perjantai 6. toukokuuta 2022

Ted K (elegia osattomille miehille)

Tony Stonen Ted K


Nous taloni yhdessä yössä -
kenen toimesta, Herra ties.
- Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? -

On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.
                        - Uuno Kailas (1901-33)


Elokuva Yhdysvaltojen kuuluisimmasta ja erikoisimmasta terroristista valmistui vasta neljännesvuosisata rikollisen kiinni ottamisen jälkeen. Eikä se syntynyt Hollywoodissa: Ted K on riippumaton tuotanto; sen tuottaja ja pääosanesittäjä on eteläafrikkalainen. Elokuvan taustalla on joukko itsenäisesti ajattelevia, älykkäitä tekijöitä.

Tuloksena on poikkeuksellisen fiksu ja puhutteleva teos, joka laajenee paljon Ted Kaczynskin tarinan rajojen ulkopuolelle. Sen monista teemoista keskeisimmäksi nousee miehinen yksinäisyys.

Useimpien on vaikeaa samaistua kirjepommittajaan, mutta Tony Stonen loisto-oivallus on se, että melkein jokainen voi jollain tasolla samaistua rintaa kourivaan yksinäisyyteen. Siksi elokuva saa tuotua riivatun päähenkilönsä iholle. Tedin pieni ja karu metsämökki - kodin ja vankilan vastine 25 pitkän vuoden ajan - saa yksinäisyyden muistomerkin aseman.

Näemme oman kotikaupunkimmekin kaduilla joka päivä omaa polkuaan auraavia keski-ikäisiä miehiä, muurit harteillaan ja etäisyyteen luoduissa silmissä yksinäisyyden jäiset tähdet.

Kun olin lapsi, meidänkin kulmillamme tunnettiin yhden sortin "Ted K": yllä kuluneet, tahraiset ja halvat rytkyt, harteille valui pesemätön tukka, johon sakset eivät olleet koskeneet vuosiin, kasvojen peittona ikäloput silmäsit ja hoitamaton parta hän touhusi eteenpäin raahaten selkä vääränä luvutonta määrää täpö täysiä kasseja ja nyssyköitä. Tiedettiin kertoa varmana, että tuo kummallinen olento oli seitsemän ällän ylioppilas.

Theodore Kaczynski (s. 1942) hyväksyttiin Harvardin yliopistoon 16-vuotiaana, missä häntä pidettiin matemaattisena ihmelapsena. Hän väitteli itsensä tohtoriksi ja toimi opettajana jokusen vuoden.

Pettymykset ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä sekä kamppailu omien raivon tunteiden kanssa ajoivat huippuälykkään nuoren poikkeukselliseen ratkaisuun alle kolmekymppisenä: Ted käänsi selkänsä ihmiskunnalle ja muutti Montanaan keskelle metsää, missä hän erakoituneena kehitteli teoriaansa modernin teknologian merkitsemästä tuhosta luonnolle.

Vuonna 1978 hän lähetti maailmalle ensimmäisen kuudestatoista kirjepommistaan.

Aika harva olisi samassa tilanteessa kääntynyt metsäpolun risteyksestä Tedin valitsemaan suuntaan. Elokuvana Ted K valaisee upeasti niitä olosuhteita ja tekijöitä, jotka tekivät Tedistä poikkeuksen - ja merkittävin näistä on Ted itse.

Elokuva manipuloi hienostuneesti katsojan tunteita ja odotuksia. Alkupuolen hermoja repivät jaksot kasvottomista viikonloppumotoristeista tunteettomasti raastamassa luonnon rauhaa riekaleiksi saisivat kenet tahansa raivon partaalle. Harvoin on näytelmäelokuvassa tavoitettu yhtä tarkasti luontoa "hyödyntävän" teollisuuden kylmäävä todellisuus ihmisen ulkopuolisen luonnon näkökulmasta. Kuvaaja Nathan Corbinin tarkasti rajatut, tyynet kompositiot latautuvat yllättävästä voimasta.

Tim Obzud ja Blanck Mass vastaavat elokuvan syliin hyppäävästä äänimaailmasta. Ensin mainittu äänisuunnittelijana ja jälkimmäinen (nokkela sanaleikki viittaa Max Planckin yksikköön) suggeroivan musiikin tekijänä.

Ted K on elokuva yliherkästä yksilöstä puun ja kuoren välissä. Ihmisiin ja teknologiaan pettynyt Kaczynski etsii rauhaa ja harmoniaa luonnon helmasta vain pettyäkseen uudestaan. Vailla seuraa hän on pakotettu purkamaan ajatuksiaan päiväkirjamerkintöihin; elokuva pohjautuu näihin Tedin omiin sanoihin, joita vuosikymmenten mittaan karttui 25 000 sivun verran. Niissä hän tunnustaa väkivallantekojensa perimmäiseksi motiiviksi henkilökohtaisen koston - rivien välistä voi lukea, ettei edes Ted itse sielunsa syvyyksissä uskonut teoillaan olevan maailmaa muuttavaa voimaa.

Näistä päiväkirjoista Stone ja hänen kirjoittajatoverinsa ovat löytäneet pelkkää trilleriä syvemmälle ulottuvan kurottavan väylän ns. "lone gunmanin" sielunmaisemaan, ja katsojana voin olla tästä vain kiitollinen. Kunnianhimoinen kokonaisuus alkaa loppupuolellaan venyä ylipitkäksi, mutta kameran räpsähtämätön katse pedon silmiin säilyy loppuun asti.

Ted Kaczynski oli tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei päässyt eroon ajattelunsa ristiriitaisuudesta. Lopulta hänkään ei kyennyt näkemään omaa lajiaan osana luontoa, vaan jonakin luonnon ulkopuolisena, jota vastaan piti taistella kaikin keinoin - paitsi yhdessä muiden lajitoverien kanssa.

Tämä on yksi niistä tasoista, jotka mestarillinen näyttelijä Sharlto Copley läpivalaisee suorituksessa, joka on niin yhtä elokuvan rakenteen kanssa, ettei siinä ole häivähdystäkään virtuoosin sooloilusta. Copleyn tekniikka on niin saumaton, ettei sitä huomaa, vaikka rooli on hyvin vaikea. Kivuliaimmat jaksot sijoittuvat sivuhenkilön mittoihin kasvavaan puhelinkoppiin, josta käsin Kaczynski kerjää kiusallisesti äidiltään ja veljeltään rahaa - jotka käyttää pommitarpeisiin. Elokuva pysyy, kuten oikein onkin, empaattisena mutta viimeistään näissä kohtauksissa karisevat sympatian rippeetkin.

Ehkä Ted Kaczynski on yhteiskunnan luoma, kuten me kaikki olemme, mutta valinnat ovat hänen omiaan. Sillä toisin kuin Ted, se seitsemän ällän ylioppilas lapsuudestani ei syyttänyt muita omasta tilanteestaan.

Kuten Ted K vastaan panemattomasti näyttää, ihmisen toiminta luonnossa ylittää sietokyvyn reippaasti, ja vaistomaisesti me sympatiseeraamme miestä mökissä. Ja jos Ted ei olisi luovuttanut liian aikaisin, ehkä hänestä olisi voinut tulla oman maansa Linkola. Älylliset voimavarat ainakin olisivat riittäneet. Kuka tietää, hänestä olisi voinut tulla opettaja ja majakka, mutta hän valitsi sisäänpäin kääntyneemmän, kyynisemmän ja tuhoavamman elämäntavan, joka loppujen lopuksi palveli vain hänen omaa sairasta egoaan. Ted ei koskaan opetellut keskustelemaan toisten kanssa. Hän karttoi ihmisääntä niin paljon, että kuunteli mökissäänkin vain soitinmusiikkia. Mutta yksinäisyys ei tee hyvää, se saa höpisemään itsekseen - eikä vastaamassa ole kuin kaiku. (Ehkä tässä piilee viesti heillekin, jotka rakentelevat sosiaalisessa mediassa omia kupliaan ja kaikukammioitaan.)

Suurin ironia tarinassa onkin se, että kun Ted viimein saa pakotettua julistuksensa julkaistavaksi, juuri se johtaa FBI:n hänen jäljilleen. Elokuvan loppu saa tuntemaan häilähtävää surua päähenkilön puolesta. Hänen maailmankuvansa oli niin pieni, hänen keinonsa vuorovaikutukseen niin mitättömät. Mitä tuhlausta. Ja nyt hän vanhenee coloradolaisessa vankilassa, paksut muurit hänet rakastamastaan luonnosta erottaen. 

Kaikille yksinäisille miehille:

Te pärjäätte ihmisinä hyvin. Ted Kaczynski on maailmankuulu, hänestä on tehty elokuvakin. Mutta ironisesti hän on saanut teitä vähemmän aikaan: hänen olemassaolonsa on vähentänyt hyvää maailmassa. Toisin kuin te - työttömät, syrjäytetyt, yksinäiset - Ted K. ei pystynyt tekemään edes vähintä vaadittua määrää ihmisyytensä eteen. Toisin kuin te, Ted K. ei kantanut vastuutaan, vaan etsi syitä kaikista muista paitsi itsestään. Ehkä osa teistä on heikkoja ja liian voimattomia muuttamaan olosuhteitaan - mutta te siedätte elämäänne muihin kajoamatta ja heitä, vaikka sitten pitkin hampainkin, kunnioittaen.

Tediin verrattuna te pärjäätte hyvin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti