Oscar-sarja, osa 4: Diktaattori

Charles Chaplinin Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Erikoisuuksia Oscar-palkinnon historiasta

Vaikka ns. kaksoisrooleja pidetään yleisesti näyttelijän virtuositeetin suurimpana koetinkivenä, vain kaksi näyttelijää on palkittu Oscarilla kahden eri hahmon taituroinnista samassa elokuvassa - eikä kumpikaan kuulu lajin suurimpiin klassikoihin.

Vuonna 1931/32 Fredric March voitti pystin Rouben Mamoulianin Tri Jekyll & Mr. Hyde -versiosta. Ja vuonna 1965 kaksoisroolistaan melko unhoon jääneessä Jane Fonda -länkkärissä Paukkurauta-Kati (Cat Ballou) palkittiin Lee Marvin.

Näin esimerkiksi Peter Sellersin legendaarinen kolmoisrooli Tohtori Outolemmessä jäi vaille palkintoa. Vuonna 2002 Nicolas Cage sai ehdokkuuden taiturimaisesta esityksestään komediassa Adaptation. Jeremy Irons puolestaan on sanonut, että noutaessaan Oscarin suggeroivasta roolistaan psykologisessa jännärissä Onnen kulissit (1990), hän sydämessään vastaanotti sen hieman aikaisemmin julkaistusta David Cronenberg -klassikosta Erottamattomat. Ironsin tulkinta identtisistä kaksosista on lajin huippuja. Kokonaan oma tapauksensa on kaikkien aikojen suurimpiin komedioihin kuuluva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), jossa nerokas Alec Guinness vetäisee kahdeksan roolia, joilla kullakin on aivan oma luonteensa. Guinnessin tour de force on edelleen vertaistaan vailla - mutta Akatemialta se jäi kokonaan huomaamatta.

Mutta, elokuvan historian kuuluisimmasta kaksoisroolista vastaa silti Charles Spencer Chaplin.

"Kaikkien erityisten ansioittensa ohella Diktaattori on vertaansa vailla oleva ilmiö, suurenmoinen tapaus ihmiskunnan historiassa. Aikakautensa suurin klovni ja rakastetuin henkilö uhmasi peittelemättä miestä, joka oli kiihotuksellaan saanut aikaan enemmän pahaa ja inhimillistä kärsimystä kuin kukaan toinen uuden ajan historiassa". Näin David Robinson Chaplin-elämäkerrassaan vuonna 1985.

Kuka on kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä? En tiedä. Joku - en kuollaksenikaan saa päähäni kuka - aloitti vastauksensa ikuisuuskysymykseen suurin piirtein tähän tapaan: "Jätetään Chaplin pois tässä yhteydessä, sillä hän on kaikkien yläpuolella." Diktaattorin syntyvuosina 1938-40 viisikymppinen Chaplin oli voimiensa huipulla. Hänen viimeisin työnsä, Nykyaika (1936), oli täydellinen taiteellinen triumfi: rikkainta, syvällisintä ja hauskinta, mitä hän oli koskaan valkokankaalle luonut. Miimikkona Chaplin oli tahallaan jäänyt jälkeen ajastaan: Diktaattorissa hän astui aikaansa edelle tavalla, joka on yhä ainutkertainen seitsemännen taiteen historiassa.

Hän teki sen tyylillä ja jokaisen rippeen itsestään antaen. Diktaattori Hynkelin raivopuheiden loputon uusiminen paahtavassa helteessä veti Chaplinin kipurajan yli - mutta silti hän jatkoi. Eikä hänen olisi suinkaan tarvinnut tuossa iässä itseään rääkätä. Olihan hän jo saavuttanut enemmän kuin kukaan voi uneksia mitä tulee arvostukseen, taiteellisiin voittoihin tai taloudelliseen menestykseen. Mutta silti hän jatkoi, päivästä toiseen.

Diktaattorin tuotanto kesti 168 päivää.

Diktaattori on fantastinen komedia täynnä huikeita gagejä, fantastinen elokuva, jonka pariin voi palata milloin vain, kuinka monta kertaa tahansa pajatson tyhjenemättä - ja vielä enemmän. Se on lippu, jonka kantaja "sotii" sotimista vastaan kaikin elokuvan ja inhimillisen ilmaisun keinoin, jokaisella kohtauksellaan, jokaisella kuvallaan. Se on millimetrintarkka tyrannin ruumiinavaus, joka paljastaa itsevaltiuden ja itserakkauden erottamattomat siteet sekä hinnan, joka tästä liitoksesta koituu koko ihmisyydelle. On olennaista, että Diktaattori on komedia, sillä minä tahansa muuna vastenmielisyys, jota se huokuu sodanlietsojia, fasisteja, valloittajia ja "vahvoja miehiä" kohtaan, kävisi sietämättömäksi. Se on säilynyt ajankohtaisena yli 80 vuotta, ja tänä päivänä maailma kaipaa pikku kulkuria kipeämmin kuin koskaan. Mutta missään ei näy ketään, joka mahtuisi noihin ylisuuriin kenkiin.

Diktaattori on yhä intohimoisin puheenvuoro rauhan puolesta, mitä elokuva tuntee. Samalla se on esikuva kaikille elokuvallisille tutkielmille propagandan mädästä luonteesta. Sen lievästi ilmaistuna kuuluisa loppukohtaus on kaiken kirjallisuuden kuuluisimpia rauhanpuheita. Sitä pitäisi näyttää koululaisille kaikkialla kaiken aikaa. Se pesee aivot puhtaaksi liasta.

Chaplin sai suurenmoisesta näyttelijäsuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden. Diktaattori valloitti ehdokkuudet myös neljässä muussa kategoriassa.

Chaplinin historia Oscareitten kanssa on ainutlaatuisen paranoidi, paremman sanan puutteessa. Paperilla hän kyllä näyttää saaneen peräti kolme pystiä, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei ole "oikea" Oscar.

Aivan ensimmäinen Oscar-gaala 1920-luvun lopulla oli vielä enemmän tai vähemmän kevytmielistä puuhastelua aivan eri pohjalta kuin nykyjärjestelmä. Chaplin oli julkaissut hulvattoman Sirkus-komedian, ja alustavasti elokuvalle oli varattu nippu ehdokkuuksia. Jossain vaiheessa kuitenkin Chaplinin nimi pyyhittiin kaikkialta pois, sillä silloinen raati päätti jakaa Chaplinille erityishuomionosoituksena kunniapalkinnon mestarin laaja-alaisuudesta ohjaajana, kirjoittajana, näyttelijänä ja tuottajana.

Vasta vuonna 1972 Chaplinille myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään.

Ja seuraavana vuonna hän voitti yhden historian erikoisimmista Oscar-palkinnoista. Se tuli musiikista vuoden 1952 Parrasvaloihin: poliittisista syistä elokuvaa ei ollut tuotu aikanaan levitykseen Yhdysvalloissa; Akatemian tuolloiset säännöt määräsivät, että ehdokkuuksia voivat tavoitella kaikki elokuvat, jotka ovat olleet kalenterivuoden aikana esillä losangelesiläisessä elokuvateatterissa. Ja Parrasvalot sai viimein Hollywood-ensi-iltansa 1972. Akatemia on sittemmin muokannut sääntöjään näiltä osin, eikä vastaavaa periaatteessa voi enää tapahtua.

Sotavuoden 1941 gaalassa Chaplin hävisi näyttelijänä James Stewartille, jonka kaikella muotoa arvostettava työ Skandaalihäissä (The Philadelphia Story) ei edes omana aikanaan kestänyt millään vertailua. Mutta Stewart oli useimmille paljon turvallisempi valinta. Stewart kohosi Toisen maailmansodan aikana armeija-arvoltaan korkeammalle kuin kukaan toinen hollywoodilainen ja signeerasi myöhemmin tukun roolisuorituksia, jotka pyyhkivät Skandaalihäillä pöytää.

Käsikirjoittajana Chaplin hävisi kylläkin toiselle koomiselle nerolle, Preston Sturgesille, jonka poliittinen satiiri The Great McGinty oli kiistatta vuoden parhaita elokuvia. Mutta sen maine ei ole kestänyt edes Diktaattorin varjon vertaa.

Parhaan elokuvan Oscarin (johon tulenaralla Diktaattorilla ei kyllä ollut todellisia mahdollisuuksia ajan olosuhteissa) Chaplin hävisi Hitchcockin persoonattomimpiin töihin lukeutuvalle Rebeccalle, jonka jännityksen mestari oli tehnyt tilauksesta Selznickille. Tämä oli selkärangattomuuteen asti turvallinen valinta, missä Hollywoodin sisäpiiri katsoi vain itseensä. Rebecca löi kilpailussa jopa John Fordin mestariteoksen Vihan hedelmät, joka sekin katsottiin kai liian rehelliseksi.

Ja näin se sitten meni. Hollywoodilta jäi jälleen kerran tilaisuuden ollessa käsillä maailma muuttamatta. Kukaan ei uskaltanut tosissaan sanoa mitään. Hyräilivät vain la la landiä.

Moraalisesti oikein onkin, ettei pikku kulkurille työnnetty pussin painoksi patsasta, joka olisi vain tehnyt matkan teosta raskaampaa. Kulkurillehan patsaat on tehty yösijoiksi...

Sydämettömän maailman sydämellinen murhaaja: kirjoitettu alustus Ritari Siniparralle.

Mustan komedian epätasainen lajityyppi kätkee sisäänsä useita helmiä, joista yksi kirkkaimmista varmasti on Charles Chaplinin Ritari Siniparta / Monsieur Verdoux (1947). Se kertoo Henri Verdouxista, miehestä joka joutuu etsimään uuden tavan ansaita rahaa, potkuihin päättyneen pankkivirkailijan uransa tilalle. Henristä tulee ”Siniparta”, rikkaita ja yksinäisiä naisia hurmaava ja lopulta myös murhaava sarjamurhaaja. Herrasmiehen elkein, mutta suden sydämin etenevä Verdoux on löytänyt uuden uran, jota alati kasvava ahdinko ajaa eteenpäin höyryjunan nopeudella.

Kyseinen elokuva edustaa Chaplinin lopullista pakoa maailmankuulun komediahahmonsa varjosta ja lienee osuvaa sanoa että herra Verdouxin suurin uhri lieneekin juuri tuo knalliin ja kävelykeppiin sonnustautunut pikku kulkuri, jonka ikuinen optimismi loistaa poissaolollaan tämän pikimustan ja kyynisen elokuvan ympyröissä.

Synkistä lähtökohdistaan huolimatta ei voida silti sanoa etteikö Chaplin osaisi ohjaajana ammentaa esiin edelleen myös hulvatonta komiikkaa, ajoitukseltaan täydellisyyttä hipovaa slapstickkiä myöten.

Kaikessa pirullisuudessaankin Henri Verdoux on myös koominen, jopa lämminhenkinen hahmo, joka auttaa lehdeltä pudonneen toukan takaisin turvaan, samalla kun taaempana oleva uuni tupruttaa tuhkaksi uusimman uhrinsa maallisia jäänteitä.

Chaplinin esiin loihtima murhaaja on ristiriitainen henkilö, jonka pyrkimyksille on mahdotonta hurrata, mutta silti niiden taustalla olevassa miehessä on jotain hyväsydämistä ja syvästi inhimillistä. Tämä tulee erityisesti esiin kohtauksissa joissa vieraillaan Henrin perheen luona ja vietetään hetki ahdinkoon joutuneen, mutta siltikin onnessaan aidon perheen elämää. Pyörätuolissa istuva vaimo ja pieni poika ovat se syy miksi Henri käy töissä ja hänelle mikä tahansa työ on heidän onnensa arvoista.

Vielä huomattavampi ristiriita tulee esiin jaksossa, jossa herra Verdoux päättää kokeilla uutta myrkkyään nuoreen ja kodittomaan naiseen, mutta päättääkin säästää hänen henkensä, naisen kerrottua uskovansa kaikesta huolimatta vieläkin rakkauteen. Teko joka lopulta melkein antaa pelastuksen myös päähenkilöllemme, ellei maailman sydämettömyys olisi siinä vaiheessa jo lyönyt kohtalokkaan leimansa liian syvälle tappajan kyyniseen sydämeen.

Henri Verdouxin hahmossa taistelee taukoamatta hyvä ja paha. Hän on samaan aikaan iljettävä ja kylmäverinen, mutta myös armollinen ja älykäs; Loputtoman kiinnostava ja anteeksipyytelemätön tekojensa äärellä, sillä loppujen lopuksi, kaikki on vain yhtä suurta bisnestä.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa maailman suuremmat ongelmat, lamasta lähestyvään sotaan ja niiden rinnalla Henrin rikokset ovat pieniä, mutta sitäkin tuomittavampia.

Lisää ristiriitaisuutta, joka omalta osaltaan sai aikoinaan myös Chaplinin itsensäkin kehumaan Ritari Sinipartaa uransa nerokkaimmaksi aikaansaannokseksi, siitäkin huolimatta että se floppasi täysin aikalaisyleisönsä edessä.

Ehkei katsojat olleet vielä valmiita näkemään kyynistä Chaplinia, tai katsomaan muotokuvaa maailmasta, joka synnytti kaiken sen kyynisyyden. Tai mikä parasta, nauramaan sille päin naamaa.  

Ritari Siniparta / Monsieur Verdoux esitetään osana Elokuvakerho Monroen syyssarjaa: Once Upon a Time in Niagara La 2.11. klo 14.

 Sarjan muut näytökset:

La 9.11. klo 14 Werner Herzog: KLAUS KINSKI, RAKAS VIHOLLINEN (Mein liebster Feind – Klaus Kinski, 1999) 95 min -K12-
La 23.11. klo 14 Mike Leigh: NAKED (Naked, 1993) 132 min -K16-
La 30.11. klo 14 Dennis Hopper: THE LAST MOVIE (The Last Movie, 1971) 108 min -K16-
La 14.12. klo 14 Federico Fellini: LA DOLCE VITA (La dolce vita, 1960) 174 min -K16-

Liput näytöksiin 8‎€ (sarjakortti kaikkiin näytöksiin 35€, myytävänä vain Arthouse Cinema Niagaran kassalla). Elokuvissa on suomenkielinen tekstitys.