Monroe teki Valon kanssa useana vuonna suloista eloku(vall)ista yhteistyötä, joka on jättänyt kerhon historiaan tukuttain ihania muistoja. Nyt isännöimme ValoKinoa MimiBo cafen kanssa samalla sisäpihaterassilla kuin aina ennenkin - ja saavumme jälleen 16-millisen filmin kera. Se on suurta. Mutta suurempaa vielä on, että kaikki ValoKino-näytökset ovat ilmaisia!
Tänäkin vuonna ValoKino tapahtuu (säävarauksella, kuten muistanette) elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina kello 22.00. Nähtävillä on tälläkin kertaa aarteita neuvostoelokuvan arkistoista mestareiksi tunnustetuilta tekijöiltä. Ehkä ValoKinon historian huikein kattaus näyttää ohjelmistossa tältä:
7.8. Grigori Tšuhrai: Vain neljä päivää (Ballada o soldate, 1959, *88 min.)
14.8. Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo, 1960, *97 min.)
21.8. Andrei Tarkovski: Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962, *97 min.)
* plus kelanvaihtotauko
Yllämainituista Grigori Tšuhrai (1921-2001) on ehkä nykyään vähiten tunnettu, mutta hänen nyt nähtävillä oleva pääteoksensa ylsi johonkin, mihin hänen aikalaismaanmiehensä eivät: sille suotiin Oscar-ehdokkuus parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sarjassa. Kyseessä on todellinen saavutus ottaen huomioon, että elettiin kylmän sodan kuumimpia aikoja: puoli vuotta ko. Oscar-gaalan jälkeen maailmanrauhan korttitalo oli luhistumassa USA:n ja NL:n välisen ns. Kuuban kriisin kourissa. Nythän jonkin "parhaan ulkomaalaisen elokuvan" ehdokkuuden saamisessa ei olisi ollut mitään niin tavatonta, koska kyseinen sarja on aina saanut osakseen yliolkaista kohtelua - mutta käsikirjoituksista äänestävät Akatemian kirjoittajajäsenet, siis jonkinlainen "älykkösiipi", joka tietää keskimääräistä paremmin, mitä on tekemässä.
"Sotilaan balladin" näennäisen yksinkertainen, pasifistinen perusvakaumus onkin varmasti jo käsikirjoitustasolla (à la Tšuhrai & Valentin Ezhov) tehnyt suuren vaikutuksen. Suuri Isänmaallinen Sota on neuvostoelokuvan, ja -taiteen yleensäkin, perusaiheita, ja Tšuhrain teos kuuluu tässä joukossa aivan kärkijoukkoon. Erityisen vaikuttavan siitä tekee se, että se liikkuu poissa taistelutantereilta kuvatessaan lomille päässeen solttupojan matkaa kauas kotipuoleen. Tämän matkan kautta ohjaaja näyttää lämpimästi ja viisaasti kotirintaman todellisuuden: Vain neljä päivää on sekä suurta kansanelokuvaa että hienoa taide-elokuvaa. Yhdellä luennan tasolla kyse on myös Odysseus-myytin variaatiosta, missä katsojan sydän alkaa pamppailla päähenkilön mukana toivoen hänen matkansa etenevän ripeästi niin, että hän ehtisi viettää mahdollisimman paljon aikaa perheensä luona - kukaties viimeistä kertaa... Aivan yhtä tärkeiksi muodostuvat sotilaan matkallaan kohtaamat ihmiset, sydämeenkäyvästi kuvatut.
Erinomaisen kontrastin tarjoaa Mihail Kalatozovin (1903-73) Älä odota kirjettä, jossa ei taatusti ole ainakaan visuaalisesti mitään edes näennäisesti yksinkertaista. Kalatozov on koko elokuvahistorian hurjimpia visuaalisia hurjastelijoita ja tämän johdosta moniaalla jumaloitu. Älä odota kirjettä valmistui Kalatozovin kuuluisimman ja palvotuimman teoksen, Kultaisen Palmun voittaneen Kurjet lentävät -mestariteoksen jälkeen. Naispääosassa on jälleen huikea Tatjana Samoilova, miespääosassa toinen legenda, Innokenti Smoktunovski, ja kameraa käyttelee itseoikeutetusti Kalatozovin tärkein yhteistyökumppani, Sergei Urusevski, nero ja taatusti kiltansa top 5 -jäsen maailmassa koskaan. Tarinassa neljän geologin kopla etsii jalokiviä Siperiassa. Keskeiseksi dramaattiseksi jännitteeksi nousee ihmisen taistelu luonnonvoimia vastaan.
ValoKinon neuvostotrilogia päättyy Andrei Tarkovskin (1932-86) esikoispitkään. Sen myötä sekä jatketaan äärimmäisen esteettisen vaikuttavuuden tiellä että palataan toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa näkökulma on lapsen: alkukieltä tarkemmin peilaava Ivanin lapsuus olisi nimenä parempi kuin dramaattinen Ei paluuta. Tarkovski aloitti tästä turhan hankalaksi osoittautuneen taipaleensa kohti alansa huippua, jonne monet eivät ole valmiita ketään muuta rinnalle nostamaankaan. Ja Tarkovski ylsi tähän asemaan vain seitsemällä elokuvalla. Jokainen näistä on kuitenkin vastaansanomaton pala elokuvan kehitystä yhä sofistikoituneemmaksi taidemuodoksi. Tarkovski oli elokuvan hellittämättömimpiä ja kompromissittomimpia totuuden etsijöitä. Hän sukelsi syvissä vesissä, minkä vuoksi monet hänen elokuvansa saattavat vaikuttaa alkuun vaikeasti vastaanotettavilta tarinoinnin tasolla. Tarkovskin elokuvat kelpaavat kuitenkin hyvin puhtaaksi esteettiseksi nautinnoksikin. Kiintoisaa on silti, että nimenomaan "kansan syvät rivit" ottivat Tarkovskin omakseen ja auttoivat häntä rikkomaan kassaennätyksiä Neuvostoliitossa, missä Puolue ei suostunut markkinoimaan ohjaajan "epäilyttävän individualistisia" töitä millään lailla. "Ivanin lapsuus" on elokuvahistorian syvimpiä sukelluksia sodan vaikutuksista paitsi kaikkeen konkreettiseen myös ihmisen psyykeen. Heikoimmat kärsivät aina ensimmäisinä ja eniten.
Näissä iloisissa tunnelmissa toivotammekin teidät nauttimaan kanssamme leppeistä elokuun öistä taivasalla juotavan ja syötävän kera, alkaen Tapahtumien Yönä tulevana torstaina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti