Tähtien sodan alakuloinen matka viiden tähden avaruusseikkailusta yhden tähden avaruusmelodraamaksi

J.J. Abramsin Tähtien sota: Skywalkerin nousu (Star Wars: Episode IX - The Rise of Skywalker)

"Tunnin mittaisen Frau Wirtin hat auch eine Nichte -elokuvan aikana mutustelin kaksi pussillista pähkinöitä ja join kaksi cokista. Ei ollut MITÄÄN katsomista ---" - Wim Wenders, Süddeutsche Zeitung, 1969

"--- it is a tale told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing." - William Shakespeare, Macbeth, V näytös, 5. kohtaus

"When will our suffering ever end!" - C-3PO

George Lucasista on myöhempinä aikoina sanottu kaikenlaista, ja usein aiheesta, mutta toukokuussa 1977 ensi-iltansa saanut Tähtien sota (Star Wars) on neronleimaus. Sen ei oikeastaan pitäisi toimia alkuunkaan, mutta sen kierrätetyt kliseet ja simppelit vastakkainasettelut tuntuvat tuoreilta, jännittäviltä ja hurmaavilta, koska teoksen auteur uskoo niihin vilpittömästi, sinnikkäästi ja koko sydämellään; sukkahousuja filtterinä käyttänyt Tähtien sota näyttää ja tuntuu paljon budjettiaan kalliimmalta ja eeppisemmältä. Lucas rakastaa luomaansa maailmaa ja sen henkilöitä ja haluaa jakaa innostuksensa yleisön kanssa. Eihän se voi olla kuin valloittavaa; en itsekään ole mikään kovan luokan fani, mutta olen nähnyt avaruussaagan ensimmäisen osan kymmenen kertaa.

Todellinen ihme on se, että kaksi ensimmäistä jatko-osaa ovat yhtä hyviä.

On vuosi 2019, ja teattereihin on saapunut eepoksen yhdeksäs osa. Trilogioita on näin ollen kolme. Kaikista näistä minulta on näkemättä (ja näkemättä jää) osat 2, 3 ja 8.

Näkemistäni kuudesta elokuvasta J.J. Abramsin ohjaama Skywalkerin nousu on kirkkaasti huonoin. Jopa minä odotin enemmän.

Kielen kautta vertailtuna: Tähtien sota -sarjan aloittaneen Uuden toivon ikonisen prologitekstin ensimmäinen lause ilmoittaa seuraavaa: "It is the time of civil war." Eletään sisällissodan aikaa. Yhdeksännen osan ensi lause? "The dead speak!" Kuolleet puhuvat? Mitä ihmettä? Miten lakonisesta realismista päädyttiin huutomerkillä alleviivattuun mystifiointiin?

Tarinan ensimmäinen vuorosana kuuluu: "Did you hear that?" ("Kuulitko tuon?" - C-3PO). Tiivis, mutta monitulkintainen ja välittömästi jännitystä herättävä, verbin sisältävä lause. Saagan viimeinen vuorosana ei puolestaan ole muuta kuin yksi sana, sekin erisnimi: "Skywalker." Voiko näin laajan eepoksen todella tiivistää yhteen nimeen?

Ei hyvin; "Skywalker" ei kerro suuresta kertomuksesta juuri mitään, mutta heijastelee satuttavasti iskusanojen aikaa, missä elämme. Uusi toivo on tarinaniskijän kirjoittama - Skywalkerin nousu on kuin copywritereiden kynästä.

Elokuvallisesti Uusi toivo on menevyytensä alla kaikkien taiteen sääntöjen mukaista, varsin klassista kuvakerrontaa, jossa kompositiot ovat harkittuja, säännöllisiä ja tasapainoisia. Vaikka J.J. Abrams onkin parhaimmillaan nerokas televisiotuottaja, paljastaa Skywalkerin nousu viimeistään hänet yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista ohjaajista. Abrams ei tunnu ymmärtävän, mikä kuva on, ja mikä merkitys kuvalla on elokuvakerronnassa. Parasta tässä uusimmassa avaruussekoilussa onkin, että se pakottaa pohtimaan elokuvan syvintä olemusta, ja miksi sitä ei edessään hehkuvalta valkokankaalta löydä.

Ja jos Skywalkerin nousulla ei ole mitään kosketusta "elokuvan syvimpään olemukseen", miten on mahdollista, että se on löytänyt omat faninsa ja saanut myönteisiäkin arvioita? Mitä Skywalkerista nauttivat ihmiset näkevät edessään? Skywalkerin nousu on niin ilmiselvästi epäonnistunut, ikävän näköinen, tarkoitukseton ja hengetön tuotos edeltäjiinsä verrattuna, että jopa suht alhainen 54/100 Metacriticin kriitiikkokonsensukselta tuntuu kummallisen korkealta eikä ole mitenkään linjassa oman tuttavapiirini reaktioiden kanssa. Mitä ihmisten kuvanluku- ja kuvan vastaanottotaidoille on tapahtunut?

Skywalkerin kerronta ei perustu kuvakompositioihin, perspektiivillä vaikuttamiseen ja kamera-ajoihin. Abrams pyrkii kertomaan tarinan kuvaleikkauksen kautta. Niinpä pitkät pätkät elokuvasta etenevät monotonisen tasaisella leikkaus-per-sekunti tahdilla. Katsojalle ei suoda lepohetkeä ja tilaisuutta imeytyä Tähtien sodan maailmaan. Tämä on alokasmainen virhe, jonka paradoksaalinen seuraus on se, että Skywalkerissa on hirveästi vauhtia, muttei lainkaan vauhdikkuutta. Tarinassa ei ole sitä kuuluisaa imua eikä hahmoista ehdi välittää.

Visuaalisesti suuri osa Skywalkerista tapahtuu likaisen harmahtavassa ympäristössä, joka on täynnä savua tai sadetta.

Noin puolentoista tunnin jälkeen en enää jaksanut juuri "tarinaa" seurata, jäin vain odottamaan loppua. Sillä välin Abrams hylkäsi rippeetkin niistä elokuvallisista metodeista, jotka ovat osa Star Warsin ikonografiaa, kuten "pyyhkäisevät" leikkaukset, upeat vistat ja yleinen majesteettisuus. Tilalla on kiihkeä, "moderni" kuvakerronta, jossa on tapahtuvinaan hirveästi, mutta ei oikeasti mitään. Samalla jedien kuuluisa Voiman hallitsemisen taito on latistettu pelkäksi supervoimaksi, jolla voi nyt vaikka tosta vaan korjata haavoja ja palauttaa kuolleita henkiin, jos tarvis.

Skywalkerin poskettomista loppukehittelyistä on sanottu kaikki tarvittava täällä, lisätään vain se, että pahan keisari Palpatinen käyttäminen taas ja edelleen pääpahiksena tuntuu vakavasti anakronistiselta ja kertoo kaiken olennaisen rahasammon paikallaan junnaamisesta ja uusien ideoiden puutteesta. Loppujen lopuksihan tämä kolmas trilogia ei ole muuta kuin alkuperäisen uudelleen versiointi, cover-versio huonommilla muusikoilla - ja heihin, valitettavasti, kuuluu keskeisen roolin tekevä Daisy Ridley. 27-vuotias britti näyttää ja vaikuttaa edelleen enemmän glamour-lehden kansikuvamallilta kuin näyttelijältä. Hän kyllä yrittää ihan vimmatusti - minkä näkyminen vain edelleen etäännyttää katsojaa tarinan päähenkilöstä. Mutta Ridleyssä ei ole huumoria, romantiikkaa eikä rentoutta. Niinpä hän ankkuroi Skywalkerin tyylilajin itsensä liian vakavasti ottavaksi melodraamaksi, mikä on alkuteoksen henkeen nähden jo hyvin kaukaisessa galaksissa.

Tässä ei ole sanottu Skywalkerin nousun sanomasta ja sisällöstä mitään. Se onkin kovin vaikeaa. George Lucasin alkuperäinen, hyvin simppeli tarina kierrätti vanhan myytin hyvän ja pahan taistelusta. Siinä ohessa Uusi toivo käsitteli toverihengen ja rakkauden löytymistä mahdollisimman heterogeenisen ryhmän keskuudessa, kun heitä yhdistävä aate ja tavoite ovat tarpeeksi voimakkaita. Skywalkerin noususta puuttuu rakkaustarina kokonaan, ja vielä sen lopussakin uudet kapinalliset vaikuttavat vain sattumalta yhteen heitetyiltä yksilöiltä, joita ei voi kuvitella istumaan saman baaripöydän ääreen. Vahvin luonnetutkielma voisi olla kovan koulun läpi käynyt Kylo Ren, mutta hänen pateettinen ja kömpelö kuolemansa on kuin pyyhkeen heitto kehään kesken matsin. Vallankäyttö ja muut poliittiset teemat ja mahdolliset analogiat eivät nekään saa merkityksellistä käsittelyä.

Mutta, lopulta, jokainenhan tulkitsee kokemustodellisuuttaan oman henkilöhistoriansa ja oppimansa kautta ja löytää Skywalkerin nousustakin omat juttunsa. Itselleni Skywalkerin nousun tiivistävä hetki löytyy sen loppuminuuteilta, missä kaiken juhlinnan keskellä nähdään kahden naisen suutelevan toisiaan iloisina. Tästä on joissain maailman kolkissa noussut kohu, mistä puolestaan jossain muualla on noussut äläkkä. Minulle tämä aivan liian lyhyt poikkeama heteronormatiivisuudesta alleviivaa tekijöiden pinnallisuutta ja laskelmointia: tuo kuva on vain liimattu kaiken muun päälle kosiskelemaan...niin, en tiedä ketä. Tai ehkä ärsyttämään joitain muita. Lopulta se ärsyttää melkein kaikkia, sillä tuota samansukupuolisten hellyyden osoitusta ei ole pohjustettu millään tavalla, eikä se kuulu saagan "kielioppiin". Se on kuin valtaväestön vähemmistölle lähettämä kutsu bileisiin, mutta ovi pidetään auki viisi sekuntia.

Liian vähän liian myöhään on huonompi kuin ei mitään.

Richard Kiel on enemmän kuin Humanoidi

Aldo Ladon Humanoidi

Kaikkien aikojen isoimman Bond-pahiksen (kuka tämän kiistäisi?), Richard Kielin (1939-2014), tunnetuin pääosarooli löytyy Aldo Ladon fusilliscifistä Humanoidi (L'umanoide, 1979). Tähtien sodan menestyksen rippeitä kahmimaan pyrkinyttä tekelettä on pidetty kalkkunana. Suurelta osin syystä, mutta asia ei ole aivan mustavalkoinen.

Elokuva-arkiston kulttuuritekoa, ja sanon tämän vailla sarkasmia, katsomaan oli saapunut suuri joukko hölmöilylle virittyneitä ö-elokuvan ystäviä, jotka joutuivat odottamaan yllättävän kauan palkintoaan. Ensi alkuun nimittäin vaikuttaa siltä, että tekijät ovat vilpittömän yritteliäästi liikkeellä. Ensimmäisenä pistää silmään ihanan fotogeeninen kuvaus. Kameran takana oli osaava Silvano Ippoliti, jonka työtä ovat - useiden Spencer & Hill-farssien ohella - mm. Suuri hiljaisuus, Sacco & Vanzetti ja Caligula. Ohjaajakin hallitsee kuvajaon periaatteet, vaikka käyttääkin hulvattoman härskiä salanimeä George B. Lewis (oikeasti George Lucasin toinen etunimi on Walton). Budjettiakin oli haalittu enemmän kuin kunnioitettavat 5 miljoonaa sen ajan dollaria, siis lähes puolet esikuvateoksen rahoista. Paria naurunpyrskähdystä lukuun ottamatta tämä riittääkin pitämään Humanoidin suorastaan kiehtovana puolen tunnin ajan. Tarinassa Alderaanilta näyttävän Maapallon rauhaa uhkaa sen hallitsijan pahan veljen pako vankilasta. "Se-on-nähtävä-uskoakseen"-tyyliin Darth Vaderin häiriintyneeksi kaksosveljeksi sonnustautuneen Graalin Suuri Suunnitelma on palkata hullu tiedemies mutatoimaan ihmisistä haavoittumattomia supersotilaita Kappatron-aineen avulla. Maalaiset tietysti sinnittelevät vastaan, mutta jos muu ei auta, niin mukana heiluu deus ex machinana jodorowskyläisen mystinen, 11-vuotias Tom Tom, jumalasta heti seuraava.

Jossain vaiheessa tarina siis karkaa pahasti handusta, mutta alkupuoli tarjoaa vilpitöntä nautintoa. Eikä vähiten, vaan eniten Kielin sympaattisen parrakkaan esiintymisen takia. Hän ohjailee Golobina alustaan avaruudessa eksyneenä pilottina rennoin elkein onnistuen melkein pitämään aisoissa maailman ärsyttävimmän robokoirankin. Elokuva alkaakin luisua alamäkeen vasta siinä vaiheessa, kun Graal ja hänen Frankensteininsa mäjäyttävät Golobia päähän Kappatron-raketilla, joka räjäyttää tältä parran kasvoilta.

Tämän jälkeen Kielin ei tarvitse kuin mölistä neanderthalia ja viskoa puolet pienempiään pois tieltä. Se on vähän niin kuin sääli, koska siihen saakka Kielin näyttelemisestä on ihan vilpittömästi nauttinut. Kalkkunansa raakana nauttivat saavat tosin mässätäkseen, mutta rehellisyyden nimissä suurin osa hölmöyksistä on aika tuttua Ed Wood -koulukunnan kauraa.

Muutama asia Humanoidissa ansaitsee huutamalla maininnan. Ensinnäkin lavastukset ovat lavastuksia ihan siinä missä paremmissakin tuotannoissa. Tyylipuolella kaikki pisteet menevät kuitenkin puvustusosastolle (pomona Luca Sabatelli), joka tekee Oscar-tason työtä hienovaraisesti pervertoidessaan Tähtien sodan kuosit. Graalin S/M-vaikutteinen asu ja Graalin heilan, Barbara Bachin esittämän Lady Agathan, mielikuvituksellinen überpush-up-viritys ovat mestariteoksia - myös insinööritaidonnäytteinä. Samat kehut myös Maalaisten keveille kangasasuille, jotka tekevät varsinkin naisille oikeutta.

007-geekki on saattanutkin jo bongata kaksikin "bond"-nimeä edellä kirjoitetusta. Kielin ja Bachin täydentää tässä mielessä trioksi (ainakin esteettisesti) upea Corinne Cléry pääsankarittarena, jota olisi voitu dipata kosteudesta näkymättömäksi muuttuvassa hameessaan toisenkin kerran uima-altaassa. Humanoidissa ei edes näytellä erityisen huonosti, paitsi jos ohjaaja niin käskee, kuten käy elokuvan edetessä etenkin mielipuolitohtoria esittävän Arthur Kennedyn kohdalla.

Viimeinen sana kuuluu Ennio Morriconelle, joka tähän hölmöilyyn taituroi yhden innovatiivisimmisista ja kauneimmista partituureistaan. Mikä on vähän tuhlausta, kuten sekin, että Lado soittaa jatkuvalla soitolla sinänsä hienoa pääteemaa, mutta ei soita kertaakaan alusta loppuun tätä mestariteosta:

SW7: Voima heikkenee

J.J. Abramsin Star Wars: The Force Awakens (pika-arvio)

SPOILERIVAROITUS: kommentoin juonipaljastusta kommenttiosiossa.




J.J. Abramsin ohjaaman ja osittain käsikirjoittaman elokuvan Tähtien sota: Voima herää (Star Wars: The Force Awakens, USA, 2015) suurin vahvuus on samalla sen suurin heikkous: nykyaikaisen tarinankerronnan sujuvuus. Voima herää on menevä fantasiaseikkailu, josta on helppo pitää - liian helppo. Saagan seitsemäs osa on kuluvan vuoden suurin elokuvamediatapaus, joten siitä olisi kiva kirjoittaa jotain omaperäistä. Mutta elokuva itse ei tarjoa mitään omintakeista, mihin tarttua. Se ei ole huono leffa, ainakin se on paljon episodeja 1-3 parempi, mutta sen suurin synti on siinä, ettei se tee vaikutusta. "Vau-efekti" puuttuu. Ja se on kohtalokasta, sillä lopputulemana Voima herää tuntuu vain yhdeltä elokuvalta (ja jatko-osalta) muiden joukossa. Se tuntuu sekä rebootilta että remakelta - tai paremminkin alkuperäisen trilogian revisioinnilta yhdessä paketissa. Tämä kaikki vahvistaa fiilistä siitä, että "Tähtien sota -franchise" alkaa olla vanha ja väsynyt ja sen Voima on lähinnä hypessä.

En lähde referoimaan Episodi 7:n juonta, siinä ei olisi mitään mieltä. Se on johdonmukainen luku avaruussaagaan. Yllätyksettömyydessään se vaikuttaa tv-sarjan jaksolta.

Vaikkakin ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Se, missä Abrams onnistuu, on alkuperäisen trilogian visuaalisen kieliopin omaksuminen. Voima herää näyttää Tähtien sota -elokuvalta, mikä sille plussaksi laskettakoon. Se myös liikkuu liukkaasti eteenpäin ja tarjoaa valtavan määrän taisteluita, joten "viihde" on kaiketi hoidettu. Mutta toisaalta uudet naamat jäävät valjuiksi ja elokuvan pitkittyessä yli tarpeen alkaa kaivata kipeästi lisää huumoria. Koko leffassa on YKSI hyvä vitsi. Loput harvat syntyvät enemmän tai vähemmän kuolleina ellei nyt sitten pidä rimaa niin matalalla, että mikä tahansa silmänisku vanhoihin hyviin aikoihin riittää.

Eikä sen pitäisi riittää. Star Wars -geekeillä on oikeus vaatia vain parasta. Kaikki mikä jää sen alapuolelle on korkeintaan "ok" eikä Voima herää ole ehkä edes ihan sitä.

Onneksi vanha kunnon Harrison Ford heiluu mukana ja näyttää kuinka temppu oikein tehdään.