Oscareita eivät jaa ammattilaiset - vaan ihmiset. Ihmisten valintoja ohjaavat järki ja tunne. Tutkitusti todistettu tosiasia on, että lahjan tai kehun antaja kokee yhtä lailla hyvän olon tunnetta kuin saaja. Tämä tunne on antajan puolelta sitä vahvempi, mitä tutumpi saaja on. Oscar on palkinto, jonka käytännöllisessä mielessä jakaa Hollywoodissa työskentelevä tiivis yhteisö, missä kaikki tuntevat toisensa. On pelkästään inhimillistä, että jengi äänestää kavereitaan. Mitä pidempi ura on takana sitä laajempi kaveripiiri. Ja vaikka kaikki eivät veteraania henkilökohtaisesti tuntisikaan, on tämä valkokankaan kautta käynyt tutuksi.
"Sympatia-Oscar" on lempinimi sellaiselle tapaukselle, missä varsinkin näyttelijä palkitaan pikemminkin persoonaansa suuntautuvan sympatian kuin meriittien takia. Näin on laita etenkin ikääntyneiden näyttelijöiden kanssa: katsotaan, että näyttelijä ansaitsee Oscarin, vaikka suoritus ei välttämättä niinkään. Vastailmiö on roolin palkitseminen: mm. vain kolmessa elokuvassa esiintynyt Jaye Davidson paljasti fiksuutensa ja vaatimattomuutensa toteamalla ehdokkuudestaan The Crying Gamessa (1992, ohj. Neil Jordan), että "ehdokkuuden sai rooli, en minä". Tänä vuonna monien mielestä Leonardo DiCaprio ansaitsisi Oscarin yksistään uransa ja aikaisempien ehdokkuuksiensa takia. Tässä tapauksessa DiCaprio saattaa ansaita palkintonsa myös esityksensä takia. Säveltäjä John Williams on paljon selkeämpi esimerkki sympatiaäänestyksestä.
Varsinkin sympatiaehdokkuuksia löytyy Oscareista pilvin pimein. Seuraavassa 1 erikoismaininta ja 9 esimerkkiä historian varrelta.
Erikoismaininta: Sean Connery
Kaikkien aikojen kuuluisin "sympatiavoitto" Oscareissa meni vuonna 1987 James Bond -ikoni Sean Connerylle Lahjomattomista (The Untouchables, ohj. Brian De Palma). Sivuosa-Oscar leimattiin välittömästi sympatiaäänestykseksi. Mutta kyllä liian harva kysyi tosissaan, ansaitsiko Connery palkintonsa oikeasti. Mielipiteitä on moneen lähtöön ja tässä niistä yksi: kyllä, kyllä ansaitsi. Conneryn suoritus sekä huokuu karismaa että on taitavasti samaan aikaan soolo ja tarkoin luettu ensemble-esitys, missä näyttelijä ymmärtää, mitä hänen on tuotava mukaan elokuvaan kokonaisuutena, jotta kaikki loksahtaisi kohdalleen. Vastaehdokkaat eivät myöskään olleet aivan timanttisia. Lähinnä Denzel Washington Huuto vapaudelle -elokuvassa (Cry Freedom, Richard Attenborough) ja Morgan Freeman Yön ammattilaisissa (Street Smart, Jerry Schatzberg) tekivät yhtä lailla laatutyötä.
Fred Astaire
Ikoni sai 75-vuotiaana Oscar-ehdokkuuden todellakin sympaattisesta roolistaan katastrofimonumentti Liekehtivässä tornissa (The Towering Inferno, -74, John Guillermin). Ei voi kiistää, etteikö legenda olisi tuonut paljon kaivattua sydäntä megaspektaakkeliin, mutta äänestäjien motiiveja voi epäillä. Astaire olisi paljon mieluummin ansainnut edes ehdokkuuden jostakin klassikkomusikaalistaan.
Elizabeth Taylor
Elizabeth Taylor osasi näytellä, mutta hänen ensimmäinen Oscarinsa elokuvasta Ei rahasta (Butterfield 8, -60, Daniel Mann) on yhtä kuuluisa esimerkki sympatiaäänestyksestä kuin "tapaus 007" - vain paljon ansaitumpi. Taylor, jonka aviomies Michael Todd oli kuollut tapaturmaisesti vain pari vuotta aikaisemmin, oli ollut Oscaria edeltävän vuoden tiiviisti otsikoissa Kleopatran (-63, Joseph L. Mankiewicz) kuvausten takia, missä näyttelijätär oli sairastunut hengenvaarallisesti ja vaipunut koomaan ennen kuin oli nipin napin pelastunut. Taylor itse vihasi Oscar-elokuvaansa, joka on vaipunut täysin unohduksiin, ja piti sitä esimerkkinä sympatiaäänestyksestä.
Julia Roberts
Steven Soderbergh on älykäs mies. Vuonna 2000 hän valmisti mittatilaustyönä elokuvan, josta Julia Roberts ei voinut olla voittamatta Oscaria naispääosasta. Erin Brockovichin aikoihin Roberts oli maailman isoin elokuvatähti. Erinin rooli on suorastaan pirullisen tarkasti laskelmoitu sekoitus kaikkia katsojaan uppoavia gimmickejä. Elokuva tuli ensi-iltaan maaliskuussa ja Robertsia pidettiin heti varmana nakkina voittajaksi eikä markkinointikoneisto lakannut toitottamasta Robertsia liki vuoteen. Ei Robertsissa mitään vikaa olekaan, mutta tällaisia rooleja on nähty vaikka kuinka. Cinefiilit vannoivat samaan aikaan Ellen Burstynin nyt jo legendaarisen suorituksen nimeen Unelmien sielunmessussa (Requiem for a Dream, Darren Aronofsky).
Gwyneth Paltrow
Paltrow'n voittoa ei voi puolustella oikein mitenkään. Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, -98, John Madden) oli suuressa suosiossa ja voitti jopa parhaan elokuvan pystin. Nokkela lobbauskampanja väitti, että Paltrow ansaitsi Oscarin koska kaksoisrooli. Tämä oli kyllä melkoista sumutusta. Naispääosakategoria tuona vuonna ei ollut erityisen kovatasoinen. Vahvimman roolin veti kaiketi Cate Blanchett Elizabethissa (Shekhar Kapur).
Martin Scorsese
Kun Martin Scorsese 64-vuotiaana vihdoin voitti Oscarin The Departedin (2006) ohjauksesta, sitä ojentamassa oli triumviraatti Lucas-Spielberg-Cameron. The Departed oli saanut varsinkin Yhdysvalloissa erinomaiset arvostelut, mutta ohjaajan tuotantoa kokonaisuutena katsoen se oli auteurin siihen mennessä huonoin elokuva. Paljon Scorsesesta kertoo, että The Departed on silti ihan hyvä pätkä. Jälleen kerran, vastaehdokkaat eivät olleet aivan parhaasta päästä.
George Clooney
"I guess I won't win "Best Director."" Näin alkoi George Clooneyn kiitospuhe, kun hän vastaanotti sivuosa-Oscarin Syrianasta (2005, Stephen Gaghan). Clooney oli samana vuonna ehdolla myös Good Night, and Good Luckin. ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Tuo elokuva oli vuoden parhaita amerikkalaistuotantoja, mutta kommentaattorit analysoivat äänestäjien "kompensoineen" Clooneyn tappioita isoissa sarjoissa tällä hatun nostolla. Paremmin Oscarin olisivat ansainneet joko Matt Dillon Crashistä (Paul Haggis) tai Jake Gyllenhaal Brokeback Mountainista (Ang Lee).
Humphrey Bogart
Bogey oli yksi Suurista. Hän ilman muuta ansaitsi varsinkin Oscarin - mutta ei Afrikan kuningattaren (-51, John Huston) sympaattisesta roolista. Yleisöön menevä elokuva ja rooli arvostetun nimiohjaajan näpeistä eivät ole kestäneet ajan hammasta täysin. Samana vuonna Actor's Studion nuoret hurjat olivat mullistaneet käsitykset elokuvanäyttelemisestä ikiajoiksi. Oscar olisi ansainnut paikkansa Marlon Brandon (Viettelysten vaunu, A Streetcar Named Desire, Elia Kazan) jääkaapin päällä - jopa paremmin se olisi voinut Montgomery Cliftin sylissä käsittämättömästä voimannäytöstä Paikka auringossa -teoksessa (A Place in the Sun, George Stevens).
Alan Arkin
Alan Arkin ei ole koskaan ollut varsinaisesti tähti, mutta hän on ollut esikuva monille näyttelijöille. 72-vuotiaana hän sai tästä osoituksen tultuaan palkituksi ihan mukavasta rääväsuisen isoisän roolistaan Little Miss Sunshinessa (2006, Jonathan Dayton & Valerie Faris). Tällä kertaa kilpailijat olivat kovassa iskussa. Eniten olisi lämmittänyt nähdä Djimon Hounsou pitelemässä pystiä hurjasta esityksestään Veritimantissa (Blood Diamond, Edward Zwick).
Tommy Lee Jones
Se sanottiin Oscareita seuranneena maanantainakin monissa Oscar-reportaaseissa: Tommy Lee Jones sai työvoiton. Hienon hieno näyttelijä oli ollut kollegoidensa suosikki jo vuosikausia ja hänelle pystin tuonut sivurooli Takaa-ajetussa (The Fugitive, -93, Andrew Davis) oli kiistatta ensiluokkaista työtä sekin, joten tämän voi arkistoida kohtaan "rajatapaukset". Joka tapauksessa, Takaa-ajettu hyötyi Oscareissa aivan varmasti siitä, että se oli vuoden isoimpia hittejä. Mutta Jonesin kilpakumppanit olivat mielettömän kovia: John Malkovich teki uraa uurtavan salamurhaajan roolin trillerissä Tulilinjalla (In the Line of Fire, Wolfgang Petersen); Pete Postlethwaite loisti syyttömänä vankina Isän nimeen -draamassa (In the Name of the Father, Jim Sheridan); Ralph Fiennes räjäytti itsensä kertaheitolla tähdeksi monikerroksisella natsisadistin muotokuvallaan Schindlerin listassa (Schindler's List, Steven Spielberg); ja, ehkä sokerina pohjalla, nuori Leonardo DiCaprio mykisti kaikki Gilbert Grapessa (What's Eating Gilbert Grape, Lasse Hallström).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti