Charles Chaplinin Diktaattori (The Great Dictator, 1940)
Erikoisuuksia Oscar-palkinnon historiasta
Vaikka ns. kaksoisrooleja pidetään yleisesti näyttelijän virtuositeetin suurimpana koetinkivenä, vain kaksi näyttelijää on palkittu Oscarilla kahden eri hahmon taituroinnista samassa elokuvassa - eikä kumpikaan kuulu lajin suurimpiin klassikoihin.
Vuonna 1931/32 Fredric March voitti pystin Rouben Mamoulianin Tri Jekyll & Mr. Hyde -versiosta. Ja vuonna 1965 kaksoisroolistaan melko unhoon jääneessä Jane Fonda -länkkärissä Paukkurauta-Kati (Cat Ballou) palkittiin Lee Marvin.
Näin esimerkiksi Peter Sellersin legendaarinen kolmoisrooli Tohtori Outolemmessä jäi vaille palkintoa. Vuonna 2002 Nicolas Cage sai ehdokkuuden taiturimaisesta esityksestään komediassa Adaptation. Jeremy Irons puolestaan on sanonut, että noutaessaan Oscarin suggeroivasta roolistaan psykologisessa jännärissä Onnen kulissit (1990), hän sydämessään vastaanotti sen hieman aikaisemmin julkaistusta David Cronenberg -klassikosta Erottamattomat. Ironsin tulkinta identtisistä kaksosista on lajin huippuja. Kokonaan oma tapauksensa on kaikkien aikojen suurimpiin komedioihin kuuluva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), jossa nerokas Alec Guinness vetäisee kahdeksan roolia, joilla kullakin on aivan oma luonteensa. Guinnessin tour de force on edelleen vertaistaan vailla - mutta Akatemialta se jäi kokonaan huomaamatta.
Mutta, elokuvan historian kuuluisimmasta kaksoisroolista vastaa silti Charles Spencer Chaplin.
"Kaikkien erityisten ansioittensa ohella Diktaattori on vertaansa vailla oleva ilmiö, suurenmoinen tapaus ihmiskunnan historiassa. Aikakautensa suurin klovni ja rakastetuin henkilö uhmasi peittelemättä miestä, joka oli kiihotuksellaan saanut aikaan enemmän pahaa ja inhimillistä kärsimystä kuin kukaan toinen uuden ajan historiassa". Näin David Robinson Chaplin-elämäkerrassaan vuonna 1985.
Kuka on kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä? En tiedä. Joku - en kuollaksenikaan saa päähäni kuka - aloitti vastauksensa ikuisuuskysymykseen suurin piirtein tähän tapaan: "Jätetään Chaplin pois tässä yhteydessä, sillä hän on kaikkien yläpuolella." Diktaattorin syntyvuosina 1938-40 viisikymppinen Chaplin oli voimiensa huipulla. Hänen viimeisin työnsä, Nykyaika (1936), oli täydellinen taiteellinen triumfi: rikkainta, syvällisintä ja hauskinta, mitä hän oli koskaan valkokankaalle luonut. Miimikkona Chaplin oli tahallaan jäänyt jälkeen ajastaan: Diktaattorissa hän astui aikaansa edelle tavalla, joka on yhä ainutkertainen seitsemännen taiteen historiassa.
Hän teki sen tyylillä ja jokaisen rippeen itsestään antaen. Diktaattori Hynkelin raivopuheiden loputon uusiminen paahtavassa helteessä veti Chaplinin kipurajan yli - mutta silti hän jatkoi. Eikä hänen olisi suinkaan tarvinnut tuossa iässä itseään rääkätä. Olihan hän jo saavuttanut enemmän kuin kukaan voi uneksia mitä tulee arvostukseen, taiteellisiin voittoihin tai taloudelliseen menestykseen. Mutta silti hän jatkoi, päivästä toiseen.
Diktaattorin tuotanto kesti 168 päivää.
Diktaattori on fantastinen komedia täynnä huikeita gagejä, fantastinen elokuva, jonka pariin voi palata milloin vain, kuinka monta kertaa tahansa pajatson tyhjenemättä - ja vielä enemmän. Se on lippu, jonka kantaja "sotii" sotimista vastaan kaikin elokuvan ja inhimillisen ilmaisun keinoin, jokaisella kohtauksellaan, jokaisella kuvallaan. Se on millimetrintarkka tyrannin ruumiinavaus, joka paljastaa itsevaltiuden ja itserakkauden erottamattomat siteet sekä hinnan, joka tästä liitoksesta koituu koko ihmisyydelle. On olennaista, että Diktaattori on komedia, sillä minä tahansa muuna vastenmielisyys, jota se huokuu sodanlietsojia, fasisteja, valloittajia ja "vahvoja miehiä" kohtaan, kävisi sietämättömäksi. Se on säilynyt ajankohtaisena yli 80 vuotta, ja tänä päivänä maailma kaipaa pikku kulkuria kipeämmin kuin koskaan. Mutta missään ei näy ketään, joka mahtuisi noihin ylisuuriin kenkiin.
Diktaattori on yhä intohimoisin puheenvuoro rauhan puolesta, mitä elokuva tuntee. Samalla se on esikuva kaikille elokuvallisille tutkielmille propagandan mädästä luonteesta. Sen lievästi ilmaistuna kuuluisa loppukohtaus on kaiken kirjallisuuden kuuluisimpia rauhanpuheita. Sitä pitäisi näyttää koululaisille kaikkialla kaiken aikaa. Se pesee aivot puhtaaksi liasta.
Chaplin sai suurenmoisesta näyttelijäsuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden. Diktaattori valloitti ehdokkuudet myös neljässä muussa kategoriassa.
Chaplinin historia Oscareitten kanssa on ainutlaatuisen paranoidi, paremman sanan puutteessa. Paperilla hän kyllä näyttää saaneen peräti kolme pystiä, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei ole "oikea" Oscar.
Aivan ensimmäinen Oscar-gaala 1920-luvun lopulla oli vielä enemmän tai vähemmän kevytmielistä puuhastelua aivan eri pohjalta kuin nykyjärjestelmä. Chaplin oli julkaissut hulvattoman Sirkus-komedian, ja alustavasti elokuvalle oli varattu nippu ehdokkuuksia. Jossain vaiheessa kuitenkin Chaplinin nimi pyyhittiin kaikkialta pois, sillä silloinen raati päätti jakaa Chaplinille erityishuomionosoituksena kunniapalkinnon mestarin laaja-alaisuudesta ohjaajana, kirjoittajana, näyttelijänä ja tuottajana.
Vasta vuonna 1972 Chaplinille myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään.
Ja seuraavana vuonna hän voitti yhden historian erikoisimmista Oscar-palkinnoista. Se tuli musiikista vuoden 1952 Parrasvaloihin: poliittisista syistä elokuvaa ei ollut tuotu aikanaan levitykseen Yhdysvalloissa; Akatemian tuolloiset säännöt määräsivät, että ehdokkuuksia voivat tavoitella kaikki elokuvat, jotka ovat olleet kalenterivuoden aikana esillä losangelesiläisessä elokuvateatterissa. Ja Parrasvalot sai viimein Hollywood-ensi-iltansa 1972. Akatemia on sittemmin muokannut sääntöjään näiltä osin, eikä vastaavaa periaatteessa voi enää tapahtua.
Sotavuoden 1941 gaalassa Chaplin hävisi näyttelijänä James Stewartille, jonka kaikella muotoa arvostettava työ Skandaalihäissä (The Philadelphia Story) ei edes omana aikanaan kestänyt millään vertailua. Mutta Stewart oli useimmille paljon turvallisempi valinta. Stewart kohosi Toisen maailmansodan aikana armeija-arvoltaan korkeammalle kuin kukaan toinen hollywoodilainen ja signeerasi myöhemmin tukun roolisuorituksia, jotka pyyhkivät Skandaalihäillä pöytää.
Käsikirjoittajana Chaplin hävisi kylläkin toiselle koomiselle nerolle, Preston Sturgesille, jonka poliittinen satiiri The Great McGinty oli kiistatta vuoden parhaita elokuvia. Mutta sen maine ei ole kestänyt edes Diktaattorin varjon vertaa.
Parhaan elokuvan Oscarin (johon tulenaralla Diktaattorilla ei kyllä ollut todellisia mahdollisuuksia ajan olosuhteissa) Chaplin hävisi Hitchcockin persoonattomimpiin töihin lukeutuvalle Rebeccalle, jonka jännityksen mestari oli tehnyt tilauksesta Selznickille. Tämä oli selkärangattomuuteen asti turvallinen valinta, missä Hollywoodin sisäpiiri katsoi vain itseensä. Rebecca löi kilpailussa jopa John Fordin mestariteoksen Vihan hedelmät, joka sekin katsottiin kai liian rehelliseksi.
Ja näin se sitten meni. Hollywoodilta jäi jälleen kerran tilaisuuden ollessa käsillä maailma muuttamatta. Kukaan ei uskaltanut tosissaan sanoa mitään. Hyräilivät vain la la landiä.
Moraalisesti oikein onkin, ettei pikku kulkurille työnnetty pussin painoksi patsasta, joka olisi vain tehnyt matkan teosta raskaampaa. Kulkurillehan patsaat on tehty yösijoiksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti