maanantai 28. heinäkuuta 2014

Galaksin vartijat - Guardians of the Suckfest



Marvel Studios ja Disney ovat onnistuneet vääntämään vahvan ehdokkaan VIP-palkinnon (Vuoden Isoin Pettymys) voittajaksi. The Guardians of the Galaxy alittaa siihen kohdistuneet hartaat toiveet kesän seikkailuviihteen pelastajana niin monella tasolla, että niiden luettelemisesta syntyisi historian pitkäveteisin - ja mahdollisesti pisin - elokuva-artikkeli. Miksi miksi miksi... GotG:sta lupailtiin hip ja pop -sarjakuvaan perustuvana uuden sukupolven Men in Blackiä, mutta lopputulos on täysin takki tyhjänä omaperäisyydestä, nokkeluudesta ja karismasta. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaava C-luokan kyky James Gunn ei todellakaan ole Barry Sonnenfeld, eikä hän ole Joss Whedon tai Shane Black. Gunnin CV ei tasan mairittele, kun ohjauksina on esittää merkkiteokset Slither ja Super ja käsikirjoittajana hän on vastuussa Scooby-Doosta, Kuolleiden aamunkoitosta ja Scooby-Doo 2: Monsterit vapaalla -eepoksesta. Ja silti, tekee mieli sanoa, että The Guardians of the Galaxy on huonointa, mitä Gunn on maailmaan päästänyt. Jos liioittelen, niin en paljoa.

Siinä viihteen lajissa, mitä GotG edustaa, olennaisinta on toteutuksen oikea sävy, joka henkii joko vilpitöntä tai taitavasti sellaiseksi naamioitua taka-ajatuksettomuutta. Tämä saavutetaan visuaalisella nokkeluudella, hyvällä näyttelijäohjauksella ja svengaavalla musiikilla. Jopa naseva dialogi on toissijaisuus, jos muut edellämainitut loksahtavat kohdalleen. GotG saa ikävöimään Men in Blackiä, Kiss Kiss Bang Bangiä ja erityisesti Serenityä, johon se vertautuu kiusallisen monin tavoin, viimeistään puolen tunnin jälkeen. Jos kohta jo alkukohtaus on aikamoinen tyrmäysisku Indiana Jonesin hengenperintöä odottavalle: tarinan sankari, Peter Quill, nähdään pikkupoikana sairaalassa odottamassa, että hänen syövän kaljuunnuttama äitinsä kuolee; ensimmäinen asia, minkä koemme elokuvassa on Peterin Walkman, josta hän kuuntelee 10cc:n "I'm Not in Lovea". Kappale itsessään on upea, mutta se ei sovi millään tavalla kohtaukseen, luo todella oudon fiiliksen elokuvan alkuun ja on jo moneen kertaan käytetty (ehkäpä hienoimmin Virgin Suicidesissa). Sama nostalgiapopin sekä kierrätys että rikollinen väärinkäyttö jatkuu läpi elokuvan, kun Gunn varastaa musiikkia esim. Reservoir Dogsin soundtrackiltä ja pakottaa katsojat poistumaan salista (todella käsittämättömän halvan visuaalisen vitsin kylkiäisenä) esi-puberteettisen Michael Jacksonin kimitys korvissa. Mutta MJ:kin on melkein siedettävämpi kuin Tyler Batesin uskomattoman puuromainen musiikki, joka voisi yhtä hyvin olla tietokoneohjelman työtä.

Gunnin visuaalinen silmä osoittautuu hedelmättömäksi ja latteaksi. Kuvajako ja kuvanrajaus ovat yksinomaan bulkkitavaraa, jota kuka tahansa Hollywoodin liepeillä pyörinyt apulaisohjaajakin voisi tuottaa tällä budjetilla. GotG kuuluu modernin scifi-elokuvan siihen haaraan, jossa kaikki paria näyttelijää lukuunottamatta on tehty tietokoneanimaationa - eikä tällä kertaa edes erityisen vakuuttavana. Avaruus näyttää jatkuvasti epäaidolta planetaariomaisella tavalla. 3D:tä, joka korostaa tietokoneanimaation muovisuutta, ei hyödynnetä juuri lainkaan.

Elokuva liikkuu reippaalla vauhdilla, mikä saa toivomaan sen nousevan siivilleen seuraavassa kohtauksessa. Mutta jaksoa jakson perään leimaa tehdasmainen kaavamaisuus. Tämä on sitä lajia elokuvaa, jossa kokonainen talo räjähtää, mutta sisälle jääneet sankari ja hänen ihastuksensa selviävät naarmuitta, koska he ovat kyykistyneet pöydän taakse. Mitä dialogiin tulee, sellaiseksi riittää kohtauksessa, jossa hahmo pääsee räiskimään Tosi Isolla Pyssyllä (TIP): "Oh, yeah." Olenko se vain minä vai onko tässä jotain tutunoloista? Punchlineksi kelpaa tuoreutta huokuva "You've got issues". Nuff said.



Suuren osan kaikesta tästä voisi vielä pelastaa osuvalla roolituksella, mutta Hollywoodin b-listalaiset eivät onnistu synnyttämään rempseää keskinäistä kemiaa. Chris Prattille voi antaa pisteitä yrityksestä, mutta hänkin jää köyhän miehen Ryan Reynoldsiksi. Luurankomainen Zoe Saldana vastaa jonkun kauneusihanteita, joten kamera pysyttelee lähellä hänen vihreäksi maalattua pintaansa. Varsinaista näyttelemistä ei Saldanalta vaadita. Bradley Cooper edustanee porukan parhautta, mutta hänenkin hahmonsa on pahasti alikirjoitettu. Vin Dieselin hahmoon liittyvä vitsi jaksaa huvittaa muutaman sekunnin, ja epäilemättä internet täyttyy tuota pikaa nokkeluutta tavoittelevista kommenteista "Vinin kaikkien aikojen parhaasta roolisuorituksesta". Samaan tyyliin kuin George Clooneyn parhaan roolin väitetään mieluusti olevan South Park -elokuvan koirana. Tarinan - johon ei nyt tässä yhteydessä mennä, koska EVVK - pahikset ovat täysin vailla luonteenpiirteitä.

The Guardians of the Galaxyyn kohdistui roimia odotuksia, koska lähdemateriaali tuntui piristävän lupaavalta poikkeukselta Marvel-kaanonista satiiria lähennellessään. Lopputulos edustaa kuitenkin nykyaikaista korporaatioelokuvaa pahimmillaan. GotG on tarkkaan jossakin Wall Streetin johtokuntapalaverissa laskelmoitu paketti, jonka ydinkohdeyleisöä ovat ala-asteikäiset lapset, joiden vanhempia varotaan visusti loukkaamasta uskaliailla vitseillä, mistä johtuen elokuvassa ei kuulla uusia vitsejä lainkaan. Pakollinen Stan Lee -vitsikin on kuin kuollutta konia hakkaisi. Joten se siitä satiirista. Tämä selittää myös miksi elokuvan toteuttajiksi on valikoitunut joukko helposti ohjailtavia tuntemattomuuksia (kuten kuvaaja Ben Davis, joka ei varmasti sano kenellekään mitään vaikka joku hänen kuvaamistaan elokuvistaan saattaa tuttu ollakin). Wall Street ei kuitenkaan ole tyhmä, ja se on tutkinut yleisönsä tarkkaan, joten leffasta tulee massiivinen hitti, mikä tietää yhtä hengettömiä jatko-osia. Ja oheistuotteita. Ja sama ralli jatkuu niin kauan kuin aikuiset suhtautuvat täysin selkärangattomasti siihen mitä korporaatiot heille ja heidän jälkikasvulleen syöttävät. Tällä hetkellä, ennen ensi-iltaansa, GotG:n IMDb-keskiarvo on ennakkonäytösten jälkeen 9,1. Vain koska GotG tarjoaa täsmälleen samaa, mitä katsojat ovat saaneet monta kertaa aikaisemminkin. Se on asianomaisten kannalta pelkästään noloa.

Alkuperäiset sarjakuvat olisivat elokuvalle paljon parempi vaihtoehto. Tai Joss Whedonin Serenity, jonka melkein remake GotG on. Ero näiden välillä paljastuu jo mainoslauseissa: kumpi kuulostaa kiinnostavammalta: "You're Welcome" (by Wall St.?) vai "They Aim To Misbehave"?

2 kommenttia:

  1. Kiva kun syytät elokuvaa pinnallisuudesta Saldanan suhteen, ja aitten kustu rumaksi. Erittäin johdonmukaista. Kiinnostavaa myös kuinka mukaasi tietokoneilla luotuja hahmoja on enemmän kuin oiketa näyttelijöitä. Minunkin silmiini iskivät sellaiset tietokonetekeleet kuten Chris Pratt, Djimon Hounsou, Michael Rooker, John C. Reilly, ja Glenn Close. Ja hyvä että Serenity tunnustetaan paremmaksi, varsinkin kun Whedonin ohjaustyyli ei ole koskaan noussut "menettelevän tv-sarjan" tasoa korkeammalle. Ja hyvä tietää, että kaikki muut ovat väärässä kaikesta, tietysti sinä tiedät paremmin.

    VastaaPoista
  2. Arvoisa Anonyymi, olen viestisi johdosta ottanut yhteyttä kahteen instituutioon: ensinnäkin opetushallitukseen, joka on luvannut käyttää tekstiäsi opetusmateriaaleissaan esimerkkinä siitä, kuinka sarkasmia käytetään väärin; ja toiseksi Helsingin yliopiston kielitieteen laitokselle, jonka koko henkilökunta on kutsuttu kesälomilta selvittämään 24/7 mitä ihmettä ensimmäinen lauseesi tahtoo sanoa.

    Blogaajana kunnioitan kaikkia mielipiteitä, varsinkin niitä jotka eroavat omistani, mutta minulla ei ole mitään velvoitetta ottaa ihan mitä tahansa mielenilmauksia tosissani. Mitä tekstissäni ilmenevään hyperbolaan tulee, se on yleisesti täysin hyväksytty tehostekeino, olipa sen käytteleminen tässä tapauksessa onnistunutta eli ei.

    Asiallisesti otan vain viimeisen lauseesi. Tällä hetkellähän näyttää siltä, että MINÄ olen ainoa, joka on väärässä. GotG:n positiivinen vastaanotto on ollut ilmiömäistä. Ilmiselvästi se on onnistunut tyydyttämään määrätyn sosiaalisen tilauksen. Ja mikäpä siinä sinällään. Isoin kritiikkini kohdistuu kuitenkin siihen, miten halvalla yleisö on ottanut leffan omakseen. GotG:n humoristisuutta on kehuttu, mutta miksi? Koko leffassa ei ole ainuttakaan tuoretta vitsiä tai ideaa (tämä ei ollut hyperbola) eikä se yllä tavoittelemaansa hurttiin meininkiin. Tämä käy ilmeiseksi, kun muistelee esimerkiksi Men in Blackiä, Galaxy Questiä tai Indiana Jonesia. Kaikki GotG:ssä on valokopioitu - huonosti - edellämainituista. Eikä Chris Prattin ja Zoe Saldanan välillä ole minkäänlaista kemiaa. He eivät kertakaikkiaan ole tarpeeksi hyviä tai kiinnostavia näyttelijöinä.

    Sen sijaan, että käyn "juupas-eipäs"-väittelyyn GotG:stä, haluan esittää sen nähneille joukon kysymyksiä pitäen mielessä edellämainitut, mielestäni monta luokkaa paremmat elokuvat:

    Hyräilitkö teatterista poistuessasi elokuvaan sävellettyä teemamusiikkia?
    Jos päähäsi jäi soimaan jokin elokuvassa käytetty biisi, olitko kuullut sen aikaisemmin JA olitko kuullut sen aikaisemmin toisessa elokuvassa tai tv-sarjassa?
    Maistelitko mielessäsi jotakin elokuvan vitsiä tai vitsikästä tilannetta, ja jos kyllä, olitko kuullut sen muodossa tai toisessa aikaisemmin?
    Ihastuitko keskeiseen naishahmoon? Tai mieshahmoon?
    Kerroitko kavereillesi jostain visuaalisesti erityisen hienosta otoksesta?
    Osaatko sanoa yhden keskeisen syyn, miksi haluat elokuvalle jatko-osia?

    VastaaPoista