Scarlett & Luc-Y

Ranskalaisen ohjaajagurun Luc Bessonin 16. ohjaustyö Lucy on tieteelliseltä pohjaltaan naurettava ja uskomattoman lapsellinen. Tämän lisäksi se on vuoden paras toiminta- ja scifi-elokuva.



Lucyn idea perustuu rakastettuun myyttiin siitä, että aivomme käyttävät vain murto-osaa kapasiteetistaan. Teoria on L. Ron Hubbard -luokan pseudotiedettä, mutta sen kiehtovuus istuu sitkeässä. Bessonin mukaan jos ihmiset käyttävät tavallisesti 10 prosenttia "aivokapasiteetistaan", heistä tulee käytännössä jumalia tavoittaessaan täydet 100. Pöhkömmistäkin ideoista on tarinaa isketty. Ehkä. Besson leikittelee Lucyssa myös monilla muilla aiheilla: maailmojasyleilevästi hän kysyy heti alkuun, mitä Ihminen on elämällään tehnyt ja mitä hänen pitäisi sillä tehdä. Tämä johtaa melkein hellyttävän korniin lopetukseen.

Aivan sama. Sillä elokuvana Lucy vie katsojansa ajelulle niin kuin ei mikään muu pitkään aikaan. Premissi saa kenties ohimot tykyttämään, mutta toteutus maksaa potut pottuina korkojen kera.

Luc Besson on 55-vuotias, mutta Lucy on 30 vuotta nuoremman miehen työtä. Bessonin kerronta rullaa äärimmäisen tiukalla draivilla - koko elokuvasta saa etsimällä etsiä yhtä ainutta turhaa kuvaa. Eipä ihme, että leffalla on mittaa alle puolitoista tuntia. Ohjaaja-käsikirjoittajaa inspiroinut teoria saattaa rakentua väärille johtopäätöksille, mutta ne ovat innoittaneet tekijää suggeroiviin visioihin, jotka ajetaan kankaalle sellaisella raivolla, kiihkolla ja intohimolla, että älyllisen aineksen olemattomuuden jättää suosiolla omaan arvoonsa. Ja sitä paitsi, ei Lucyn pääteema ole tuulesta temmattu mielikuvitusleikki aivoihin muka sisäänrakennettujen lukkojen murtamisen vaikutuksista fysiikan lakeihin. Lucy käsittelee varsinaisesti valtasuhteiden ylösalaisin kääntymistä.



Lucy Miller on tavallinen nuori nainen, joka joutuu vasten tahtoaan eteläkorealaisen huumesyndikaatin muuliksi. Bessonin yksinkertainen tarina leikkii ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi nokkimisjärjestyksen muuttuessa ketjun heikoimman saadessa deus ex machinamaisesti ylivertaiset aseet. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että vallankäyttäjät (tässä tapauksessa järjestäytynyt rikollisuus) ovat pyramidin huipulla vain kunnes joku vahvempi saapuu. Valta, joka perustuu voimankäytölle, on aina kiikkerä vene.

Se on simppeli, banaali teesi, mutta Bessonin käsittelystä banaalius korkeintaan loistaa poissaolollaan. Lucya leimaa kerronnan innoittunut vapautuneisuus, joka tuo mieleen Danny Boylen elohopeamaisesti liikkuvan tyylin. Lucyn telekineettisten voimien kuvaamisessa Besson tekee eräänlaista lo-fi-Matrixia - yhtään tehoissa häviämättä. Joskin nykyaikainen digitekniikka tekee kuvasta ehkä asteen turhan kirkkaan. Toimintakohtauksissa on synnynnäisen elokuvantekijän otetta. Pariisissa Besson orkestroi vakuuttavan kaahausjakson, jossa on oma twistinsä. Mutta Besson ymmärtää myös toimintaohjaajilta liian usein hukkaan joutuvan säännön: kerronnan dynaamisuuden ei pidä antaa laskea toimintajaksojen välissäkään. Alkukohtaus sopisi tästä oppimateriaaliksi. Besson leikkaa keskelle miehen ja naisen välistä kinaa, jossa elää vahva jännite heti alkuun.

Merkillepantavaa on myös elokuvan sarjakuvamaisuus, joka on taatusti harkittua: Bessonhan sovitti esimerkiksi Adele Blanc-Secin uskomattomissa seikkailuissa (2010) sarjakuvaa kankaalle. Tulos oli sivumennen sanottuna ohjaajan uran pohjanoteeraus.

Jos Bessonia pitää yksinkertaisesti toimintaohjaajana, erottuu hän useimmista vertaisistaan erinomaisena näyttelijöiden ohjaajana. Lucyssakin sivuhenkilöt ovat saamaansa rajalliseen tilaan ja aikaan nähden mieliinpainuvia ja maukkaita. Esimerkiksi brittiläinen kulttikoomikko Julian Rhind-Tutt (Black Books, Green Wing, Notting Hill) tekee verrattoman yhden kohtauksen vierailun syndikaatin "PR-miehenä". Tiedemiestä esittävä Morgan Freeman tuo rooliinsa tuttuakin tutummat maneerinsa, mutta asteen verran keskimääräistä rennommin. Todella inspiroitunut roolitus on eteläkorealainen mestari Choi Min-sik  (Oldboy) pääpahiksena. Rooli on epäkiitollinen yksiulotteisuudessaan, mutta virtuoosi tuo siihen huisia läsnäoloa ja intensiteettiä.



Nimiroolin oli alunperin tarkoitus mennä Angelina Jolielle. Sen sijaan rooli päätyi kymmenen vuotta nuoremmalle Scarlett Johanssonille eikä elokuva olisi voinut kokea suurempaa onnenpotkua. Johansson on ensimmäisen näytöksen aikana järkyttävän hyvä. Rytmitys, herkkyys, äärimmäisten tunteiden autenttisuus - Johansson kantaa elokuvaa vastaansanomattomasti. Vielä elokuvan jälkipuoliskollakin, jossa hänen hahmonsa on kirjoitettu emotionaalisesti passiivisemmaksi, Johansson on suggeroiva.

Luc Besson aloitti 80-luvulla ranskalaisen uuden sukupolven säkenöivimpänä ihmelapsena, jonka uran huippu osui rajuun mestariteokseen Léon (1994), mistä hänet seppelöidään Natalie Portmanin löytäjänä. Suurisuuntaisen Viides elementti -scifi-seikkailun jälkeen Besson muutti suuntaansa ja ryhtyi uskomattomaksi yhden miehen viihdekoneeksi käsikirjoittaen ja tuottaen liukuhihnalta hattarankeveitä kassahittejä (mm. "T"-elokuvasarjat Taxi, Taken ja Transporter), samalla vetäytyen ohjaajana takaviistoon. Hän ei ohjannut kuuteen vuoteen - Bessonin myöhempää uraa ovat leimanneet omituisen väkinäiset Arthur-puolianimaatiot. Viime vuosina Besson on palannut perinteiseen näytelmäelokuvaan, mutta tulokset ovat jättäneet toivomisen varaa. Lucy saattaa olla kevyt ja hölmö kuin mikä, mutta ohjaustyönä se on Bessonin paras sitten Angel-A:n (2005). Eikä Besson-elokuva olisi tietenkään Besson-elokuva, jos kuvaajana ei olisi mestarillinen Thierry Arbogast ja säveltäjänä Eric Serra; etenkin jälkimmäinen tekee yhden parhaista töistään.

Lucysta tuli viikossa Luc Bessonin suurin kassamenestys USA:ssa.