"Jos et löydä itseäsi kuolinilmoituksista, nauti aamiaista"

Kreikasta rantautui viikon viiveellä murheellinen uutinen Mary Tsonin kuolemasta kahdeksas päivä kuluvaa kuuta vain 30-vuotiaana. Kansainvälisesti Tsoni muistetaan Kreikan kuumimman nykyohjaajan Yorgos Lanthimosin läpimurtoelokuvasta Kynodontas eli Dogtooth (2009). Liki absurdin omaperäinen komedia päätyi vastoin odotuksia - mutta ansaitusti - Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien sarjassa: se on usein mainittu historian oudoimpana Oscar-ehdokkaana. Tsoni näytteli Perheen nuorinta tytärtä.

On surullista, kun Kohtalottaret pyyhkäisevät lahjakkuuden näin varhain. Vastapainona, silti, joillekin valituille suodaan aikaa Maan päällä runsaalla kädellä. Mm. seuraavat Elokuvan merkkihenkilöt porskuttavat edelleen menemään korkeassa iässä muodostaen siltoja kauas elokuvan kultaiseen historiaan.

Ensin pari ysikymppistä




Newyorkilainen Mel Brooks (s. Melvin Kaminsky 28.6.1926) on jo aikaa sitten muodostunut amerikkalaisen komedian instituutioksi. EGOT-voittajana hän on valloittanut niin elokuvan, television, ääniteteollisuuden kuin näyttämötkin. Vaikka on vakuuttanut sekä ohjaajana että näyttelijänä, on valtavan vitaalinen Brooks aina painottanut olevansa ennen kaikkea kirjoittaja. Jos jokin hänen monista lahjoistaan jää varjoon, niin todettakoon ykskantaan Brooksin olevan kertakaikkisen loistava laulunkirjoittaja. Elokuvissa Brooks työskentelee yhä, lähinnä ääninäyttelijänä. Hän oli vuosikymmeniä naimisissa hienon näyttelijättären, Anne Bancroftin (1931-2005), kanssa. Heidän poikansa, Max, on luomassa kiinnostavaa uraa kirjailijana: hittielokuva World War Z bastardisoi Maxin erinomaisen esikoisromaanin.

1. elokuva (ohj.): Kevät koittaa Hitlerille (The Producers, 1967)
1. elokuva (näyt.): 12 pallia eli kevät koittaa anopille (12 Chairs, 1970)
Toist. viim. elokuva (näyt.): Huvila kukkulalla (Up at the Villa, 2000, kreditoimaton)



Alkuperäinen kuminaama Jerry Lewis (s. Joseph Levitch 16.3.1926) on Mel Brooksin veroinen komedialegenda - ja ehkä enemmänkin: Antti Alasen mukaan Lewis on "toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaisen komedian suurin vaikuttaja". Hänen elokuvansa eivät tätä nykyä elä kollektiivisessa alitajunnassa yhtä vahvoina kuin Brooksin, mutta huippukaudellaan Lewis oli kunnianhimoinen ja anarkistinen kokeilija. Ohjaajana hän oli ensimmäinen, joka käytti kuvauspaikalla monitoria nähdäkseen saman kuin kuvaajansa. Näyttelijänä hän on antanut suoria vaikutteita muiden muassa Robin Williamsille, Steve Martinille, Eddie Murphylle ja tietysti Jim Carreylle. 50 täytettyään Lewis uskaltautui myös merkittäviin draamarooleihin huippu-auteurien palveluksessa Koomikkojen kuninkaassa (King of Comedy, ohj. Martin Scorsese, 1982) ja Arizona Dreamissä (ohj. Emir Kusturica, 1993). Viime syksynä sai ensi-iltansa mielipiteitä jakanut, peräti kolme vuotta "hyllyllä istunut" Max Rose, jonka inhoajatkin ylistivät iäkkään koomikkoneron vakavaa pääosasuoritusta.

1. elokuva (näyt.): Tontut toverukset (My Friend Irma, 1949)
1. ohjaus: Jerry Lewis piccolona (The Bellboy, 1960)
Toist. viim. elokuva (näyt.): The Trust (2016)

100

Danielle Darrieux (s. 1.5.1917) täytti sata vuotta vappuna. Graham Greene lienee ollut kauniskasvoiseen ranskalaisikoniin rakastunut, niin haltioituneita rivejä brittikirjailija kynästään sinkosi: Greene valittaa, että Darrieux vaatii käsikirjoittajalta liikaa, sillä näyttelijättären viattomuus ei ole elävästä elämästä, vaan sen "täytyy olla runoutta tai se ei ole mitään". Toinen esimerkki Darrieux'n vetovoimasta: ranskalaiset antoivat suosikilleen erikoisen nopeasti anteeksi tämän keimailut valloitettujen kanssa miehitetyssä Pariisissa. Darrieux on esiintynyt valkokankaalla yhdeksällä vuosikymmenellä; hän aloittikin poikkeuksellisen varhain: William Thielen Le bal ("Tanssit") vuodelta 1931 esittelee vain 14-vuotiaan löydön. Jo pari vuotta myöhemmin seurasi avioliitto 27 vuotta vanhemman elokuvaohjaajan Henri Decoinin kanssa. Liitto päättyi muutamassa vuodessa, mutta yhteistyö jatkui kantaen hedelmää 16 elokuvan verran. Sen tietyn ranskalaisen kepeyden/keveyden ruumiillistuma lienee taltioitunut ikimuistoisimmin filmille parissa Jacques Demyn musikaalissa (Rochefortin tytöt, Huone kaupungissa) sekä kolmessa keskeisessä Max Ophülsin-teoksessa (Intohimojen karuselli, Lemmenunelma, Salaperäiset korvarenkaat).

1. elokuva: Le bal (1931)
Toist. viim. elokuva: Pièce montée (2010)


Puolalainen lava- ja valkokangasnäyttelijä Maciej Maciejewski (1.10.1914) syntyi Kansakunnan synnyn vuonna, ensimmäisen maailmansodan ehdittyä neljännelle kuulleen. Maciejewskin elämä kattaa lähes koko puolalaisen elokuvan historian: maan ensimmäinen (säilynyt) koko illan elokuva on jo vuodelta 1908. Meillä Maciejewski muistetaan kahdesta mestarien - joista molemmista on jo aika jättänyt - työstä: viime vuonna kuolleen (12 vuotta Maciejewskia nuoremman) Andrzej Wajdan Kanal, kirottujen tie (1957) ja Krzysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta (1988).

1. elokuva: Nuori Chopin (Młodość Chopina, 1952)
Toist. viim. elokuva: Egoiści (2000)


Teräsvaari mikä teräsvaari. Kirk Douglas (s. Issur Demsky 9.12.1916) on viimeinen aidoksi asiaksi luonnehdittava Hollywood-legenda - miesten puolelta - unelmakaupungin suuruuden ajalta. Douglas näytteli William Wylerin, Vincente Minnellin, Lewis Milestonen ja Joseph L. Mankiewiczin huipputöissä - sekä kahdessa Stanley Kubrickin ohjauksessa: Spartacus (1960) on yhtä paljon tuottaja-tähtensä kuin nuoren palkkarenkiohjaajan teos, kun taas kuolematon Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) on yksiselitteisesti näyttelijän uran paras elokuva ja ehkäpä paras roolikin. Myöhemmin myös Brian De Palma sai kunnian ohjata Douglasia. Oscar-ehdokkuuksia on kertynyt kolme, ja niiden lisäksi parikymmentä vuotta sitten kunnia-Oscar tuolloin kahdeksankymppiselle tähdelle. Kirkin poikakin, Michael, on jo 72-vuotias: hän on niitä Oscareita voittanut kaksin kappalein.

1. elokuva: Paholaisnainen (The Strange Love of Matha Ivers, 1946)
Toist. viim. elokuva: Illusion (2004)


Hollywoodin ikäkuningatar on iki-ihana Olivia de Havilland (1.7.1916). De Havilland syntyi Tokiossa brittiläiselle pariskunnalle ja kasvoi kolmevuotiaasta Kaliforniassa. Hänen 30-luvulla alkanut, kaksi Oscar-pystiä talteen korjannut uransa kattaa lukuisia klassikoita Tuulen viemästä (Gone With The Wind, 1939) kahdeksan elokuvan sarjaan Errol Flynnin kanssa. Tässä on elävä nainen, joka pystyy kertomaan omakohtaisesti, millaista oli tehdä töitä Hollywood-koneiston sisällä tehtaan aivan terävimmän kärjen suurtuotannoissa - joukossa edellä mainittu klassikkojen klassikko. Mutta valkokangasura on yllättävän suppea alle viidelläkymmenellä työllä - monet niistä toki pysyvästi muistiin iskostuneita merkkiteoksia. Mielenkiintoinen yhteys löytyy Ranskasta: de Havillandin luottodubbaaja siellä on  Renée Simonot, Catherine Deneuven äiti, ja yhä joukossamme - 105-vuotiaana!

1. elokuva: Alibi Ike (1935)
Toist. viim. elokuva: The Fifth Musketeer (1979)

Matka Cinekropolisiin

Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                          syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.
                        
                          - Kirsi Kunnas

Pyhäinpäivän ilta, kekrijuhlan aika. Kuljet mustavalkoisessa, tyvenessä maisemassa. Maa sandaaliesi alla ei ole hiekkaa, ei savea; se on hiennonnettua selluloidia. Lähestyt jo kaupungin rajoja.

Saavut kaupungin portille. Portin pikimustasta marmorista hiotut pylväät ovat valtavat kamerat, jotka ampuvat taivasta kohti; niiden ylle jännittynyt kaari muistuttaa puolikkaan filmikelan reunaa. Heti toiseen pylvääseen nojailemaan on jäänyt kaksi virnuilevaa vanhusta: George Gaynes leikkii George Kennedyn Oscarilla, ja Kennedy vitsailee kommunikaatiossa olevan nyt jotain vikaa. Sinä et kiinnosta heitä, he eivät suo sinulle edes kulmakarvojen kohautusta. Haluaisit huikata Gaynesille, että sinäkin olet Helsingistä, mutta jatkat eteenpäin. Tämä on Cinekropolisin ensimmäinen vyöhyke, missä vastasaapuneet odottavat aikanaan saapuvaa pääsyä syvemmälle kaupungin keskustaan, Suureen Ensi-iltaan, joka ei pääty koskaan. Kuulet musiikkia edessäpäin.

Pieni ryhmä on istuutunut kuuntelemaan vaatimatonta pianoa tyytyväisenä soittavaa miestä. Kummisetämäinen Abe Vigoda hymyilee levollisesti, kun George Martin soittaa eläviksi Keltaisen sukellusveneen partituureja. Iloiset ja oudot soinnut saavat täällä omanlaisensa, jäljittelemättömän kaiun; Jon Polito, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Miller's Crossingissa, kuuntelee suljetuin silmin - tähän on pysähtynyt myös rauhallisen näköinen Alexis Arquette, joka kappaleiden välissä vaihtaa Politon kanssa leikillään gangsterivuorosanoja Pulp Fictionista. Kuten on laita kaikkien täällä, heillä on jokainen muistonsa kirkkaana ja elävänä mukanaan.

Kun pianon äänet haipuvat liki kuulemattomiin, löydät vehnänitujen keskeltä nukkumasta nuoren Anton Yelchinin. Kuljet hiljaa pois. Ei tuule, mutta lehdet puissa havisevat silti. Pysähdyt valtavan suuren apinanleipäpuun luo, ja katsoessasi sinulle selviää lehtiin kätketty salaisuus: jokainen niistä heijastaa elokuvaan tallentunutta hetkeä: suihkulähde La dolce vitassa, saaren irtoaminen Undergroundissa, saluuna Rio Bravossa... Miljoonia kuvia, elävinä näissä epätodellisissa, ylimaallisissa lehdissä.

Puun mahtavan paksun rungon toisella puolella Garry Shandling ja Gene Wilder naurattavat toisilleen vedet silmiin. Garry Marshallin liittyessä joukkoon nauru kolminkertaistuu. Mutta sandaalisi liikkuvat jo. Huomaat puiden muodostaneen pienen metsän. Täällä Michael Cimino metsästää kaurista, vaikka tietääkin saaliin aina karkaavan. Hänen adjutanttinaan Curtis Hanson muistuttaa tasaisin väliajoin olemaan aivan "hush hush"...

Äkkiä havaitset metsän muuttuneen koivikoksi. Puolalaiset odottavat täällä. Tadeusz Konwicki lukee ystävilleen Pientä ilmestyskirjaa samalla kun Andrzej Kondratiuk hersyvästi nauraen heittää Andrzej Wajdan päälle tuhkaa ja timantteja. Kaikki on yhtä leikkiä.

Koivikko harvenee, ilma vaalenee. Olet melkein perillä saapuessasi Nerojen lehtoon. Ystävällisesti hymyilevä Abbas Kiarostami on ensimmäinen, joka tervehtii sinua, sulankeveällä nyökkäyksellä. Hän istuu oliivipuun juurella, mutta oliivit levittävät ympäristöön huumaavaa kirsikan tuoksua. Jätät mestarin jalkojen juureen muutaman mukanasi tuoman kirsikkapuun oksan, tuhansien kaltaistensa joukkoon. Käännyt. Kuljet muutaman askeleen, ja olet perillä.

Sinä kumarrat hieman maanmiehellesi. Pentti Siimes vastaa tutulla, ylähampaiden rivistön paljastavalla joviaalilla hymyllään ja viittaa istumaan seurakseen. Te rupattelette, aiheilla ei ole väliä, sanotun sisältö muuttuu höyryksi ja hajoaa ilmojen teille.

Kunnes keskiyö lahjoittaa lyöntinsä, ja on noustava. Viisumisi umpeutuu. On palattava takaisin maahan, niin paljon köyhtyneeseen. Askelesi käyvät yksi toisensa jälkeen aineettomimmiksi. Kuulet oppaasi kutsun. Se on Max von Sydowin tuttu ääni: "Kuuntelet ääntäni. Ääneni auttaa sinua ja ohjaa yhä syvemmälle Europaan. Lasken nyt yhdestä kymmeneen. Kymmenellä olet Europassa. Sanon: yksi..."

*****

Tadeusz Konwicki (22.6.1926-7.1.2015) 1, 2
Abe Vigoda (24.2.1921-26.1.2016) 1
George Gaynes (3.5.1917-15.2.2016)  1, 2
George Kennedy (18.2.1925-28.2.2016) 1, 2
George Martin (3.1.1926-8.3.2016) 1
Garry Shandling (29.11.1949-24.3.2016) 1
Anton Yelchin (11.3.1989-19.6.2016) 1, 2, 3
Andrzej Kondratiuk (20.7.1936-22.6.2016) 1, 2
Michael Cimino (3.2.1939-2.7.2016) 1, 2, 3
Abbas Kiarostami (22.6.1940-4.7.2016) 1, 2, 3
Garry Marshall (13.11.1934-19.7.2016) 1, 2, 3
Gene Wilder (11.6.1933-29.8.2016) 1, 2, 3
Jon Polito (29.12.1950-1.9.2016) 1
Alexis Arquette (28.7.1969-11.9.2016)
Curtis Hanson (24.3.1945-20.9.2016) 1, 2, 3
Andrzej Wajda (6.3.1926-9.10.2016) 1, 2, 3
Pentti Siimes (10.9.1929-27.10.2016) 1, 2, 3, 4

you'll never walk alone

akkre-oireilua Espoo Ciné XXVI:ssä

Sodankylässä kesäkuussa vierailleen Małgorzata Szumowskan Body/Ciało muodostaa erinomaisen parin Every Thing Will Be Finelle. Viime helmikuussa Berliinissä, kun Wim Wendersille nostettiin hattua festivaalin kunniapalkinnolla, Szumowska palkittiin kilpasarjan parhaana ohjaajana. Eikä ison elokuvafestivaalin tuomaristoja millään hölmöläisillä täytetä.

Molemmat elokuvat käsittelevät kuolemaa ja siitä toipumista. Molemmat elokuvat käsittelevät teemaa fiksusti ja inhimillisesti, mutta hyvin eri keinoin. Niinpä elokuvat osoittautuvat hyvin erilaisiksi.



 

Hypervakava Every Thing Will Be Fine vaikuttaa Ciałon rinnalla melkein eteeriseltä. Szumowska nostaa etualalle suremisen ruumiilliset vaikutukset. Keskiössä ovat syömishäiriöisten nuorten naisten terapiaistunnot, joista veikkaan koko elokuvan alunperin lähteneen keriytymään. Szumowska ohjaa alati vuorenvarmuudella, mutta näissä kohtauksissa keskittyminen on jotain erityistä. Szumowskan visuaalinen johtomotiivi on luonnollisesti kehollisuus, mutta tyyli ei ole ekpressionismi, vaan jotain orgaanisempaa. Jo elokuvan kolmannessa otoksessa nähdään puunoksaan hirttäytynyt mies. Kerronnallisesti tämä jää silti prologiksi. Ciałosta voisi luetella pitkän listan huomioita, joiden kautta Szumowska kommentoi kehollisuutta, mutta tärkein dialektiikka on sen päähenkilöiden välillä: perheen äidin menehtymisestä kärsivien bulimisen tyttären ja tämän viinalla ja roskaruualla itseään paisuttavan poliisi-isän silmään pistävä kontrasti. Väliin jää tyttären terapeutti, joka uskoo olevansa meedio, mistä skenaario kehittää virkeän jännitteen käsinkosketeltavan tämänpuoleisen ja hahmottoman henkimaailman välille.

Elokuvaksi, jossa kirjaimellisesti kaivetaan hautoja esiin, Ciało ei ole lainkaan haudanvakava. Szumowska muistuttaa, että puolalaiset ovat aina hallinneet mustan huumorin ja ironian. Teoksen keveys syntyy osaltaan omintakeisesta, ennalta arvaamattomasta käsikirjoituksesta. Olennaista on myös loistava näyttelijätyö. Lopputulos on hyvin feministinen - tai ainakin feminiini -, voimauttava elokuva, joka on vastalääkettä elokuvalliselle saarnaamiselle. Siinä ohessa Szumowska heittää pisteliäitä kommentteja Puolankin ahdasmielistyvän yhteiskunnallisen ilmapiirin seurauksista. Kuten siitä epätoivon määrästä, mitä abortin laittomaksi tekeminen aiheuttaa. Siinä kovavatsaisellakin jeparilla on ammattitaito koetuksella.

"Et koskaan kulje yksin." Ciałon solidaarinen eetos näkyy sen johtopäätöksissä siitä, miten heikko ihminen on yksin tai jätettynä yksin. Yksilöä on paljon helpompi johdatella kuin joukkoa tai edes paria. Tämä palvelee vallantahtoisia. Liitossa - perheen, rakastetun, kavereiden, harrastustovereiden tai terapiaryhmäläisten kanssa - tuntee itsensä vahvemmaksi. Ehkä koska on.

Juutalaisen nunnan tarina

Paweł Pawlikowskin Ida

 

Kirjoittaessani, että viime vuoden ylivoimaisin art house -ilmiö, Ida, on ihan hyvä elokuva, taidan antaa sille huonoimmat kritiikit mitä se on saanut mistään ja keneltäkään. Idaa ovat rakastaneet ihan kaikki, yleisöstä kriitikoihin. Se on valittu Euroopan parhaaksi elokuvaksi ja "muun maailman parhaaksi" Oscar-akatemian toimesta. Työltään se onkin harvinaisen nautinnollista katseltavaa.

Viime vuonna ei tehty montaa kuvakerronnaltaan yhtä tarkkaan mietittyä elokuvateosta. Idan mustavalko-otokset putoilevat toinen toisensa perään kuin helmet kaulakoruun, kauniisti valaistuina ja tarkasti komposoituina. Näin hyvin tehtyä elokuvakerrontaa on mukavaa katsella pelkkänä kuvataiteena - vaikka se menettääkin digitoistona olennaisen hehkunsa ja vaikka kyseessä on pohjimmiltaan pastissi paremmista elokuvista siltä aikakaudelta, mihin Ida tarinansa sijoittaa, 1960-luvulta.

Osa Idan tuomasta ulkokohtaisesta nautinnosta tulee sen nostalgisuudesta: Ida kertoo tutun-vakavan eurooppalaisen tarinan eurooppalaisesta lähihistoriasta vakavailmeisten henkilöhahmojen kautta vanhaan 1:1.33-suhteeseen rajatuin mustavalkokuvin lähes ilman säestävää musiikkia. Tavallaan Ida tuntuu erittäin lahjakkaalta oppilastyöltä tehtävänantona "kuusikymmenlukulainen eurotaide-elokuva". Se, mikä puuttuu, on ko. aikakautta leimannut sartrelainen eksistentialismi, jonka pohtiminen ja käsitteleminen tuotti elokuviin aidosti yllättäviä muoto- ja motiiviratkaisuja: Ida on täydellisen selkeä, lähes puhkiselitetty, vaikka siinä ei dialogilla liioitellakaan. Sen muotokieli on kuin oppikirjasta: otokset ovat yleensä liikkumattomalla kameralla tehtyjä paitsi kun halutaan kertoa henkilöhahmon sisäisestä kuohunnasta, jolloin tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaista käsivarakuvaa. Idan esikuvissa hienoa oli muun ohessa se, että niiden tekijät eivät välttämättä itsekään olleet aina täysin selvillä siitä, mitä olivat tekemässä ja sanomassa - he kokeilivat silti, ja tämä kokeilun fiilis Paweł Pawlikowskin teoksesta puuttuu.

Tai sitten minä olen sisältä kuollut eikä tarina nunnakokelaasta, joka saa kuulla olevansa sukujuuriltaan juutalainen ja lähtee selvittämään taustoja vanhempiensa sodan aikaisen kuoleman takana vaan kosketa. Tämä on ihan varteenotettava vaihtoehto; sellainenkin mahdollisuus kuin "katsoja epäonnistuu" on aivan todellinen ilmiö, vaikka ymmärrettävästi liian harvoin puheenaiheeksi nostettu. Toisaalta, Idan näytöksen jälkeen eräs tuttu äityi kehumaan Idan tavatonta "seksikkyyttä". Tämä katsontatapa ei ollut noussut elokuvan aikana omaan mieleeni (koska olen sisältä kuollut), mutta sille on olemassa hyvät perusteet.

Lopuksi pitää mainita todistamani näytöksen erikoispiirteestä (Kino Engelin 1-salissa). Ida on siis erittäin tarkasti rajattujen ja suunniteltujen kuvien elokuvaa. Siinä on muun muassa silmiinpistävän monia kuvia, joissa henkilöiden päät tai kasvot on sijoitettu aivan kuvan alalaitaan. Ja näissä kohdissa tuli toistuvasti tunne, että kuva projisoitiin hieman pieleen, niin, että jotain kuvasta hävisi alareunan maskeihin. Vaikka emme elokuvan seksikkyydestä innostuneen tuttuni kanssa monesta asiasta samaa mieltä olleetkaan, tämän huomasimme molemmat.

Munkin viimeinen elokuva

Elokuvaa nimeltä Matkustaja (Pasażerka, 1961-63), ohjaus Andrzej Munk, ei ole olemassa. 40-vuotias puolalaisen elokuvan huippulahjakkuus kuoli auto-onnettomuudessa elokuvan kuvausten ollessa kesken, liittyen näin Risto Jarvan ja Theo Angelopouloksen kohtalotoveriksi. Silti elokuvateattereissa Helsinkiä myöten on mahdollista mennä katsomaan Matkustaja-nimistä elokuvaa.

Tämä Matkustaja kestää muutaman minuutin yli tunnin, ja se on valmiiksi saatetusta materiaalista kerätty luonnos, esitys siitä, miltä elokuvan oli tarkoitus näyttää ja tuntua. KAVAn kovasta kulutuksesta kärsinyt kopio Matkustajasta käsittää suomalaisen selostuksen, valmiita otoksia ja kohtauksia ja still-kuvia.

Suomalainen, 60-luvulta peräisin oleva selostus, joka vahingoittaa elokuvan atmosfääriä, on yhtä kaikki tehty puolalaisten tekijöiden eetosta kunnioittaen. Paitsi juoniselostusta, se käsittelee myös ohjaajaa ja puhuu siitä, mitä tämän työtoverit toivoivat katsojan saavan irti esityksestä. Tekijät korostavat, etteivät ole yrittäneet lisätä elokuvaan mitään, mistä ei ole Munkin omakätisiä muistiinpanoja:

”Me, Andrzej Munkin työtoverit, emme ole halunneet täsmentää sellaista, jota hän ei täsmentänyt itsekään. Emme etsineet johtopäätöksiä, joista emme olleet varmoja, olivatpa kyseessä vaikka hänen omat johtopäätöksensä. Emme pyrkineet sulkemaan kudosta, jonka hänen kuolemansa jätti avoimeksi. Halusimme pelkästään näyttää katsojalle tämän teoksen nuotit sellaisina kuin ne ovat, kaikkine aukkoineen ja mainitsematta jättämisineen, kuten joskus luetaan käsikirjoituksia, joiden kohtia aika ja ilmasto ovat kuluttaneet näkymättömiksi, ja sitten päästään niiden olemukseen, selkeään ja elävään niissä. Andrzej Munk oli aikalaisemme. Hänen muistonsa ja hänen levottomuutensa jäivät meille läheisiksi. Emme uskalla määritellä niitä vastauksia, joita kohti hän oli matkalla, mutta ehkäpä pystymme toistamaan hänen esittämiään kysymyksiä.”

Peter von Baghin mukaan Matkustajaan ei kuvattu enää mitään ohjaajan kuoleman jälkeen, mutta elokuvan syntyprosessia tutkinut Ewa Mazierska toteaa, että Andrzej Brzozowskin ohjauksessa joitakin käsikirjoituksen Auschwitziin sijoittuvista kohtauksista kuvattiin.

Auschwitz? Kyllä, Matkustaja on keskitysleirikuvaus, fokusoiden puolalaisten poliittisten vankien, erityisten naisten, kohtaloon Auschwitz-Birkenaussa. Se kuoriutuu keski-ikäisen saksattaren muistikuvina noin viidentoista vuoden takaisista tapahtumista. Hän on vuosien jälkeen palaamassa Saksaan loistoristeilijällä, kun hän törmää laivalla tuttuun puolalaiseen naiseen: toisen maailmansodan aikana saksatar oli vartija Auschwitzissa ja puolatar vanki.


Matkustajasta säilyneet, Auschwitzissa kuvatut otokset, vaikuttavat lähes tyrmäävästi. Munk käytti mustavalkoista scope-kuvaa, ja näköjään mestarillisesti. Otokset ovat paitsi esteettisesti hätkähdyttäviä, myös erikoisen ilmaisevia, tallentaen sekä yleisen että yksityiskohdat leirin mutaisesta ja luonnottomasta ilmapiiristä. Skenaarion komplisoitu rakenne, jossa nykyhetkestä sukelletaan kahdesti, eri näkökulmista, menneeseen, vaikuttaa leikkaavan lupaavasti vaikeasti lähestyttävän aiheen moniin syihin. Jo näihin muutamiin, hajanaisiin jaksoihin sisältyy tekijöiden arvokasta ajatustyötä, joka saavuttaa enemmän kuin useimmat aiheesta valmiiksi saatetut elokuvat.

Tämä elokuva, jota ei ole olemassa, antaa idean itsestään ja siitä polusta, jota pitkin kuljettiin.

Andrzej Munkin viimeinen elokuva on Kierosilmäinen rakkaus vuodelta 1960. Sitä ehtivät edeltää pitkät fiktiot Eroica (-58) ja Czlowiek na torze (Mies raiteilla, -57) sekä lukuisia dokumentteja.

Lähdin Orionista noin 10 minuuttia ennen näytöksen päättymistä ehtiäkseni bussiin. Siihen mennessä olin saanut riittävän kuvan aiheesta.