Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.
Siinä missä Mike Leigh’n elokuvat usein kuvaavat
luokkayhteiskuntaa perheen ja kotien kautta[i] mustan komedian keinoin, Nakedissa (1993)
sukelletaan Thatcherin jälkeisen Britannian pimeälle puolelle työväenluokan
syrjäytyneiden kohtaloihin. Koditon Johnny (David Thewlis) pakenee Lontooseen,
jossa asettuu puoliväkisin majailemaan entisen tyttöystävänsä Loiusen (Lesley
Sharp) ja tämän kämppisten Sophien (Katrin Cartlidge) ja Sandran (Claire
Skinner) asuntoon. Johnny tapaa öisillä vaelluksillaan myös muun muassa Brianin
(Peter Wright), toimistorakennuksen vartijan. Naked kertoo kaunistelematta ihmisistä, joilla ei ole mitään. Se on
väkivaltaisuudessaan poleeminen, mutta kaikessa karuudessaankin lyyrinen esitys
siitä, mitä jää jäljelle, kun kaikki turvaverkot, sosiaaliset normit ja statussymbolit
riisutaan pois.
Leigh on tunnettu metodistaan rakentaa hahmot ja
käsikirjoitus yhdessä näyttelijöidensä kanssa pitkän harjoitusjakson aikana
ennen elokuvan kuvaamista, ja näin myös Naked
on syntynyt. Improvisaation kautta suodatettu dialogi on luonnollista ja
henkilöhahmot uskottavia. Elokuva voitti Mike Leigh’lle parhaan ohjaajan ja
David Thewlisille parhaan miespääosan palkinnot Cannesissa. Leigh ei päästä
katsojaa helpolla antautuessaan misantrooppiseen tutkielmaansa – elokuva on paikoin
hyvin vastenmielinen väkivaltaisuudessaan ja nihilismissään. Naked on kuitenkin myös kammottavan
kaunis ja tekstiltään yllättävän runollinen.
Elokuvan keskiössä kuvasta ja kohtauksesta toiseen on
Thewliksen uskomaton roolisuoritus Johnnynä. Johnny puhuu ja puhuu: julistaa,
siteeraa, nälvii, hourii, vitsailee ja filosofoi. Hän ei kuuntele muita, ja puolustautuu
hyökkäämällä pisteliäällä älyllään. Johnny inhoaa kaikkia, mutta ehkä eniten
itseään. Hänen vastineekseen Leigh asettaa Jeremyn/Sebastianin (Greg Cruttwell),
joka tunkeutuu naisten asuntoon ja hyväksikäyttää Sophieta. Jeremy/Sebastian on
Johnnyn yläluokkainen vastinpari: täysi sosiopaatti, jonka misogynia ja tunteettomuus
näyttäytyvät elokuvan muita, huomattavasti monisyisempiä hahmoja vasten miltei parodisena.
Johnnyn vahingoittaessa muita häntä ajaa itseinho, kun Jeremy/Sebastian taas on
puhdas sadisti. Ehkä tarkoituksena on ollut käyttää Jeremyn/Sebastianin hahmoa monitulkintaisemminkin,
esimerkiksi symbolisesti ylempien luokkien vallankäytön kuvana, mutta valitettavasti
Cruttwellin Jeremy/Sebastian jää totaalisesti Thewlisin roolisuorituksen
varjoon.
Yhdeksi elokuvan kantavista teemoista nousee ajankohtaisesti
miesten käytös ja sen rajat. Elokuvaa on soimattu misogyyniseksi seksuaalisen
väkivallan kuvaston takia. Se ei kuitenkaan ole naisvihan ylistys, vaan sen
kritiikki. Elokuvan naiset ripustautuvat Johnnyyn, vaikka epäilemättä
tiedostavat tämän kyvyttömyyden kohdata heidän tarpeensa ja tunteensa muuten
kuin pilkan ja seksuaalisen väkivallan kautta. Elokuvan tulkitseminen misogyyniseksi
olisi kuitenkin yksinkertaistus. Esimerkiksi näennäisesti sekava ja säälittävä
Sophie vastailee Johnnyn jatkuvaan pilkkaan paikoin lakonisen nerokkaasti ja
toisaalta Louise toteaa kyynisesti, että hän odottaa parisuhteelta vain, että
kumppani puhuisi hänelle seksin jälkeen. Naishahmojen myötätunto riittää
Johnnyn itsesäälin purkauksiin, mutta sietokyky ei ole rajaton: Jeremyn/Sebastianin
sosiopaattista käyttäytymistä vastaan puolustaudutaan. Leigh’n naiset eivät
siis ole uhreja, vaan yhtä itsetuhoisia sekä tietoisia toivottomuudestaan
elämissään ja suhteissaan kuin mieshahmotkin.
Nakedin kuvamaailma
on synkkä. Valo on kalpeaa ja kylmää, ympäristöt mustelman lailla sinertäviä
tai tylsän harmaita. Lähikuvat eivät imartele, vaan paljastavat henkilöhahmojen
kasvojen jokaisen juonteen ja ihohuokosen. Tämän vastakohtana näyttelijät
katoavat paikoin kokokuvissa pelkiksi silueteiksi, ja jäljelle jää pelkkä ääni
pimeässä. Kuvauspaikkoina hyödynnetään tyhjiä, hylättyjä rakennuksia,
porraskäytäviä ja katuja – epäpaikkoja vailla historiaa tai identiteettiä. Johnny
ja tämän yössä kohtaamat ihmiset ovat unohtuneet näihin läpikulkuun
tarkoitettuihin tiloihin. Lokaatioiden rinnastuminen liminaalitiloihin viittaa
myös Johnnyn saarnaamaan maailmanloppuun ja itsetuhoisuuteen – henkilöhahmot ovat
juuttuneet maailmojen väliin, ehkä ainoana pakoreittinään kuolema. Asunnot ovat
likaisia ja anonyymejä vailla sitä lämpöä, joka tekisi niistä kenenkään koteja.
Kuvamaailma toistaa henkilöhahmojen irrallisuutta – heillä ei ole yhteisöä tai
perhettä, saatika paikkaa, jossa tuntea turvallisuutta tai yhteyttä.
Katsojan kuvana elokuvan loppupuolella asunnolle palaa työssäkäyvä,
kaunis ja ”kunnollinen” Sandra. Sandra järkyttyy asuntonsa kunnosta ja puhuu
vain kesken jäävin lausein, joita Johnny täydentää loppuun vääristäen niiden
merkitykset. Samalla tavoin elokuva pilkkaa katsojan ennakko-oletuksia ja
tulkintoja. Elokuvan loppukohtauksessa Sandra menee kylpyyn, kuin pestäkseen näkemänsä
saastan itsestään ja sulkee silmänsä. Samalla Johnny jatkaa päättäväisesti matkaansa,
jo Sandran ja katsojan vaikutuspiirin ulkopuolella. Elokuvaa ja sen kuvaamaa
kurjuutta on vaikea katsoa. Kehottaisin kuitenkin katsojaa olemaan ummistamatta
silmiään. Toivottomuudestakin voi tehdä hengastyttävän kaunista.
Mike Leigh’n Naked
Elokuvakerho Monroen syyssarjassa Once
upon a time in Niagara lauantaina
23.11.2019 klo 14.00. Elokuvan alustaa Janica Oke.
Sarjan muut jäljellä olevat näytökset:
La 30.11. klo 14
Dennis Hopper: THE LAST MOVIE (The Last Movie, 1971) 108 min -K16-
La 14.12. klo 14 Federico Fellini: LA DOLCE VITA (La dolce vita, 1960) 174 min
-K16-
Liput näytöksiin 8€. Elokuvissa on
suomenkielinen tekstitys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti