Ryûsuke Hamaguchin Drive My Car (Doraibu ma kâ)
Parasta tässä elokuvassa on, kun se loppuu. Ts. sen loppukohtaus on sykähdyttävä. Sekin on hauskaa, että alkutekstit tulevat vasta 40 minuutin kohdalla. Mikä tuntuu täysin oikealta.
Ryûsuke Hamaguchin (s. 1978) 9. näytelmäelokuva on kolmetuntinen sovitus überkirjailija Haruki Murakamin novellista, ja se kertoo autosta: helisevän punaisesta Saab 900 Turbosta, jollaisia ei enää valmisteta. Saab kuuluu eräälle maineikkaalle näyttelijälle, joka 40-minuuttisen prologin jälkeen saapuu Hiroshimaan ohjaamaan Anton Tsehovin klassikkonäytelmää Vanja-eno. Murakamin tasoinen kertoja luo näinkin yksinkertaisesta asetelmasta läpitunkevan katseen ihmisenä olemisen problematiikkaan paljastaen valtaisan määrän tunnistettavia konflikteja ja ristiriitoja.
Sikäli suomalainen yleisö pääsee helpolla ensi kosketuksessaan Hamaguchi-saniin, että ohjaajan tähänastisesta tuotannosta löytyy parikin vielä pidempää repäisyä. Ennen tätä uusinta tekijänsä pääteoksena pidetty, sattumalta sekin nimeltään japonisoitu anglismi Happi awâ (2015), rullaa pitkälti kuudetta tuntia.
***
Jäljempänä seuraa kritiikkiä, mutta sitä ennen on vain älyllisesti rehellistä todeta, että Elokuvan nykyilmastossa on etuoikeus saada nauttia yhtä aikuisesta, huolellisesti tehdystä ja älykkäästä teoksesta kuin Drive My Car. Jo se yksin tekee tästä ensi-illasta arvokkaan kevättapauksen. Drive My Car on nautinto.
Pinnalta katsoen kovinkaan paljon elokuvassa ei tapahdu. Punainen auto huristaa pitkin saarivaltakuntaa, ihmiset tekevät työtä, rakastelevat, koittavat luoda jotakin tyhjästä ja keskustelevat. Kuitenkin, jollain kumman tavalla, jokainen kohtaaminen elokuvan ihmisten välillä muuttaa katsojan käsitystä heidän suhteistaan ja henkilöistä itsestään. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on paksujen arpien alle kätkettyjä salaisuuksia, joita he paljastavat toisilleen juuri oikealla hetkellä. Hamaguchi on kuin shakinpelaaja, joka uhraa aikaa voittaakseen laadun: hyvin harvoin elokuvan rajallinen muoto sallii katsojan ymmärtää henkilöidensä syitä ja vaikuttimia näin nyansoidusti. On kuin todella näkisi toiseen ihmiseen. On kuin katsoisi peiliin.
Päähenkilö herra Kafuku (=Kafka?) elää elokuvan kahden vuoden aikana eräällä tavalla avioliittonsa vankina ja peilaa liittonsa tiettyjä omituisuuksia sekä kaksinkertaista tragediaa ohjaamansa Tsehov-troupén kirjaviin tyyppeihin. Kuten nuoreen tähteen, jonka kanssa Kafuku tietää vaimonsa häntä pettäneen. Sekä ennen muuta hänelle osoitettuun 23-vuotiaaseen, ilmeettömään naiskuljettajaan - siihen, joka ajaa hänen autoaan. Sen seuraamisesta, miten hienovaraisesti mutta järkähtämättömästi työtoverit oppivat toisistaan yhä lisää, tulee vaikutelma jääkimpaleen sulamisesta silmien edessä. Sisältä paljastuu jotakin elävää, yllättävää ja lämmintä. Drive My Car on realistinen ja sentimentaaliton, mutta kuitenkin toiveikas teos. Ehkäpä eniten sen vuoksi, miten tarkasti se näyttää, että ihmiset eivät tee aina ennalta arvattavia päätöksiä, eikä ole viisasta tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä heidän vaikuttimistaan.
Kaikesta tästä huolimatta Drive My Car on eräs erikoislaatuisimmista Oscar-ehdokkaista ikinä. Miten juuri se löi läpi juuri tänä vuonna? Cannesissa se sai "vain" käsikirjoituspalkinnon. Se ei perustu samanlaiseen hitti-ideaan kuin Parasite. Siinä ei ole mitään erityisen amerikkalaista, ja se on hyvin pitkä olematta lainkaan dramaattinen.
Drive My Car on juuri nyt Akatemian ja kriitikkojen darlingu, mutta männävuosilta löytyy valtava määrä samantyyppisiä arvoteoksia, jotka eivät lyöneet samalla tavalla läpi: esim. Rohmerin kaikki elokuvat tai Jean Eustachen Äiti ja huora. Tai varsinkin muutama vuosi sitten Kultaisen Palmun kahmaissut henkeäsalpaava turkkilainen Winter Sleep, jossa on hätkähdyttävän paljon samoja elementtejä kuin Drive My Carissa: avioliitto, näytteleminen, inhimillisyys, kolmituntinen kesto, Tsehov (jonka tarinaan se perustuu). Miksi se ei saanut samaa huomiota kuin Drive My Car - varsinkin kun se on elokuvana vielä ihan toisella tasolla?
Oscar-elokuvaksi Drive My Carissa pistää silmään kaikkea virtuoosimaisuutta välttelevä kuvaus. Suurin kritiikkini kohdistuu juuri siihen: Drive My Car on paljon enemmän televisio- kuin elokuvatuotanto. Jäljestä näkee - aistii - että se on kuvattu videokameralla eikä edes erityisen hyvällä. Väripinnat ovat mattaa ja joissakin pitkissä tracking shoteissa tuntuu kuin katselisi kännykkäkuvaa. Mieleen tulevat esimerkiksi eräät Stephen Poliakoffin hienot tv-elokuvat. Ne eivät ole olleet Oscar-ehdokkaina.
Mutta ovat hienoja. Ja Drive My Car on varmaan vielä niitäkin hienompi.
Sillä Drive My Car ei ole huonosti kuvattu, ei alkuunkaan. Kuvauksen tarkoitus ei vain tällä kertaa ole tallentaa sitä miltä asiat näyttävät, vaan mitä ihmiset tuntevat ja mikä heissä kulloinkin liikahtaa. Tässä mielessä kamera on aina juuri missä pitääkin. Juonessa ei tarvitse tapahtua juuri mitään, jos kertomuksen henkilöt ovat näin kiinnostavia. Jossain Aristoteles hymyilee suopeasti.
Mutta... Meneekö Hamaguchi jopa liian pitkälle valitsemallaan tiellä? Hän saattaa hyvinkin pokata Oscarin käsikirjoituksesta: aina ja kaikkialla missä Drive My Carista puhutaan, eniten palstamillimetrejä uhrataan elokuvan rakenteeltaan täydellisyyttä hipovalle käsikirjoitukselle. Mutta elokuva ei ole yhtä kuin käsikirjoituksensa, ja jos se mikä on kirjoitettua on tämän elokuvan ydinmehua, eikö suurin osa kunniasta valu silloin Hamaguchin sijasta Murakamille?
Ehkä, mutta toisaalta Hamaguchi ja Takamasa Oe ovat saaneet vuolaasti kiitosta siitä, miten he ovat laajentaneet ja syventäneet novellin ajatuksia. Hyvä, mutta olisi yksi toinenkin juttu...
Drive My Carin käsikirjoitus on hyvin kirjallinen. Kaikki on pakahduttavan tarkasti paikoillaan. Jokainen ele, merkitys, melkein näkymättömäksi jäävä yhteys, vertaus ja alluusio laskostuu mestarillisesti pedille. Henkilöt ilmaisevat itseään tarkasti ja punnitusti, valiten aina juuri oikeat sanat. Se on hyvin kaunista, hyvin henkevää, mutta ei suinkaan ainoa tapa kirjoittaa elokuvaa. Drive My Carissa kaikki on niin "oikein", että sen jälkeen tekee palavasti mieli nähdä jotain Buñuelia.
Onneksi on se viimeinen kohtaus. Hamaguchista ei ehkä ole sukupolvensa Ozuksi, mutta osaa hänkin luoda kuvia jotka kertovat enemmän kuin mitkään sanat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti