Cinemadrom8-raportti

"Puolikas 'drome', kiitos!" Sairastapauksen vuoksi FilmiLiekin edustus tämänkeväisillä Cinemadrome-festivaaleilla rajoittui lauantaihin. Niinpä todistajanlausunnot muun muassa viikonlopun ylivoimaiseksi kohokohdaksi yleisesti nostetusta Manos: The Hands of Fatesta jäävät tällä kertaa uupumaan. Mutta Niagara-931-akselilla kuului jo toiveikkuutta herättäviä huhuja mahdollisesta uusinnasta jahka syys saa. Malja sille aatokselle!

Vaikka lauantai-ilta sujui saumattomasti tunnelmallisessa yhteishengessä, osoittautui ajankohta kenties sittenkin hieman liian myöhäiseksi; siinä mielessä nimittäin, että huhtikuun viimeinen viikonloppu puhkui jo täyttä kevättä eikä aurinkoisuus ja linnunlaulu sopinut täysin yks' yhteen Dromen tarjonnan kanssa. Niinpä ilmeisen moni potentiaalinen dromettaja olikin valinnut ulkoilmailot pimeässä istumisen sijaan. Väkeä riitti silti festivaalihengen pitimiksi ja joviaalisuutta riitti joskus liiankin kanssa: rento ja pingottamaton suhtautuminen tapahtumaan loivat yleensä ilmaan mukavaa värinää, mutta johtivat toisinaan - etenkin pikkutunteja lähestyttäessä - vähän tylsiin ylilyönteihin. Tietyssä vaiheessa saavutetun humalan seurauksiin kuuluvat penkille sammuminen ja kyvyttömyys ymmärtää paikalla olevan muitakin, jotka ovat maksaneet lipuistaan. Tässä mielessä isoin kritiikki kohdistuu Dromen omaan talkoohenkilökuntaan, joka piti rapisevine pusseineen ja pulloineen, tölkkeineen isointa meteliä. B-leffaa eli ei, kyllä se silti pistää vituttamaan, kun on tehnyt puolikuntoisena 200 kilometrin matkan ja päätyy kuuntelemaan muiden olohuonekäyttäytymistä, etenkin jos kankaalla pyörii White of the Eyen kaltainen melkein taideteos. Ihan ghetto-kinoa kun Drome ei kuitenkaan ole.



Ennen White of the Eyeta ilta käynnistettiin melkein alkukuvanomaisesti harvinaisen uutuus-scifin Tampereen ensi-illalla. Ecuadorilaisen Sebastián Corderon ohjaama Europa Report osoittautui kunnianhimoiseksi yritykseksi elvyttää tutkimusretken alagenreä scifin äänilajissa. Ilmeisen vaikea ja alibudjetoitu projekti sai viime syksynä USA:n ensi-iltansa liki kaksi vuotta kuvausten päättymisen jälkeen ja floppasi pahasti. Erityisen hyvänä sitä ei noin kokonaisuutena voikaan pitää, mutta katsomisen arvoisena silti. Se nimittäin ottaa aiheensa mukavan vakavasti eikä yritä tieten tahtoen aliarvioida katsojien älykkyyttä. Europa Report yrittää kuvata mahdollisimman todentuntuisesti ihmiskunnan ensimmäistä tutkimusretkeä Jupiterin Europa-kuuhun samalla nivoen mukaan jännitys- tai kauhutarinan konventioita. Cordero on teknisesti pätevä ja osaava elokuvantekijä, mutta ehkä perusongelma on sittenkin valitussa tyylilajissa: Europa Report on tehty mukadokumentaarisen found footage -trendin opein. Periaatteessa siis kaikki kuvamateriaali on peräisin aluksen "omista" kuvatallenteista. Tämä kuitenkin tuntuu rajoittavan Corderon skaalaa, tehden kokonaisuudesta vähän teennäisen. Pahempaa on kuitenkin, että mukaan on ympätty Maassa projektia johtavan Embeth Davidzin (ja yhden apulaisensa) kommentaari. Hyväänkin näyttelemiseen kykenevä Davidz on Eton-englantia ääntävänä, kylmäkiskoisena köyhän naisen Tilda Swintonina täysin sietämätön. Häntä haluaa koko ajan vain lyödä, varsinkin lopussa, jossa hän vääntää rautalangasta, mitä katsojien tulee tarinasta ajatella. Käsikirjoitus olisi saanut käydä vielä kerran korjattavana.

Cordero ei muutenkaan loista näyttelijäohjaajana, mikä usein onkin tällaisten "hard scifi"-elokuvien kompastuskivi. Useimmat retkikunnan jäsenistä ovat täysin mitättömiä. Michael Nyqvist sentään saa hahmostaan jotain irti. Ehdoton valopilkku on eteläafrikkalainen Sharlto Copley. District 9:ssa läpi lyönyt Copley on paljastunut poikkeuksellisen rohkeaksi, älykkääksi ja teknisesti virtuoosimaiseksi näyttelijäksi - Europa Reportissa hän esittää pilke silmäkulmassa oman tulkintansa stereotyyppisestä amerikkalaissankarista, josta ei ironiaa puutu. Silti elokuvan ehdoton kohokohta on hänen hahmonsa kuolinkohtaus (tämä kohtalo käy ilmi jo elokuvan prologissa), jossa Copley taatusti improvisoiden löytää kaikki oikeat nuotit astumatta yli.

Vain neljä elokuvaa valmiiksi saattanut skotlantilainen kulttiohjaaja Donald Cammell on kuuluisin yhdessä Nicolas Roegin kanssa tekemästään Performancesta. 17 vuotta myöhemmin valmistunut Tappajan silmin (White of the Eye, 1987) on sekin kulttimainetta nauttiva jännäri, jossa naisia pilkkova (misogynia kohosi melkeinpä teemaksi tässä Dromessa) sarjamurhaaja mellastaa modernissa Villissä Lännessä. Pääepäillyksi kohoaa David Keithin sittemmin jonnekin kadonnutta lahjakkuutta ja intensiteettiä huokuva karismaattinen, hifi-laitteistojen guruna itsensä elättävä perheenisä.



Cammellia ei niinkään kiinnosta kaikkien tehojen repiminen kuluneesta juonikuviosta, vaan sen taakse kätkeytyvien syvempien merkitysten esiin kaivaminen. On kiistanalaista, kuinka hyvin hän tässä sitten lopulta onnistui, mutta elokuva on joka tapauksessa kiehtova ja usein innovatiivisesti kuvattu sekä leikattu, vaikkei ehkä aina ihan...järkevä. Filmin (kopio oli muuten ilahduttavan hyväkuntoinen, miksi olikin varsin ironista, että se meni ainoana poikki) edetessä tulee väistämättä mieleen, että Cammell ei ehkä pelannut ihan täydellä pakalla. On vaikea kuvitella täysin selväpäisen mielen päätyvän tällaisiin ratkaisuihin. Visuaalisesti elokuvan paras anti sijoittuu ensimmäisen kelan vaiheille, mutta kuuluisuutensa se on ansainnut loppukäänteillään, joissa viitataan Godardin Hullu Pierrotiin ja vedetään aihe täysin överiksi kuin vastapainona siihen asti vallinneelle tasapainoisuudelle. Ehkäpä tähänkin kätkeytyy jonkinlainen ulkopuolisen tarkkailijan kritiikki Yhdysvaltain myyttiä kohtaan.

Myyttinen on myös Joel M. Reedin Bloodsucking Freaks eli The Incredible Torture Show eli Master Sardu and the Horror Trio, joka voisi lisäksi olla nimeltään "Miehet, jotka vihaavat naisia". Kidutuspornon varhaisesta esi-isästähän tässä on kyse. Protagonisti Sardulla on limaisissa kellariteattereissa pyörivä makaaberi varietee-show, jossa esitellään teatraalisesti eri tapoja kiduttaa ja surmata vähintäänkin yläosattomia naisia - paitsi, että yleisön tietämättä kaikki on ihan totta. Reed yrittää nähtävästi jonkinlaista satiiriakin, kun näytöksen aiheellisesti tyrmäävä kriitikko joutuu Sardun ja tämän kääpiöapurin (tottakai) kidnappaamaksi ja Sardu yrittää pakottaa tästä tunnustusta työlleen. Valitettavasti jää kertomatta mihin lopputulokseen päädytään, sillä leffa on legendaarisuudestaan huolimatta täysin avuton ja jäi siksi kesken. Mauttomuuden komiikka ei pure, koska leffa laahaa ja ajoituksesta ei ole tietoakaan. Joskus roska on vain roskaa. Ylivoimaisesti parasta näytöksessä oli hillitön vanhojen eroottisten elokuvien trailerishow, joka vielä esitettiin filmiltä!



Kesken jäi myös illan viimeinen, Herb Robinsin käsittämätön The Worm Eaters (1977). Aivan yhtä huonosta ei ole kyse ja leffa olisi tullut katsottua loppuun parikymmentä minuuttia lyhyempänä. Sillä lyhärin aiheestahan tässä on oikeastaan kyse. Ohjaaja-käsikirjoittaja-päätähti-auteur Robins esittää Herman Umgaria, jossain USA:n Keski-Lännessä vaikuttavaa saksalaisemigranttia, joka pitää maailman huonointa leirintäaluetta ja kasvattaa matoja. Tarinan pahikset yrittävät vallata Hermanin alueet vaurastumishankkeidensa tieltä, mutta Herman iskee takaisin syöttämällä vähän kaikille ja satunnaisesti matoja, jotka jostain syystä mutatoivat uhrit jättiläismäisiksi matoihmisiksi (erittäin halvoissa kumipuvuissa). Mikään mastermind ei Herman ole, joten hänen touhuistaan puuttuu suunnitelmallisuus ja koherenssi - ja sitä myöten puuttuvat ne leffastakin. Herää vain kysymys, mistä näitä pöhköjä kameran taakse riittää - ja mistä heidän rahoittajiaan. Kopio oli niin hyväkuntoinen, että tuskin sille ihan valtavasti oli käyttöä riittänyt valmistumisensa jälkeen; tekstitykset olisivat silti olleet kivat, sillä sen verran tolkutonta mongerrusta Robinsin aksentti on. Kuten sanottu, leffa on vaan liian pitkä, mutta muutamat hämmentyneet naurut sen ensimmäisestä tunnista saa irti. Mainettahan komedia on kerännyt muutamilla madonsyöntikohtauksillaan, jotka on toteutettu "oikeasti", vaikka ainakin joistain lähikuvista huomaa selvästi, että näyttelijät tekevät kaikkensa ollakseen oikeasti pureksimatta suussaan kiemurtelevia matoja. Muutamaa vuotta aiemminhan John Watersin Pink Flamingosissa oli syöty koiran ulostetta. Watersin anti-establishment-provokaatio vesittyy kuitenkin Robinsin lahjattomammissa käsissä joksikin mitäänsanomattomaksi. Parasta The Worm Eatersissa on sen alkutunnari ja pikkukakkosmaiset piirroskreditit.