Nuoruus on viimeisen vuoden nautittavimpia elokuvia. Alakuloinen pohjavire peittyy kerronnan iloa säteilevään ohjaukseen, missä visuaaliset motiivit ovat Paolo Sorrentinon uran jännittävimpiä. Lopputuloksena Nuoruus on paljon parempi kuin Oscar-juhlittu Suuri kauneus (La grande bellezza, 2013), jonka ansiot hukkuivat poskettomaan ylipituuteen.
Nuoruus on kuvattu samassa Waldhaus-hotellissa Sveitsin Alpeilla, joka nähdään Olivier Assayasin Clouds of Sils Mariassa (2014). Elokuva assosioituu toiseenkin vuoden 2014 elokuvaan, Ruben Östlundin Turistiin, kertoessaan Alpeilla arjesta irtautuneiden lomalaisten hieman epätodellisesta ajasta. Päähenkilö on Michael Cainen virheettömästi esittämä säveltäjä, joka on vetäytynyt eläkkeelle vaimonsa menetettyään. Juhlittu säveltäjä viettää aikaansa sveitsiläisparantolassa lähinnä nuoruudenystävänsä, Harvey Keitelin (joka ei ole ollut näin hyvä aikoihin) esittämän amerikkalaisen elokuvantekijän kanssa menneistä ajoista jutellen. Cainen vastaeronnut tytär (Rachel Weisz) yrittää parhaansa mukaan huolehtia viimeisistä säikeistä, jotka vielä liittävät Cainen tämän entiseen elämään konserttisalien keskipisteenä.
Paolo Sorrentino on vasta 45-vuotias, mutta useat hänen elokuvistaan käsittelevät vanhenemista ja kuolemanpelkoa. Nuoruus syöksyy suorimmin asiaan. Caine ja Keitel ovat molemmat luovuttaneet elämän suhteen, vaikka toinen heistä ei ole sitä itse vielä tajunnut. Alppien epätodellisessa idyllissä on helppo unohtaa todellisen elämän olemassaolo. Tästä ristiriidasta elokuvaan syntyy jännittävä viritys, missä raskaat aiheet saavat keveän, valoisan käsittelyn.
Täydellinen elokuva ei Nuoruus ole. Dialogi on yleensä - kuten Suuressa kauneudessakin - pikemminkin nokkelaa kuin syvällistä; tämä ei tosin kauheasti haittaa, kun äänessä on kaksi tällaista mestaria. Nuoruus on edeltäjänsä lailla ylipitkä, mutta tällä kertaa olisi vain toivonut, että Sorrentino olisi noudattanut mottoa "kill your darlings". Sorrentino on yhtä rakastunut monologeihin kuin J.J. Abrams linssiheijastuksiin. Weisz tekee aina hienoa työtä, mutta hänen raadolliseksi tarkoitettu monologinsa isälleen ei yksinkertaisesti toimi, koska tuo kaikki on jo kuultu - yleensä Bergmanin elokuvissa, joiden tasolle Sorrentino ei ihailustaan huolimatta yllä.
Luca Bigazzin kameratyö on periaatteessa tuttua juttua tarjoilevan Nuoruuden silmiinpistävin ansio. Rajaukset ovat jatkuvasti innovatiivisia ja valtavirrasta poikkeavia. Nuoruutta katsoo kertakaikkiaan mielellään, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Nuoruus tuntuu elokuvalliselta parhaalla mahdollisella tavalla.
Caine ja Keitel kohtaavat parantolassa joitakin mielenkiintoisia henkilöitä. Paul Dano, jolla on tämän ja Love & Mercyn jäljiltä takanaan loistava vuosi, tekee hienon muotokuvan nuoresta näyttelijästä, jolla on jotain opetettavaa Cainelle. Vanhuksia muistuttaa nuoruuden menetetyistä iloista hengästyttävän upea Miss Universumia esittävä romanialaismalli Mădălina Diana Ghenea, jonka alaston pulahdus kylpylässä on vuoden 2015 hienoimpia elokuvakohtauksia. Ghenea omistaa kypsällä näkemyksellä ohjatun kohtauksen, missä kerrotaan enemmän erotiikasta, katseesta sekä miesten ja naisten viettisiteistä kuin missään pitkiin aikoihin - ei sitten Fellinin ja kumppaneiden inspiroituneimpien päivien?
Kuten mainittu kohtaus, koko elokuva on ennen kaikkea esteettinen nautinto pimeässä salissa. Tämä nautinto laajenee myös musiikkiin. David Lang, jonka musiikkia kuultiin jo Nuoruuden edeltäjässä, on Oscar-ehdokkaana vuoden parhaasta elokuvasävelmästä kappaleestaan Simple Song #3. Se ansaitsee tulla palkituksi, tässä viisi syytä miksi.
 |
| David Lang |
1) Simple Song #3 on ehdokkaista paras. Jos sysätään makuasiat sivuun, on kappale viisikosta rakenteeltaan taidokkain ja musiikilliselta ajattelultaan kypsin. Laulu ei ole poppia, vaan tulee taidemusiikin puolelta: sen esittää huippusopraano Sumi Jo.
2) Simple Song #3 ei ole ehdokkaana, koska sen esittäjä on julkkis. Tämän vuoden ehdokkaat ovat itse asiassa tavallista korkeatasoisempia. Yhtäkään Disney-musikaalilässytystä ei kuulla. Heikoin ehdokkaista on Golden Globen voittanut, ikävystyttävän pateettinen Bond-tunnari Writing's on the Wall, esittäjänä jostain tuntemattomasta syystä suosittu Sam Smith. Kummoinen ei ole toinenkaan ennakkosuosikki, Lady Gagan Til It Happens to You, tendenssiballadi USA:n niin sanottua "raiskauskulttuuria" propagoivasta kohudokumentista The Hunting Ground. Kappaleen melodia on laahaava, mutta kiusallisinta ovat puskuritarraviisautta viljelevät sanat. Lady Gagakaan ei ole vokalistina parhaimmillaan.
Sen sijaan The Weekndin Fifty Shades of Grey -biisi Earned it ei ole hassumpi. Allekirjoittanut olisi silti - pinnallisuutensa osoittaen eli ei - nostanut samasta elokuvasta mieluummin esiin jättihitti Love Me Like You Don, jonka tarttuvuutta tai Ellie Gouldingin hyvyyttä ei voi kieltää.
Ja sitten on Racing Extinction -dokkarista (tämä on Oscar-historian 1. kerta, kun tässä sarjassa on ehdolla kaksi dokumenttia) J. Ralphin ja Antonyn/Anohnin Manta Ray. Ei siinäkään pahaa ole, jos tämä äärettömän kaunis, Erik Satie -vaikutteinen kappale, jota Anohni "säveltää" pelkästään omalla, viiltävällä äänellään, voittaa.
3) Simple Song #3:n pitää voittaa, koska David Lang. En muuten sanonut, että kaikkien syiden pitäisi olla hyviä. Mutta asian voi muotoilla toisinkin: Langin voitto auttaisi uskomaan Oscareihin edes vähän. 59-vuotias amerikkalainen Lang on toista maata kuin kilpakumppaninsa. Hän kuuluu tämän ajan arvostetuimpiin nykysäveltäjiin. Palkintokaapista löytyy mm. Pulitzer. Olisi ylentävää, jos Oscar-äänestäjillä olisi
4) Simple Song #3:n pitää voittaa, koska Youth ansaitsee lohdutuspalkinnon. Youth olisi ansainnut edes hieman enemmän huomiota AMPASilta. Esimerkiksi kuvausehdokkuus olisi ollut paikallaan.
5) Tärkein syy, miksi Simple Song #3 ansaitsee Oscarin muihin ehdokkaisiin nähden, on, että sitä käytetään oikeasti osana elokuvaa eikä pelkästään koristeena lopputeksteissä. Cainen säveltäjähahmo osoittautuu elokuvan myötä yhden hitin vangiksi. Eräs tärkeä juonne tarinassa on yritys saada Caine esittämään kuuluisan sävellyksensä vielä kerran ja miksi se on Cainelle mahdotonta. Kappaleen "tarina" on Nuoruuden kaunein ja koskettavin osa, ja se tarina saa hienon lopetuksen.
Sitten kun vielä Ennio koppaisi oman pystinsä, niin voisi taas nukkua yönsä rauhassa. Mădălinasta uneksien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti