Jacques Rivette kuoli viime perjantaina. Hän oli 87-vuotias. Elokuvan pitkälti muotoonsa asettuneessa taiteessa vain harvoja voidaan kutsua minkään tason vakuuttavuudella ainutlaatuisiksi - Rivette oli aivan taatusti yksi valituista.
Jacques Rivette valmisti 60 vuotta kestäneen uransa aikana 24 pitkää näytelmäelokuvaa. Ensimmäinen niistä, legendaarinen Pariisi kuuluu meille (Paris nous appartient) tuli ensi-iltaan vuonna -61, neljä vuotta kuvausten aloittamisen jälkeen. Jo parikymppisenä Elokuvan muusien valitsema nuorukainen oli tehnyt neljä huomattavaa lyhytelokuvaa. Hän toimi myös kriitikkona ja kuului tietysti legendaariseen Uuden Aallon ydinporukkaan Truffaut'n, Godardin ja kumppaneiden kanssa: esikoispitkänsä jälkeen Rivette toimi pari vuotta Cahiers du Cíneman päätoimittajana.
Rivette kuoli legendana, mutta hänen elokuvansa eivät millään muotoa ole yhtä hyvin tunnettuja kuin hänen ystäviensä. Rivette tunsi aikansa moderneimman elokuvan paremmin kuin kukaan; hän tiesi millaisia elokuvia Godard teki, millaisia Rohmer ja Resnais ja Truffaut, joten hänen ei tarvinnut kulkea samoja polkuja. Rivette valitsi oman tiensä ja pysyi sillä.
Jacques Rivetten Out 1, noli me tangere (1971) kestää kaksitoista ja puoli tuntia. Se lienee historian pisin valkokankaalle suunniteltu merkittävän auteurin elokuvaohjaus. Kuten kuvitella saattaa, sitä on harvoin esitetty alkuperäismuodossaan. Rivette itse leikkasi siitä myöhemmin lyhennetyn version. Se kestää neljä tuntia. Rivetten käsissä ylipitkä toteutus tarkoittaa vapautta. Vapautta tutkia elokuvan muotoa ja koetella sen totunnaisuuksia. Lähtökohtana on ajatus, joka hahmotetaan improvisaation kautta. Out 1 on yksi monista Rivetten töistä, joka lähtee teatterista, tässä tapauksessa erään näyttelijän harhoista ja poliittisesta pettymyksestä - koko elokuva on yritys tavoittaa "hullun vuoden 1968" jälkimainingit. Samalla Rivette tavoitteli elokuvallista vastinetta Ranskan "uudelle romaanille".
Valitsemistaan metodeista huolimatta Rivette ei tehnyt itsetietoisesti elokuvia vailla kytköstä yleisöön. Muutamat elokuvat saavuttivat suosiota. Näihin kuuluu yhtä kaikkien aikojen elokuvaotsikoista kantava Céline ja Julie lähtevät veneilemään (Céline et Julie vont en bateau, -74), monien tekijänsä pääteoksena pitämä kolmituntinen pätkä, joka lunastaa nimensä vasta viime minuuteilla. Vuonna -94 kaksiosaisena valmistunut rivetteläinen tulkinta Jean d'Arcista kestää viisi ja puoli tuntia, nimiosassa Sandrine Bonnaire. Harvoja Suomeen tuotuja Rivette-teoksia on vuoden 2001 loistavan vastaanoton saanut, lyhyehkö Mene, tiedä (Va savoir, 154 min.), jälleen teatterissa liikkuen. Rivetten ehkä tunnetuin elokuva on vuonna -91 Cannesin Grand Prix'n voittanut La belle noiseau - tuntematon mestariteos, ihana teos, jonka neljän tunnin aikana saa katsella osapuilleen parin tunnin ajan alastonta Emmanuelle Béartia. Tämäkin teos käsittelee taidetta ja luomista, mutta tällä kertaa kuvataiteilijan näkökulmasta. Nuorta Béartia luovana ikääntyneenä taiteilijana nähdään Michel Piccoli. Yhdessä he muodostavat suurenmoisen näyttelijäparin.
Toiseksi viimeinen elokuva, Ne touches pas la hache (2007), perustui Balzacin romaaniin. Jäähyväistyöksi jäi vinjettimäinen 36 vues du Pic Saint Loup (2009), jonka Rivette jätti alle puolitoistatuntiseksi.
Rivette oli elokuvissaan kulttuurikommentaattori. Hänen työnsä kuvasivat usein luovaa toimintaa sekä ihmisten välisiä suhteita näissä ympyröissä. Joskus elokuvat perustuivat kirjallisuuteen: Rivette ohjasi omalakisen tulkintansa Humisevasta harjusta. Teatteri ja todellisuus lomittuivat Rivettellä tavalla, josta mielellään käytetään trendisanaa "meta".
"Siinä missä muut uuden aallon tekijät sulautuivat laadun perinteeseen, Rivette pysyi Godardin tavoin syvästi omaperäisenä, perinnettä uhmaavana taiteilijana." - Antti Alanen
Artikkelissa on hyödynnetty lähdeteoksena Antti Alasen teosta Elokuvantekijät (Otava, 2012).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti