdesta veljeksestä, jotka neuvostoinvaasio erottaa toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti