Monroen vuoden 2015 elokuvat

Vuosi on vaihtunut, ja on aika katsastaa mitä vuodelta 2015 jäi käteen. Tässä neljän Elokuvakerho Monroen hallituslaisen valitsemat viisi viime vuoden parasta elokuvaa.

Olemme jälleen käyttäneet samaa kriteeriä kuin viime vuonna, eli listat on kasattu vuoden aikana Suomessa kaupallisen levityksen saaneista elokuvista.

Tiedottajan valinnat (Essi Tapanainen)

5. MATKA MINUKSI, ohj. Mina Laamo
Blogia kirjoittavista nuorista naisista kertova dokumentti täyttyy elävän elämän hetkistä, joissa minuus ei ole tarkkaan valittuja kuvia ja sanoja vaan altis ja haavoittuvainen. Juulian, Ellin ja Lauran kamppailu nyky-yhteiskunnan ja oman itsen vaatimusten kanssa on silmiä avaavaa ja terapeuttista. Dokumentti herkistää aistit ymmärrykselle.

4. IDA, ohj. Pawel Pawlikowski
Pawel Pawlikowskin Ida on riisutun kaunis ja hienovarainen tarina nuoren naisen identiteetin ja uskon koettelemuksesta, kun hän kohtaa oikean perheensä ja sen traumaattisen kohtalon. Juutalaisten joukkosurman seurauksia ei ole koskaan käsitelty tällaisen seesteisyyden ja viattomuuden kautta. Idan hauraan näköisen olemuksen takainen maailma jää hämmentävän liikuttavaksi mysteeriksi.

3. DHEEPAN, ohj. Jacques Audiard
Jacques Audiard on todistanut taitonsa poikkeuksellisten ihmissuhteiden kuvauksessa jo edellisessä elokuvassaan Luihin ja ytimiin (2012). Myös Dheepanissa hän saa hämmästyttävällä tavalla esiin henkilöhahomojensa ristiriitaiset ja moniulotteiset tunnetilat. Toisilleen tuntemattomat pakolaiset esittävät perhettä saadakseen turvapaikan Ranskasta, mutta pakolaisten ghettoutunut lähiö tarjoaa sekin omat vaaransa. Epätoivo, pelko, yksinäisyys ja kaipaus sekoittuvat Dheepanin ”perheen” jäsenissä vivahteikkaaksi kudelmaksi, kun he etsivät turvaa ja luottamusta toisistaan.

2. INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA (Inside Out), ohj. Pete Docter & Ronnie Del Carmen
Elokuvallaan Inside Out Pixar osoittaa animaation lähes rajattomat mahdollisuudet luodessaan ihmismielen rakenteista hämmästyttävän kauniin maailman ja nivoessaan sen saumattomaksi osaksi universaalia kasvutarinaa, jonka tarjoamat oivallukset eivät moniulotteisuudessaan aliarvioi minkään ikäisiä katsojia. Elokuva, joka voi parhaimmillaan eheyttää tunnemaailmasi.

1. MOMMY, ohj. Xavier Dolan
Xavier Dolanin Mommy on osoitus erittäin lahjakkaasta, omaehtoisesta ja tyylitajuisesta elokuvanteosta, jossa ei jäädä pohtimaan, mitä voi tehdä, vaan tehdään ja niin varmalla otteella, että se toimii. Elokuvan alussa säälit sen keskenkasvuisia, elämässä itseään toistuvasti jalkaan ampuvia päähenkilöitä. Lopussa ihailet heidän vahvuuttaan ja päätät kuunnella kotona hieman Celine Dionia.

Hallituslaisen valinnat (Valtteri Leinonen)

5. VAKOOJIEN SILTA (Bridge of Spies), ohj. Steven Spielberg

Kolme vuotta Lincoln-elämäkerran jälkeen Steven Spielberg yhä maalailee hiljaisen kunnioittavia kuvia kansallissankareista. Tämän vuoden Bridge of Spies on hyvin amerikkalaisessa humanistisuudessaan kuitenkin tahdikkaampi kuin edellämainittu teos. Kylmän sodan aikaan sijoittuvassa elokuvassa Tom Hanks esittää asianajajaa, joka joutuu puolustamaan epäiltyä neuvostovakoojaa amerikkalaisen tuomioistuimen edessä. Pesti on kiittämätön, mutta Hanksin hahmo näkee tilaisuuden harjoittaa amerikkalaisuuden perusideaa - monimuotoisuuden tunnustamista. Epäiltyhän vain palvelee omaa isänmaataan ja ideologiaansa, aivan kuten Hanksin asianajaja omaansa. Elokuvan ansio on tässä jaetun inhimillisyyden pienessä voitonhetkessä. Turhan ihannoivaksi se luisuu siinä, kuinka yksinäiseksi Hanksin hahmo jää ylevissä arvoissaan. Muut amerikkalaiset maalataan lavean itsekkäiksi ja neuvostopelkoisiksi. Tästä huolimatta Bridge of Spies osoittaa kunniakkaasti, että kädet likaavalla käytännön työllä voidaan edetä kohta abstrakteja ideaaleja, oli eteneminen miten hidasta tahansa.

4. MAGIC MIKE XXL, ohj. Gregory Jacobs

Jatko-osa Steven Soderberghin ohjaamalle Magic Mikelle (2012) on mitä ihailtavin sinuiksi tuleminen. Soderbergh siirtyy ohjaajan pallilta kuvaaja-leikkaajaksi, mutta ote elokuvan seuraamiin miestanssijoihin on varmempi kuin aiemmin. Tällä kertaa Channing Tatumin esittämä Taika-Mike lyöttäytyy vanhojen stripparikavereidensa kanssa road tripille, matkalle kohti viimeistä isoa keikkaa. Matkaaminen antaa elokuvalle rentoa episodimaisuutta. Se mahdollistaa mieleenpainuvia ympäristöjä tanssinumeroille ja eristää niitä omiksi arvokkaiksi hetkikseen. Joe Manganiellon soolotanssi huoltoasemalla Backstreet Boysien tahtiin on elokuvavuoden kirkkaimpia helmiä. Tanssi ei ole pelkästään itsessään viihdyttävä, vaan Manganiellon hahmolle se on myös tilaisuus realisoitua esiintyjänä. Tässä kypsymisessä esiintyjät rinnastuvat itse elokuvaan. Molemmat tasot projisoivat samaa itsevarmuutta - tietoisuutta viihdyttäjän ja mielenlievittäjän roolista, sen ensisijaisuudesta. Elokuvan päättävä yhteisnumero ei ehkä lunasta kaikkia alun lupauksia, mutta Magic Mike on selkeästi löytänyt muottinsa ja haluaa vain paisua sen äärirajoille. XXL.

3. TAXI TEHERAN (Taxi), ohj. Jafar Panahi

Jafar Panahi juhlii elokuvataiteen elähdyttävää voimaa, koska hänen täytyy. Taxi on veteraaniohjaajan kolmas kokopitkä sen jälkeen, kun Iranin valtio julisti hänet 20-vuotiseen pannaan elokuvanteosta, syytteenä hallituksenvastainen propaganda. Elokuvan konsepti onkin syystä simppeli ja vaivihkainen: Panahi itse ajaa taksilla ympäri Teherania ja saa asiakkaikseen vaihtelevan joukon paikallisia. Kamerat ovat kiinnitetty kojelaudalle, eikä taksista siis poistuta lainkaan elokuvan aikana. Panahin asiakkaissa yhdistyvät Taxin merkittävimmät temaattiset juonteet, nimittäin hengissä selviytyminen ja elokuvaaminen. Edeltävää edustavat mm. auto-onnettomuuden uhri, jonka Panahi kiidättää sairaalaan, sekä ohjaajan vanha tuttu, jonka kimppuun on hiljattain hyökätty. Jälkimmäisestä esimerkkejä ovat ohjaajaksi pyrkivä nuori mies sekä Panahin siskontyttö, joka kuvaa videota kouluprojektiaan varten. Asiakasjoukon kitkainen implikaatio onkin selkeä: Juuri taiteenteko pitää Jafar Panahia hengissä. Väkivaltaiset rajoitukset eivät voi poistaa hänen tarvettaan tehdä elokuvia. Taxin kaltaiset kekseliäät ja taidemyönteiset elokuvat vuorostaan elvyttävät meitä muita.

2. MOMMY, ohj. Xavier Dolan

(sis. kevyitä spoilereita) Vuoden 2015 rohkeimman elokuvakerronnallisen ratkaisun teki kanadalainen Xavier Dolan. Dolan kuvasi viidennen elokuvansa, Mommyn, muotoon 1:1, eli kuvalla joka on mitoiltaan täydellinen neliö. Toki pelkkä kuvasuhde ei riitä ylevöittämään Dolanin elokuvaa; poikkeava kuvauskeino täytyy motivoida sillä, mitä kuvataan. Mommy esittelee Dianen ja Steven, äidin ja teinipojan, joiden suhde on molemminpuolisesti raastava ja silti toisinaan rakkaudellinen. Steve on ADHD:nsa ja muun häiriökäyttäytymisen vuoksi viettänyt aikaa sisäoppilaitoksessa. Elokuva alkaa, kun hänet palautetaan takaisin Diane-äidin hoivaan. Mommyn keskeisenä konfliktina Diane joutuukin pohtimaan, selviääkö hän yksin villin ja joskus väkivaltaisen Steven kanssa. Tulisiko Steven vaikea käytös vain hyväksyä? Pitäisikö psykologisten määritelmien ohi pyrkiä aina näkemään, vai onko niillä jotain selittävää käytännön arvoa? Mommy arvioikin sekä mielenterveydellisiä että elokuvallisia laatikoita. Elokuva on rohkea, koska se osaa astua näiden laatikoiden ulkopuolelle mutta uskaltaa myös pitäytyä niissä kovan paikan tullen.

1. INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA (Inside Out), ohj. Pete Docter & Ronnie Del Carmen

Animaatiostudio Pixarin uusin mallintaa ihmismielen toimintaa tavalla, joka puhuttelee lapsikatsojia mutta salaa haluaa kouluttaa meitä kaikkia. Inside Out rajaa kokemamme tunteet perustyypeiksi ja elollistaa ne seikkailujuonensa hahmoiksi (mukana ovat Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho). Tunnetyyppien ensisijaisena tehtävänä on antaa ulottuvuutta 11-vuotiaan Rileyn kognitiiviselle kypsymiselle. Rileyn kasvukertomuksen käynnistää hyvin yleismaailmallinen tilanne: hänen perheensä joutuu muuttamaan uudelle paikkakunnalle*. Juuri tämä asetelma mahdollistaa Inside Outin kaikille avoimen impaktin. Se kysyy helposti ymmärrettävällä tavalla, kuinka uusiin ja vaikeisiin tunteisiin tulisi suhtautua. Muuttoon mukautuva Riley oppii, että tunteiden kuuluukin olla jokseenkin komplekseja ja että niiden käsittelyssä tulisi karttaa liiallisia yleistyksiä. Inside Out siis yksinkertaistaa tunteitamme, jotta osaisimme paremmin arvostaa niiden yksilöllisyyttä ja kasvattavuutta. Lapsille elokuva voi ehkä opettaa tämän, aikuisille katsojille kyseessä on vanhentumaton kertaus.

*Tässä Pixar omaksuu troopin ihailemaltaan Studio Ghibliltä!

+ Sodiksessa nähtyä/Vuoden oikeasti paras elokuva: From What Is Before (ohj. Lav Diaz).

Sihteerin valinnat (Salla Lehtikangas)

5. 45 VUOTTA (45 Years), ohj. Andrew Haigh

Joulun alla Suomessa ilmestyneen, tarkkanäköisen 45 Yearsin vahvuus piilee siinä, ettei katsomiskokemuksen aikana välttämättä aavista, miten voimakkaasti elokuva jää takaraivoon. Charlotte Ramplingin paljon puhuvat silmät palaavat mieleen kuin varkain, tarinan ja kohtausten raadollisuus kuoriutuu sipulin lailla jokaisen elokuvasta käydyn uuden keskustelun myötä. Tämä on kuin Mike Leigh -elokuva ilman empatiaa.

4. MATKA MINUKSI, ohj. Mina Laamo

Mina Laamo toimi tuotantopäällikkönä vuonna 2011 ilmestyneessä kotimaisessa dokumenttielokuvassa Ikuisesti sinun ja lienee saanut (muun muassa) sieltä hyvät eväät omaan elokuvaansa. Matka minuksi on samalla tavoin herkkä ja voimakas teos, joka tuntuu tärkeältä yhteiskunnallisellakin tasolla. Elokuvan tekevät ennen kaikkea kolme itseilmaisullisesti lahjakasta päähenkilöä, jotka eri tavoin ilmentävät nyky-ajan nuoren naisen elämän tervanjuontia ja riemuvoittoja.

3. INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA (Inside Out), ohj. Pete Docter & Ronnie Del Carmen

En ole vielä kuullut lapsikatsojien kommentteja tästä elokuvasta suuntaan tai toiseen. Aikuiset ovat kertoneet oppineensa katsomiskokemuksen myötä ymmärtämään itseään paremmin. Inside Out ei välttämättä ole koko perheen elokuvana Pixarin nasahtavin napakymppi, mutta jos se rohkaisee edes vanhempia katsojia olemaan paremmin yhteydessä koko omaan tunneskaalaansa, on sillä paikkansa tässä ajassa, jossa positiivisuus ja pärjääminen alkavat olla ihmisarvon edellytyksiä.

2. MAD MAX: FURY ROAD, ohj. George Miller

Tänä vuonna listan 1. ja 2. sijojen jakaminen oli vaikeaa, sillä kärkisijoista taisteli kaksi eri tavalla minua hengästyttänyttä elokuvaa. Edelleen ajatellessani Mad Max: Fury Roadia alkavat sisukseni huutaa. Tässä elokuvassa emotionaaliset panokset olivat jatkuvasti huipussaan: elämä, kuolema, selviytyminen. On vaikea uskoa että Miller on onnistunut luomaan jotain näin suurta ja kuitenkin täysin tinkimätöntä. Tätä elokuvaa ei olisi voinut ohjata kukaan muu. (Erityisesti riemastuin hoksatessani, että alkuperäisen Mad Maxin (1979) paras asia, Hugh Keays-Byrne eli Toecutter, on Immortan Joe. Ympyrä sulkeutuu.)

1. MOMMY, ohj. Xavier Dolan

Vuoden suosikiksi sijoittui lopulta kuitenkin nuoren Xavier Dolanin viides kokopitkä elokuva, joka sai Suomen ensi-iltansa tammikuussa. Tarina on pieni ja tapahtuu hyvin läheisesti kolmen keskeisen hahmonsa iholla. Elokuva on ajoittain hyvinkin viipyilevä ja maalaileva, unohdutaan leijumaan kokonaisten pop-kappaleiden ajaksi fiiliskuviin. Mutta kohtaukset toimivat, koska hahmot toimivat. Ihmiset ovat alati vereslihalla, myös katsoja. Hetken tuntuu, että nyt on mahdollisuus kasvattaa uutta ihoa – ja sitten sitäkin revitään taas auki. En olisi viime vuonna uskonut, että vuoden 2015 kuunnelluimpien biisieni joukossa on Celine Dionin "On ne change pas", mutta näin on ja se on tämän elokuvan syytä/ansiota.

Puheenjohtajan valinnat (Lauri Tapaninen)

5. SICARIO, ohj. Denis Villeneuve

Sicario on toimintatrilleri, jonka luomat fiilikset tuovat mieleen Michael Mannin parhaat leffat. Toiminta on realistisen nopeaa ja sen ympärille rakentuva jännite voimakasta. Emily Bluntin esittämä FBI-agenttia joutuu keskelle Yhdysvaltojen epätoivoista sotaa rajan molemmin puolin toimivaa huumekauppaa vastaan. Viaton agentti joutuu kohtaamaan moraali-kysymysten hämärtymisen huumesodan hulluuden keskellä. Denis Villeneuven ja kuvaaja Roger Deakinsin toinen yhteistyö on saanut aikaan upean tuntuisen ja näköisen rikoselokuvan.

4. THE TRIBE (Plemya), ohj. Miroslav Slaboshpitsky

Ukrainalaisen Miroslav Slaboshpitskyn esikoispitkä The Tribe on elokuvakerronnan mestariteos. Se on viittomakielinen elokuva ilman tekstityksiä, eli viitottua kieltä ymmärtämättömälle elokuva on käytännössä mykkä. Keskusteluiden kontekstit tulevat kuitenkin esille, koska kieli on paljolti myös non-verbaalia viestintää. Näyttelijäsuoritukset ovatkin uskomattoman ilmeikkäitä ja rehellisiä. Slaboshpitskyn kerrontatapa on harkitun seesteinen. Elokuvan kohtausten sisällä ei ole leikkauksia, vaan ne on kuvattu yhdellä otolla. The Triben kuvailu saa sen kuulostamaan hyvin tylsältä, mitä se ei kuitenkaan ole. Näin elokuvan ensimmäisen kerran Tampereen Elokuvajuhlilla päivän viimeisenä näytöksenä jo hieman väsyneessä mielentilassa. Ennen näytöksen alkua ajattelin, etten välttämättä pysty keskittymään yli kaksituntiseen elokuvaan, jonka kieltä en ymmärrä. Huoli oli turha, sillä Slaboshpitskyn kerronta piti otteessaan koko elokuvan keston läpi. Tarina kuuron Sergein (Grigoriy Fesenko) saapumisesta kuurojen sisäoppilaitokseen ja tutustuminen siellä toimivaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen muodostaa elokuvasta yhteiskunnallisen draaman lisäksi modernin gangsterielokuvan.

3. INHERENT VICE, ohj. Paul Thomas Anderson

Inherent Vice tuotti ilmestyessään paljon pettymyksiä, sillä Paul Thomas Andersonin ohjaama ja (Thomas Pynchonin romaanin pohjalta) käsikirjoittama elokuva oli ehkä kaikkiin odotuksiin nähden jotain liian erilaista. 70-luvulle sijoittuva kovaksikeitetyn dekkarin ja huumekomedian ristisiitos on taide-elokuvaksi liian komediallinen, komediaksi liian sekava ja dekkariksi liian sekaisin omista päämääristään. Mutta näiden kaikkien vajaavaisten tekijöiden* kokonaisuutena teos onkin jotain upeaa. Andersonin elokuva on monimutkaisen kerronnan sisään rakennettu viihdyttävä trippi ilman päämäärää.

*Inherent Vice tarkoittaa suomeksi mm. luontaista vikaa.

2. MAD MAX: FURY ROAD, ohj. George Miller

Ohjaaja George Miller aloitti uransa tekemällä kolme Mad Max elokuvaa (1979-1985). Kolmekymmentä vuotta vierähti Millerin tehtaillessa elokuvia lähinnä lapsille (Babe suurkaupungissa, Happy Feet, Happy Feet 2). Kuka olisi uskonut, että veteraaniohjaaja pystyy vuonna 2015 tekemään täydellisen toimintaelokuvan. Miller palaa luomaansa post-apokalyptiseen maailmaan uskomattoman omaehtoisella teoksella. Mad Max: Fury Roadin juoni on hyvin yksinkertainen. Tämä ei tarkoita, että elokuvan maailma olisi sitä myös. Liian usein (lähes aina) Hollywood-elokuvissa alleviivataan liikaa yksityiskohtia, jotta katsoja varmasti ymmärtäisi kaikki tarinan elementit. Nerokkainta Millerin kerronnassa onkin toiminnan etualaistaminen ja samalla tarinan yksityiskohtien jättäminen taustalle. Elokuvan alkupuolisko on yhtä pitkää toimintakohtausta, keskellä on hengähdystauko ja loppu on yhtä pitkää toimintakohtausta. Fury Road hylkää alleviivaamisen ja keskittyy uskomattoman hienosti toteutettuun toimintaan. Digitaalisten tehosteiden aikakaudella tämä teos muistuttaa miltä näyttää ja tuntuu elokuva, jossa suurin osa efekteistä ei ole digitaalisesti tehtyjä vaan oikeasti käytännössä toteutettuja (katso esim.: https://www.youtube.com/watch?v=ent02yItm60).

1. MOMMY, ohj. Xavier Dolan

Mommy on Xavier "poikanero" Dolanin viides ohjaus. Elokuva on kuvattu neliönmuotoiseen 1:1 kuvaformaattiin. Kuva on siis vieläkin kapeampi kuin tv:stä tuttu, toisinaan edelleen käytetty 4:3. Elokuvan tarina sijoittuu yhden vuoden päähän tulevaisuuteen, eli se on käytännössä yhteiskunnallista scifiä. Mommy on kuitenkin niin kaukana tieteiselokuvan genrestä, kuin vain äidin ja pojan ongelmallisesta suhteesta kertova draama voi olla. Kun tähän tekotaiteelliselta tuntuvaan alkuasetelmaan lisätään, että molemmat päähenkilöt ovat todella raivostuttavia hahmoja ei elokuvan odotukset voisi enää paljoa matalammalta lähteä. Kuitenkin elokuvaa seuratessa jotain muuttuu. Alan vähitellen ymmärtää hahmoja. Lopulta jopa välitän heistä. Kuvan formaattikikkailu ei enää olekaan päälleliimattua vaan oikeasti tukee tarinaa ja jopa rikastuttaa sitä. Dolan leikittelee elokuvan kerronnan keinoilla haluamallaan tavalla välittämättä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Kaikki toimii kokonaisuuden ehdoilla. Mommy irrottautuu konventioista ja luo ne uudestaan. Jotain elokuvasta kertoo se, että Dolan ottaa yhden maailman kuluneimmista kappaleista, Oasiksen Wonderwallin, ja käyttää sitä elokuvassa vilpittömästi, ilman ironiaa. Mommy käsittelee yksinkertaista asetelmaansa tuoreella tavalla ja kuitenkin täysin omilla keinoillaan.

+ Leffavuosi oli erinomainen, joten haluan antaa kunniamaininnat myös täpärästi listani ulkopuolelle jääneille elokuville Ida, Birdman, It Follows ja Whiplash.

++ Kehumisen arvoisin kotimainen elokuva oli Aleksi Salmenperän ohjaama upea, vaikkakin epätasainen Häiriötekijä. Näin rohkeita ja taidolla tehtyjä elokuvia tarvitaan Suomeen ehdottomasti lisää. Häiriötekijä jäi kuitenkin kokonaisuutena liian repaleiseksi sketsikokoelmaksi, joten lopulta PARAS kotimainen oli Jörn Donnerin Armi elää!.

+++ Vuoden hienoin lopetus oli Christian Petzoldin elokuvassa Phoenix.

Yhteenvetona siis Dolan 4, Pixar 3, sekä jaetusti Miller 2 ja suomalainen dokumentti 2. Ansaitut pisteet! Monroe suosittelee! Hyvää leffavuotta 2016!