Mike Leigh’n alaston totuus – arvostelu elokuvasta Naked (1993)

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Siinä missä Mike Leigh’n elokuvat usein kuvaavat luokkayhteiskuntaa perheen ja kotien kautta[i] mustan komedian keinoin, Nakedissa (1993) sukelletaan Thatcherin jälkeisen Britannian pimeälle puolelle työväenluokan syrjäytyneiden kohtaloihin. Koditon Johnny (David Thewlis) pakenee Lontooseen, jossa asettuu puoliväkisin majailemaan entisen tyttöystävänsä Loiusen (Lesley Sharp) ja tämän kämppisten Sophien (Katrin Cartlidge) ja Sandran (Claire Skinner) asuntoon. Johnny tapaa öisillä vaelluksillaan myös muun muassa Brianin (Peter Wright), toimistorakennuksen vartijan. Naked kertoo kaunistelematta ihmisistä, joilla ei ole mitään. Se on väkivaltaisuudessaan poleeminen, mutta kaikessa karuudessaankin lyyrinen esitys siitä, mitä jää jäljelle, kun kaikki turvaverkot, sosiaaliset normit ja statussymbolit riisutaan pois.

Leigh on tunnettu metodistaan rakentaa hahmot ja käsikirjoitus yhdessä näyttelijöidensä kanssa pitkän harjoitusjakson aikana ennen elokuvan kuvaamista, ja näin myös Naked on syntynyt. Improvisaation kautta suodatettu dialogi on luonnollista ja henkilöhahmot uskottavia. Elokuva voitti Mike Leigh’lle parhaan ohjaajan ja David Thewlisille parhaan miespääosan palkinnot Cannesissa. Leigh ei päästä katsojaa helpolla antautuessaan misantrooppiseen tutkielmaansa – elokuva on paikoin hyvin vastenmielinen väkivaltaisuudessaan ja nihilismissään. Naked on kuitenkin myös kammottavan kaunis ja tekstiltään yllättävän runollinen.

Elokuvan keskiössä kuvasta ja kohtauksesta toiseen on Thewliksen uskomaton roolisuoritus Johnnynä. Johnny puhuu ja puhuu: julistaa, siteeraa, nälvii, hourii, vitsailee ja filosofoi. Hän ei kuuntele muita, ja puolustautuu hyökkäämällä pisteliäällä älyllään. Johnny inhoaa kaikkia, mutta ehkä eniten itseään. Hänen vastineekseen Leigh asettaa Jeremyn/Sebastianin (Greg Cruttwell), joka tunkeutuu naisten asuntoon ja hyväksikäyttää Sophieta. Jeremy/Sebastian on Johnnyn yläluokkainen vastinpari: täysi sosiopaatti, jonka misogynia ja tunteettomuus näyttäytyvät elokuvan muita, huomattavasti monisyisempiä hahmoja vasten miltei parodisena. Johnnyn vahingoittaessa muita häntä ajaa itseinho, kun Jeremy/Sebastian taas on puhdas sadisti. Ehkä tarkoituksena on ollut käyttää Jeremyn/Sebastianin hahmoa monitulkintaisemminkin, esimerkiksi symbolisesti ylempien luokkien vallankäytön kuvana, mutta valitettavasti Cruttwellin Jeremy/Sebastian jää totaalisesti Thewlisin roolisuorituksen varjoon.

Yhdeksi elokuvan kantavista teemoista nousee ajankohtaisesti miesten käytös ja sen rajat. Elokuvaa on soimattu misogyyniseksi seksuaalisen väkivallan kuvaston takia. Se ei kuitenkaan ole naisvihan ylistys, vaan sen kritiikki. Elokuvan naiset ripustautuvat Johnnyyn, vaikka epäilemättä tiedostavat tämän kyvyttömyyden kohdata heidän tarpeensa ja tunteensa muuten kuin pilkan ja seksuaalisen väkivallan kautta. Elokuvan tulkitseminen misogyyniseksi olisi kuitenkin yksinkertaistus. Esimerkiksi näennäisesti sekava ja säälittävä Sophie vastailee Johnnyn jatkuvaan pilkkaan paikoin lakonisen nerokkaasti ja toisaalta Louise toteaa kyynisesti, että hän odottaa parisuhteelta vain, että kumppani puhuisi hänelle seksin jälkeen. Naishahmojen myötätunto riittää Johnnyn itsesäälin purkauksiin, mutta sietokyky ei ole rajaton: Jeremyn/Sebastianin sosiopaattista käyttäytymistä vastaan puolustaudutaan. Leigh’n naiset eivät siis ole uhreja, vaan yhtä itsetuhoisia sekä tietoisia toivottomuudestaan elämissään ja suhteissaan kuin mieshahmotkin.

Nakedin kuvamaailma on synkkä. Valo on kalpeaa ja kylmää, ympäristöt mustelman lailla sinertäviä tai tylsän harmaita. Lähikuvat eivät imartele, vaan paljastavat henkilöhahmojen kasvojen jokaisen juonteen ja ihohuokosen. Tämän vastakohtana näyttelijät katoavat paikoin kokokuvissa pelkiksi silueteiksi, ja jäljelle jää pelkkä ääni pimeässä. Kuvauspaikkoina hyödynnetään tyhjiä, hylättyjä rakennuksia, porraskäytäviä ja katuja – epäpaikkoja vailla historiaa tai identiteettiä. Johnny ja tämän yössä kohtaamat ihmiset ovat unohtuneet näihin läpikulkuun tarkoitettuihin tiloihin. Lokaatioiden rinnastuminen liminaalitiloihin viittaa myös Johnnyn saarnaamaan maailmanloppuun ja itsetuhoisuuteen – henkilöhahmot ovat juuttuneet maailmojen väliin, ehkä ainoana pakoreittinään kuolema. Asunnot ovat likaisia ja anonyymejä vailla sitä lämpöä, joka tekisi niistä kenenkään koteja. Kuvamaailma toistaa henkilöhahmojen irrallisuutta – heillä ei ole yhteisöä tai perhettä, saatika paikkaa, jossa tuntea turvallisuutta tai yhteyttä.

Katsojan kuvana elokuvan loppupuolella asunnolle palaa työssäkäyvä, kaunis ja ”kunnollinen” Sandra. Sandra järkyttyy asuntonsa kunnosta ja puhuu vain kesken jäävin lausein, joita Johnny täydentää loppuun vääristäen niiden merkitykset. Samalla tavoin elokuva pilkkaa katsojan ennakko-oletuksia ja tulkintoja. Elokuvan loppukohtauksessa Sandra menee kylpyyn, kuin pestäkseen näkemänsä saastan itsestään ja sulkee silmänsä. Samalla Johnny jatkaa päättäväisesti matkaansa, jo Sandran ja katsojan vaikutuspiirin ulkopuolella. Elokuvaa ja sen kuvaamaa kurjuutta on vaikea katsoa. Kehottaisin kuitenkin katsojaa olemaan ummistamatta silmiään. Toivottomuudestakin voi tehdä hengastyttävän kaunista.

Mike Leigh’n Naked Elokuvakerho Monroen syyssarjassa Once upon a time in Niagara lauantaina 23.11.2019 klo 14.00. Elokuvan alustaa Janica Oke.

Sarjan muut jäljellä olevat näytökset:

La 30.11. klo 14 Dennis Hopper: THE LAST MOVIE (The Last Movie, 1971) 108 min -K16-

La 14.12. klo 14 Federico Fellini: LA DOLCE VITA (La dolce vita, 1960) 174 min -K16-

Liput näytöksiin 8‎€. Elokuvissa on suomenkielinen tekstitys.

---

[i] Pl. uudet historialliset draamat.

Sydämettömän maailman sydämellinen murhaaja: kirjoitettu alustus Ritari Siniparralle.

Mustan komedian epätasainen lajityyppi kätkee sisäänsä useita helmiä, joista yksi kirkkaimmista varmasti on Charles Chaplinin Ritari Siniparta / Monsieur Verdoux (1947). Se kertoo Henri Verdouxista, miehestä joka joutuu etsimään uuden tavan ansaita rahaa, potkuihin päättyneen pankkivirkailijan uransa tilalle. Henristä tulee ”Siniparta”, rikkaita ja yksinäisiä naisia hurmaava ja lopulta myös murhaava sarjamurhaaja. Herrasmiehen elkein, mutta suden sydämin etenevä Verdoux on löytänyt uuden uran, jota alati kasvava ahdinko ajaa eteenpäin höyryjunan nopeudella.

Kyseinen elokuva edustaa Chaplinin lopullista pakoa maailmankuulun komediahahmonsa varjosta ja lienee osuvaa sanoa että herra Verdouxin suurin uhri lieneekin juuri tuo knalliin ja kävelykeppiin sonnustautunut pikku kulkuri, jonka ikuinen optimismi loistaa poissaolollaan tämän pikimustan ja kyynisen elokuvan ympyröissä.

Synkistä lähtökohdistaan huolimatta ei voida silti sanoa etteikö Chaplin osaisi ohjaajana ammentaa esiin edelleen myös hulvatonta komiikkaa, ajoitukseltaan täydellisyyttä hipovaa slapstickkiä myöten.

Kaikessa pirullisuudessaankin Henri Verdoux on myös koominen, jopa lämminhenkinen hahmo, joka auttaa lehdeltä pudonneen toukan takaisin turvaan, samalla kun taaempana oleva uuni tupruttaa tuhkaksi uusimman uhrinsa maallisia jäänteitä.

Chaplinin esiin loihtima murhaaja on ristiriitainen henkilö, jonka pyrkimyksille on mahdotonta hurrata, mutta silti niiden taustalla olevassa miehessä on jotain hyväsydämistä ja syvästi inhimillistä. Tämä tulee erityisesti esiin kohtauksissa joissa vieraillaan Henrin perheen luona ja vietetään hetki ahdinkoon joutuneen, mutta siltikin onnessaan aidon perheen elämää. Pyörätuolissa istuva vaimo ja pieni poika ovat se syy miksi Henri käy töissä ja hänelle mikä tahansa työ on heidän onnensa arvoista.

Vielä huomattavampi ristiriita tulee esiin jaksossa, jossa herra Verdoux päättää kokeilla uutta myrkkyään nuoreen ja kodittomaan naiseen, mutta päättääkin säästää hänen henkensä, naisen kerrottua uskovansa kaikesta huolimatta vieläkin rakkauteen. Teko joka lopulta melkein antaa pelastuksen myös päähenkilöllemme, ellei maailman sydämettömyys olisi siinä vaiheessa jo lyönyt kohtalokkaan leimansa liian syvälle tappajan kyyniseen sydämeen.

Henri Verdouxin hahmossa taistelee taukoamatta hyvä ja paha. Hän on samaan aikaan iljettävä ja kylmäverinen, mutta myös armollinen ja älykäs; Loputtoman kiinnostava ja anteeksipyytelemätön tekojensa äärellä, sillä loppujen lopuksi, kaikki on vain yhtä suurta bisnestä.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa maailman suuremmat ongelmat, lamasta lähestyvään sotaan ja niiden rinnalla Henrin rikokset ovat pieniä, mutta sitäkin tuomittavampia.

Lisää ristiriitaisuutta, joka omalta osaltaan sai aikoinaan myös Chaplinin itsensäkin kehumaan Ritari Sinipartaa uransa nerokkaimmaksi aikaansaannokseksi, siitäkin huolimatta että se floppasi täysin aikalaisyleisönsä edessä.

Ehkei katsojat olleet vielä valmiita näkemään kyynistä Chaplinia, tai katsomaan muotokuvaa maailmasta, joka synnytti kaiken sen kyynisyyden. Tai mikä parasta, nauramaan sille päin naamaa.  

Ritari Siniparta / Monsieur Verdoux esitetään osana Elokuvakerho Monroen syyssarjaa: Once Upon a Time in Niagara La 2.11. klo 14.

 Sarjan muut näytökset:

La 9.11. klo 14 Werner Herzog: KLAUS KINSKI, RAKAS VIHOLLINEN (Mein liebster Feind – Klaus Kinski, 1999) 95 min -K12-
La 23.11. klo 14 Mike Leigh: NAKED (Naked, 1993) 132 min -K16-
La 30.11. klo 14 Dennis Hopper: THE LAST MOVIE (The Last Movie, 1971) 108 min -K16-
La 14.12. klo 14 Federico Fellini: LA DOLCE VITA (La dolce vita, 1960) 174 min -K16-

Liput näytöksiin 8‎€ (sarjakortti kaikkiin näytöksiin 35€, myytävänä vain Arthouse Cinema Niagaran kassalla). Elokuvissa on suomenkielinen tekstitys.