Warren Beattyn esikoisohjaus: historiikki

Warren Beattyn ja Buck Henryn Taivas saa odottaa (Heaven Can Wait, 1978)



MR. SEGALL LÄHTEE HOLLYWOODIIN

Jos emme aivan välttämättä halua matkustaa tuhansien vuosien takaiseen Kreikkaan - draaman kehtoon - aloitamme Harrysta. Chicagolainen Harry Segall (1892-1975) eli nelikymppiseksi asti huomiota herättämätöntä elämää; mutta kun hän Suuren laman aikana päätti ruveta kirjoittamaan näytelmiä, alkoi äkkiä tapahtua paljon ja vauhdilla.

Segallin ensimmäiset näytelmät pääsivät heti Broadwaylle, mitä seurasi kutsu Hollywoodiin sopimussenttariksi. Hollywoodin kyvylle haistaa kultakaivos täytyy nostaa hattua, sillä vajaata vuosikymmentä myöhemmin sijoitus alkoi tuottaa korkoa, joka jatkuu tänä päivänäkin.

Natsi-Saksan ja Japanin levoton toiminta heijastui uutta maailmansotaa hermostuneesti odottavaan kollektiiviseen tajuntaan, jonka yhdeksi tulkiksi päätyi Mr. Segall. Kuolevaisuutta, tuonpuoleista ja "toista mahdollisuutta" pohtinut keski-ikäinen herrasmies kirjoitti innoituksen vallassa tuottamatta jääneen näytelmän Heaven Can Wait, jossa maineikas nyrkkeilijä tempautuu kokemattoman enkelin toimesta taivaaseen ennen aikojaan, mistä hyvityksenä hänelle tarjotaan jatkoaikaa erään juuri ämpäriä potkaisseen miljonäärin kehossa. Kreikkalaisia taruja modernisoinut komedia osoittautui "vuosisadan ideaksi", joka ensimmäisen kerran filmattiin kolme vuotta myöhemmin. Uudelleen nimettynä Here Comes Mr. Jordan (Henki etsii asuntoa) Alexander Hallin ohjaus upposi yleisöön kuin ruumis suohon ja sai Citizen Kanen vuonna 7 Oscar-ehdokkuutta, joista voitti kaksi. Mutta tämä oli vasta alkua, sillä kannattaahan hyvä tarina kertoa toisen ja kolmannenkin kerran.

Vuoden 1946 Enkeli olan takana (Angel On My Shoulder) oli käytännössä sama tarina paitsi tällä kertaa sopimuksen toinen osapuoli oli Paholainen. Seuraavana vuonna valkokankaille saapui Rita Hayworthin ylevöittämä eräänlainen jatko-osa originaalille, Tanssin jumalatar eli Down to Earth, jossa jumalatar maallistuu mesoamaan Broadwaylle. Segall toi enkelin ihmishahmoisena Maan päälle vielä vuonna 1950 maaseudulle sijoittuvassa fantasiassa Taivaan tähden! (For Heaven's Sake). Siinä välissä Ernst Lubitsch, vanha velmu, oli näppärästi varastanut nimen Heaven Can Wait omaan vuoden 1943 ohjaukseensa, jolla ei ollut muuten mitään tekemistä Segallin kanssa.

70-luvun lopulla Warren Beatty herätti tarinan uudestaan henkiin säilyttäen näytelmän alkuperäisen otsikon. Näin elokuvahistorian sivuilta löytyy kaksi saman nimistä, mutta eri tarinat kertovaa menestyselokuvaa. Vielä - toistaiseksi - viimeisen käänteen tarjosi Chris Rockin tähdittämä Taivaaseen ja takaisin (2001), joka oli originaalin tarinan sovitus, mutta otti nimensä Rita Hayworth -leffasta. Koska miksikäs ei?

Edelliseen voidaan vielä lisätä aiheen lukemattomat muut väännelmät, joista selkein kopio on Chevy Chase -komedia Benji - taivaan lahja (Oh Heavenly Dog, 1980), jossa henki löytää asunnon koirasta. Totta kai. Samana vuonna ensi-iltaan tullut kulttimusikaali Xanadu puolestaan kierrätti enemmän tai vähemmän laillisesti Tanssin jumalattaren askelkuviot. Unelmatehtaan taitoa vääntää hittiaihe yhä uusiin muotoihin ei voi kuin vastahakoisesti ihailla. Trendi jatkuu tänä päivänäkin, Disneyn vastatessa yksinään noin 90 prosentista uudelleen kierrätyksestä.



WARREN BEATTY OTTAA OHJAT

Vuonna 1978 Warren Beatty oli nelikymppinen. Hän oli ollut supertähti jo 17 vuotta, aina Elia Kazanin klassikosta Kuumetta veressä (Splendor in the Grass) lähtien. Beattyn vetovoima oli yhdistelmä karismaa, älyä, silkkaa komeutta ja erikoista kykyä peittää tekniikkansa varsinkin merkillisen varautuneiden silmien taakse. Beatty ei ole koskaan ollut luonnenäyttelijä, vaan synnynnäinen valkokangastähti. Sangen erikoislaatuinen sellainen. On esimerkiksi hätkähdyttävää havaita, että kuudelle vuosikymmenelle jakautuvalla urallaan Beatty on esiintynyt vain 24 elokuvassa. 1980-luvulla Beatty näytteli vain Punaisissa ja Ishtarissa. Beattyn äly kulkee käsi kädessä kunnianhimon kanssa, sillä hän alkoi jo varhaisessa vaiheessa tavoitella kontrollia projektiensa suhteen. Jo Bonnie & Clyde (1968) on Beattyn tuottama eikä ole syytä suuresti epäillä, etteikö kontrolloivaksi tiedetty voimakastahtoinen tähti olisi sanellut suuria pätkiä käsikirjoituksestakin. Heaven Can Waitia edeltänyt hitti, Shampoo (1975), toi Beattylle Oscar-ehdokkuuden käsikirjoittajana.

Taivas saa odottaa tehtiin täysin Beattyn ehdoilla. Tähti tuotti, käsikirjoitti (yhdessä Elaine Mayn kanssa) ja ohjasi - varmuuden vuoksi Buck Henryn tuella. Aihe oli esikoista varten fiksusti valittu. Pohjana hyväksi havaittu, mutta sopivasti unhoon painunut tarina, jonka kautta Beatty saattoi osoittaa ihailuaan Hollywoodin kultakautta kohtaan; komedia, yleisöä eniten miellyttävä laji, johon vielä yhdistyi fantasia-aihe; lisäksi, samana aikakautena nähtiin pienoistrendiksi asti muitakin uudelleen lämmityksiä, kuten King Kong ja varsinkin Tähti on syttynyt (molemmat -76). Yleisö oli huolellisesti valmisteltu.

Strategia toimi - yli odotusten. Kaupallisesti elokuva oli jättihitti, mutta Oscar-ehdokkuuksiakin ropisi yhdeksässä kategoriassa, joista neljässä Beatty oli itse edustettuna. Tämä oli ennenkuulumatonta - ja kolme vuotta myöhemmin Beatty vielä toisti saman tempun.


JA NYT?

Ja nyt, 40 vuotta myöhemmin katseltuna tämä komedia, joka nosti kertaheitolla Warren Beattyn ihan uuteen kategoriaan Hollywoodin voimalistalla, jättää samalla tavalla hämmentyneen olon kuin (Beattya jäljittelemään tahtovan) Bradley Cooperin A Star Is Born. Tässäkö kaikki? Sujuvastihan nämä katselee ja taiten ovat tehtyjä, mutta missä on pihvi? Missä erityislaatu?

Myönteisessä mielessä Taivas saa odottaa miellyttää rivakkuudellaan. Leikkaajat Robert C. Jones ja Don Zimmerman kuljettavat höttöä vauhdikkaasti eteenpäin. Mutta samalla jalkoihin jää vitsien rytmitys. Aiheen surrealistisista mitoista ei oteta tarpeeksi irti.

Rakkaustarina jää paperille, sillä Beattyn ja Julie Christien välillä ei ole minkäänlaista kemiaa. Beatty kyllä esiintyy energisesti ja joka paikkaan juoksennellen, mutta Christie ei sovi rooliinsa - eikä todella kamalaan tukkalaitteeseensa.

Ennen kaikkea lopun käänne on modernista näkökulmasta outo ja epälooginen. Loppu on tavallaan onnellinen, mutta tarinan päähenkilöä ei enää viimeisessä kohtauksessa ole olemassa. Joten missä pointti? Mitä elokuva haluaa lopulta sanoa? Sitäpä on vaikea sanoa.

Leffan keskellä ammottaa tyhjiö, johon naurut hukkuvat. Taivas saa odottaa on harmitonta ajanvietettä, joka viestittää haluavansa olla enemmän, mutta ei osaa päättää mitä. Banaaliudessaan se toimii välineenä, jonka kautta katsoja voi itse kuvitella, mitä tekisi vastaavassa tilanteessa ja verrata elokuvan tarjoamaa kuvitelmaa omiin kuvitelmiinsa.

Alkuperäinen tarina, ei niinkään elokuva, kutkuttaa mielikuvitusta.

R&A XxX: Mieli kuvituksia

Keskiviikko 20.9.2017

Martin McDonaghin Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ("Kolme ilmoitustaulua Ebbingissä", USA, 2017)
Rainer Sarnetin November ("Marraskuu", Viro, 2017)
Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution ("Keppihevosten vallankumous", Suomi, 2017)

- elokuvien mielikuvituksellisuutta arvioidaan méliès-yksiköissä -


Seitsemäs festivaalipäivä oli ensimmäinen, jonka kaikkia nähtyjä elokuvia voi lämpimästi suositella.

Täysi sali tervehti Martin McDonaghin odotettua uutuutta eikä joutunut pettymään. 47-vuotias britti on selvästi etevämpi kirjoittaja kuin ohjaaja, mutta tällä kertaa hänellä on taskussaan aivan vastustamaton tarina ja yhtä vastustamattomat näyttelijät sitä kertomassa.

Kovapintainen, julmasti murhattua tytärtään sureva mutsi (Frances McDormand) saa tarpeekseen kuukausien odottelusta ja ostaa piskuisen kotikaupunkinsa laidalla tönöttävät ilmoitustaulut, joiden kautta penää kissan lehmän kokoisin kirjaimin tuloksia Woody Harrelsonin johtamalta poliisikunnalta. Tunteet alkavat pikkukylässä kuumeta eivätkä ihan hitaasti.

Parasta McDonaghin elokuvassa on, että ohjaaja-kirjoittaja tekee täyttä oikeutta yltiöromanttiselle lähtökohdalleen eikä tyydy vain menemään siitä, missä aita on matalin. Tällä kertaa eivät yllätä juonenkäänteet, vaan ihmiset, joissa jokaisessa on kasvunvaraa ihan loppumetreille saakka. Elokuvan henkilöt kykenevät sappisesti piruilevaan dialogiin, mutta myös myötätuntoon ja itsereflektioon. Kukaan ei oikein kykene elämään pikkuyhteisöä koskettaneen puhtaan pahuuden kanssa, vaikka elämä toki jatkuukin.

Elokuvan dialogissa ja henkilöhahmoissakin on reilu ripaus Coenin veljeksiä, mitä tunnetta McDormandin läsnäolo vain lisää. Visuaalisessa tyylittelyssä McDonagh ei lähde edes esittämään haastetta. Ehkä hyvä niin. "Ilmoitustaulut" on kuva Amerikasta, missä oikeutta ei vaan aina saa edes pakottamalla ja vaikka CSI mitä väittäisi. Yhteisön vahvuuden testaa se, miten hyvin se tulee toimeen tämän tosiseikan kanssa. Näitä yhteisössä piileviä voimavaroja McDonagh valottaa rikkaasti ja yllättävänkin kypsästi.

Arvio: 4/5 méliès'tä


Jos "Ilmoitustaulut" tuntui monitahoisuudessaan siltä kuin se olisi voinut perustua romaaniin, on "Marraskuu" aito romaanifilmatisointi. Elokuvan taustalta löytyy vuosituhannen virolainen kirjasensaatio, Andrus Kivirähkin Riihiukko, joka on sekä suomennettu että sovitettu meilläkin lavalle. Todistaen jälleen kerran, että Virossa riittää näkemyksellisiä elokuvantekijöitä, on Rainer Sarnetin elokuvasovitus melko villi tapaus, jossa riittää sekä rakkautta että anarkiaa.

Estottomasti tyylittelevin mustavalkokuvin Sarnet vie meidät noin parin vuosisadan päähän menneisyyteen, missä savupirttivirolaiset seurustelevat sujuvasti henkien, aaveiden, paholaisten, ihmissusien ja kaikenlaisen tuonpuoleisen kanssa. Keskushenkilö on kylän nätein tyttö, Liina, joka on täydenkuun aikaan susi ja joka rakastaa seudun melkeinpä ainutta ikäistään poikaa Hansia. Vaan Hanspa rakastuu tienoot omistavan paronin Saksasta saapuvaan tyttäreen.

Tuo nyt taas ei kerro kyllä elokuvasta yhtään mitään. "Marraskuu" on mitään muuta enemmän kokoelma kaskuja, juttuja ja taikauskoiseen kansanperinteeseen pohjautuvia fantasioita, jotka kerrotaan luottaen enemmän asenteeseen ja visioon kuin loogiseen kerrontaan. Sarnet olettaa liikaakin, että katsoja tuntee Kivirähkin kirjan ennalta, mutta meille vihkiytymättömillekin riittää kyllä visiota. Eihän toki riitä, että kameran editse porhaltaa vaikka mitä kummaa, vaan se kamera löytyy odottamattomista paikoista ja rajaa tilaa omalakisesti. Valon ja varjon kontrastin annetaan pauhata vapaasti. Joten tylsää ei "Marraskuun" parissa kyllä ole.

Koska Kivirähkin teos tunnetaan meilläkin niin hyvin, käy "Marraskuu" elokuvakulttuurin lakmustestistä: jos se tuodaan Suomeen levitykseen, on ehkä vielä ripaus toivoa.

Arvio: 5/5 méliès'tä


Selma Vilhusen dokkari tuli nähtyä vasta nyt, puoli vuotta ensi-iltansa jälkeen. Vilhusella on lämmin suhde Tampereen kanssa, missä hänen dokumenttinsa ovat voittaneet pääpalkinnon kolmesti. "Keppihevosten vallankumous" voitti lisäksi Risto Jarva -palkinnon. Kun vielä lyhytfiktio Pitääkö mun kaikki hoitaa? saavutti Oscar-ehdokkuuden, voidaan Vilhusta pitää maan huomattavimpana dokumentaristina. Viime vuonna valmistui Vilhusen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, hyvän vastaanoton saanut Tyttö nimeltä Varpu.

"Keppihevosten vallankumoukseen" Vilhunen on löytänyt todellisen timantin aiheeksi: nuorten tyttöjen ja nuorten naisten luoman, eloisan keppihevosyhteisön, joka järjestää pieteetillä "aitoa asiaa" jäljittelevää toimintaa SM-kilpailuja myöten. Neljän vuoden aikana kuvattu seurantadokumentti keskittyy Aiskuun, jolle keppihevostelu on henki ja elämä. Aiskun kautta katsoja pääsee sisälle omintakeiseen harrastukseen, jolle omistaudutaan yhtä tosissaan kuin elävien hevosten parissa. Keppihevosilla on omat tallit ja kisoja varten treenataan valmentajan johdolla. Esimerkiksi sellaisen kuin Aisku, joka ei suostu päästämään valmennettaviaan helpolla.

Harrastuksen taustalta löytyy vilkkaasti sosiaalista mediaa hyödyntävä yhteen hiileen puhaltava yhteisö, jonka jäsenistä monet käyvät läpi teini-iän kovimpia kasvukipuja. Vilhusen mukaan keppihevoset ovat näille tytöille väylä toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin miltä tuntuu - harrastajien mielikuvituksen määrä on ihan astronomista. "Oikeassa elämässä" Aiskullakin - kuten Elsalla ja Alisa Aarniomäellä, kahdella muulla keskushenkilöllä - on vuosien aikana tiukkoja paikkoja. Yhdessä vaiheessa äiti lähettää suitsissaan tempoilevan varsan laitokseen rauhoittumaan.

Sitä hienomman epilogin elokuva saikin Orionin keskustelutilaisuudessa, missä 18-vuotiaaksi kasvanut Aisku esiintyi tyylikkäänä nuorena naisena, joka vastaili elokuvasta aivan intona olleelle koululaisyleisölle kypsyydellä ja itsevarmuudella, jota dokumentin Aisku vasta etsi.

Aika naisen elämässä aikuisuuden kynnyksellä ja vähän sitä ennen on Vilhusen perusaihe. "Keppihevosten vallankumouksessa" Vilhunen on rajannut pois koulun ja suurelta osin myös aikuiset, keskittyen itse tyttöihin. Elokuvasta välittyy luottamus, jonka ohjaaja on saavuttanut itsensä ja kohteidensa välillä sekä ymmärrys heitä kohtaan. Keppihevostelu jää jopa taka-alalle tyttöjen luonnekuvien tieltä. Sellaiselle, joka ei ennen elokuvaa ole kuullut tästä ainutlaatuisesta, suomalaisesta ja jatkuvasti kasvavasta harrastuksesta mitään, tämä käy vähän hämmentäväksikin. "Keppihevosten vallankumous" ei selitä ilmiön taustoja paitsi viittaamalla Alisa Aarniomäkeen, jonka YouTube-videot vuodesta 2012 ovat toimineet lukuisten tyttöjen innoittajina. Mutta elokuvasta ei käy ilmi esimerkiksi, milloin ensimmäiset SM-kisat pidettiin (2012) tai kuinka pitkä historia keppihevosyhdistyksellä on. Se, miten tämä kaikki on kasvanut tähän pisteeseen, jää vähän mysteeriksi.

"Keppihevosten vallankumous" on etevää suomalaista dokumenttiosaamista, joka kuvallisesti ja rakenteellisesti laiduntaa konventioita. Se tuo näkyvyyttä kiehtovalle ilmiölle ja piirtää sydämelliset muotokuvat tytöistä ilmiön takana. Toisaalta maassa, jossa tuotetaan Kuun metsän Kaisan kaltaisia uranuurtajadokumentteja, eivät nämä keppihevoset oikein mahdu samaan troikkaan.

Arvio: 3/5 méliès'tä - tyttöjen mielikuvitus laukkaa helposti ohjaajan ohi

Joss Whedon - näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut

Kostajat (The Avengers, USA, 2012) on ensimmäinen supersankarifantasioista ammentava sarjakuvafilmatisointi, jonka ohjaajalla on kokemusta sarjakuvien kirjoittamisesta*. Ohjaaja-käsikirjoittaja on aiemmin sarjakuvien puolella kirjoittanut itse luomansa mytologian pohjalta tarinoita vampyyreistä, demoneista ja heitä metsästävistä sankareista. Taustalla vaikuttavat hänen televisiolle luomansa fantasiasarjat.

Joss Whedonilla on palvovia faneja, jotka puhuvat hänestä jumalana - vain puoliksi piloillaan. Se on ainutlaatuinen saavutus ottaen huomioon, että kyseessä ei ole näyttelijä, ja että Whedonin pääura sijoittuu television maailmaan tuottajana, kirjoittajana ja ohjaajana. Pääteoksellaan Buffy, vampyyrintappaja Whedon avasi uria, jotka eivät ole umpeutuneet 15 vuodessakaan. Buffyn seuraajien kiintymys ylitti ja ylittää melko lailla kaikki siihen asti tunnetut tv-sarjafaniuden rajat. Vuonna 1996 aloittaneesta Buffysta on kummunnut lukemattomia fanilehtiä, -nettisivustoja ja jopa graduja. Yksi selitys tälle kiihkeydelle voisi olla se, että Buffy on niin selkeästi yhden miehen luomus ja kantaa joka yksityiskohdassaan yhden kertojan tunnusmerkkejä. Ts. Buffy profiloituu Joss Whedoniin kuten Star Wars profiloituu George Lucasiin. Siksi Buffyn seuraajat tuntevat jaksojen lisäksi yhtä läpikotaisin dvd-painosten haastattelut ja kommenttiraidat. Lisäksi Whedon nauttii myös kollegojensa yleensä pidäkkeetöntä arvostusta.

Ja nyt 47-vuotias Whedon on maailman nopeimmin menestyneen elokuvan tekijä. Kostajista tuli ensimmäinen elokuva, joka tuotti USA:ssa yhden viikonlopun aikana yli 200 miljoonaa dollaria, mikä tulos rikkoi entisen ennätyksen kymmenillä miljoonilla. Olisi suuri houkutus nähdä tämä uutena virstanpylväänä loistokkaalla uralla. Tosiasiassa vain suhteellinen kourallinen on edes kuullut Joss Whedonista ennen Kostajia eikä hänen vaikutuksensa elokuvan menestykseen ole pääasiallinen. Useimmat - jopa Helsingin Sanomien toimittajaa myöten - luulevat Kostajia Whedonin ensimmäiseksi ohjaukseksi. Whedonin ura onkin ollut pikemminkin kompastelua esteradalla kuin sulavaa kiitoa suihkukoneella.

Vaikka Buffyn menestys on nykyään kiistaton, Whedonin muut sarjat ovat käytännössä epäonnistuneet ainakin kaupallisesti. Alkuun menestyksekäs spin-off-sarja Angel lopetettiin viiden kauden jälkeen, ennen kuin Whedon ehti antaa sille tarkoittamansa lopetuksen. Scifi-länkkäri Fireflysta tuli viime vuosikymmenen kuuluisin kesken lopetettu sarja ja kulttishow vain 14 jakson jälkeen. Doll's House kesti sekin vain kaksi kautta. Kaikki nämä "Joss Whedon -sarjat" ovat kuitenkin herättäneet keskustelua, ja niillä on vannoutuneet fanileegionsa. Tärkeämmäksi tekijäksi nousee kuitenkin hänen hyvä maineensa, se, että reilut kymmenen vuotta sitten uuteen nousuun lähteneen amerikkalaisen television tekijöistä monet vannovat Whedonin nimeen. Pitkin 90-lukua Whedon toimi luotettuna käsikirjoitustohtorina, ja hänet oli kiinnitetty jo joitakin vuosia sitten Ihmenainen-projektiin (Wonder Womanina olisi nähty Cobie Smulders). Kostajat merkitsee siten mahdollisuutta, jota Whedon on odottanut hyvin pitkään.

Harvalle Hollywoodissa leipänsä tienaavalle viime viikonlopun ennätysmurskajaiset suo yhtä mielellään kuin Joss Whedonille. Kuitenkin, siitäkin huolimatta että laati käsikirjoituksenkin, Kostajat ei varsinaisesti mikään auteur-työ ole. Sen todellinen tekijä on Marvel Studios, jonka asettamissa raameissa Whedon on työskennellyt raudanlujana ammattilaisena eikä omaperäisenä taiteilijana. Poissa ovat esimerkiksi legendaariset "onersit", minuuttien mittaiset tracking shotit, joita Whedon ensimmäisenä sovelsi television tiukkoihin mittoihin. Kostajat on tuotantona samalla tavalla anonyymi kuin Rautamies-elokuvat. Kostajat hyötyy kyllä Whedonin laajasta kokemuksesta mytologia-aiheisten tarinoiden parissa, vaikka jonkin verran korpeaakin amerikkalaisten näyttelijöiden tapa ääntää Asgård "ass guard". Whedon myös rytmittää elokuvansa oivallisesti, missä näkyvät hänen lahjansa kirjoittajana: laajan henkilögallerian pyörittäminen sujuu kuin kuulalaakereilla ja tarina kulkee aikaa hukkaamatta eteenpäin. Jopa tarpeettoman pitkän (ja aika tyhmän) loppuryminän poimuista löytyy kuin happitaskuina pieniä "whedonismeja".

Merkittävin epätyypillisyys Kostajissa Whedonin uran valossa on asian ytimen puuttuminen. Buffyssa jokainen jakso käsitteli tarinansa kautta jotakin syvempää teemaa, mutta Kostajista tämä tuntuu puuttuvan. Jos sellaiseksi yritettiin ryhmätyön merkitystä, ei teemasta ole saatu irti yhtään mitään. Kostajat on vain seikkailu, yksinkertainen hyvät vastaan pahat -tarina, jossa etusijan saavat värikkäät (tai värikkäiksi tarkoitetut) hahmot. Eli näyttelijät, joita löytyy sekä hyviä että huonoja. Jälkimmäiseen ryhmään menevät aika vaivattomasti yksiulotteiset Loki (ään. "low-key"), Kapteeni Amerikka, Thor ja Haukansilmä. Onnistujista löytyvät aina luotettava Robert Downey Jr. Rautamiehenä, vakuuttava Samuel L. Jackson Nick Furyna (koko porukan vaivattomasti kovimpana jätkänä - kuten sarjiksissakin) sekä Scarlett Johansson ja Mark Ruffalo.

Ensinnäkin nimensä mukaista kampausta kantava Johansson ei ole ollut näin hyvä sitten Lost In Translationin. Whedon on toki naisten ohjaajana liki legenda, mutta Musta Leski yllättää silti. Toiseksi Mark Ruffalo onnistuu siinä, missä Eric Bana ja Edward Norton ovat epäonnistuneet: tekemään Bruce Bannerista ihmisen. Ja hän tekee sen vielä hyvin yksinkertaisin, stanislavskilaisin keinoin antamalla hahmolleen pikku manerismeja.

Nämä notkeaa dialogia laukovat karismaattiset näyttelijät ovatkin lopulta suurin syy, miksi Kostajien parissa viihtyy. He antavat lisämaustetta muuten tavanomaiselle, vaikka hyvin tehdylle perusviihteelle.

Vastaus Pertti Avolalle

Helsingin Sanomissa julkaistun Kostajat-arvion johdosta.

Korjataan ensimmäisenä asiavirhe: Kostajat ei ole Joss Whedonin esikoisohjaus. Sellainen on scifi-seikkailu Serenity, joka perustui aiemmin mainittuun Firefly-sarjaan. Vaikkei mikään mestariteos olekaan, Serenity on silti yksi viime vuosikymmenen parhaita scifejä. Väitteeseen siitä, että Whedon ei ole saanut television puolella aikaan mitään erityistä, huomautettakoon, että lähes kymmenen vuotta lopettamisensa jälkeen Buffy, vampyyrintappaja kerää yhä uusia, joskus pelottavan vannoutuneita faneja. Buffy on yhä kirkkaasti paras fantasiasarja, minkä amerikkalaisen television historia tuntee. Sitä tärkeämpi on ollut sen vaikutus seuranneisiin sarjoihin. Joss Whedonin omintakeiselle dialogille ja henkilöhahmoille ovat velkaa ainakin Veronica Mars, Gilmoren tytöt, How I Met Your Mother, Dawson's Creek, O.C. ja Chuck. Kuten aiemmin jo mainittua, Firefly-sarja on noussut kulttisuosioon. Joss Whedonin epäsuora vaikutus amerikkalaiseen televisioon on huomattava sitä kautta, että hänen sarjoissaan aloittaneet kirjoittajat ovat jatkaneet mm. Dexterissä, Greyn anatomiassa, C.S.I:ssä, Gleessä ja Mad Menissä.

* ainakin nykyisen Marvel-buumin aikana

Muokattu 10.5., koska 1. versio oli vielä huonompi.

Zomba Intenso Cinemadromessa

Tiedusteluandroidien mukaan menneen viikonlopun Cinemadromessa oli hyvä tunnelma, vähemmän väkeä kuin tarpeeksi ja elokuvista parhaita Fulcin Zombie sekä kiistanalainen rasismisploitaatio Fight For Your Life. Ensin mainitun zombie vs. hai -kohtauksesta riitti eniten riemastuksentäyteisiä vuorosanoja 931:n jälkipuinneissa.

Kotirintamalla Cinemadrome otti esiteltäväkseen Pirkanmaalla vaikuttavan indie-firma Monadi-Filmin, joka on parin vuoden ajan tehnyt nollabudjetin elokuvia. Mies Monadin takana on Riihimäellä kasvanut Sami Pöyry, joka pitää myös yhtä Suomen arvostetuimmista elokuvablogeista. Yliopiston tapahtumien mainoskuvista ja lyhytkuvista Pöyry on siirtymässä pitkien elokuvien mittaan, joista Agorafobia on ollut jälkituotannossa yli vuoden. Cinemadromessa sai 50-60:n positiivisesti häkeltyneen dromettajan silmien edessä ensi-iltansa viime joulukuussa kuvattu 22-minuuttinen Zomba Intenso.

Tuskinpa Pöyryn teos maailman ensimmäinen post-moderni zombielokuva on, mutta aika harvajäseniseen lajiin se kyllä kuuluu. Lucio Fulcin ja alkoholin innoittama Zomba Intenso on lähes käsittämätöntä yläpilveä, mutta se pilvisyys on niin omintakeista, että kangasta tuijottaa parikymmentä minuuttia helpommin kuin viisi minuuttia sitä uusinta stephendaldrya, jolla on se liian pitkä nimi.

Zomba Intenson keskeinen idea on seuraava: kuvaustilanteessa näyttelijät ovat puhuneet toisilleen paikan päällä improvisoituja vuorosanoja suomeksi. Jälkituotannossa Pöyry on äänittänyt päälle italiankielistä sitäsuntätä ja sitten vielä tekstittänyt elokuvansa englanniksi; tekstitys kertoo varsinaisen "tarinan" kolmesta italialaisesta turistista, jotka katoavat Suomen erämaihin, joissa zombi tallustaa. Tai jotain. Lopputulos on yliopiston taidefilmikurssien tekeleitä muistuttava merkillinen ja epäkoherentti kokeilu, joka ei varsinaisesti pysy kasassa, mutta jaksaa kyllä kiehtoa kestonsa ajan. Omaperäisyys - ja pystyvä leikkaus - kantavat todella pitkälle.

Huomio kiinnittyy silti tiukimmin pariin ilmeisestä ohjaajanlahjakkuudesta kielivään seikkaan. Ensimmäinen on näyttelijätyö, josta puuttuu kulmikkuus, joka yhdistää 99 %:a findie-elokuvista. Dubbauksella tosin lienee tähän vaikutuksensa. Mutta tämä vain sivumainintana. Ykkösansio on ehdottomasti mustavalkoinen kuvaus, joka on aina huolekasta ja säännöllisesti hätkähdyttävän tyylikästä. Kunnioitusta vain lisää tieto, että elokuva kuvattiin kahdessa päivässä. Pöyry itse ei pidä elokuvaansa tässä suhteessa edes kovin erikoisena. Hän suhtautuukin Zomba Intensoon jonkinlaisena testinä tämän kaltaisen elokuvan tekemisestä ja on jo aloittanut lyhäristään ponnistavan pitkän elokuvan Zomba di mare kuvaukset, jossa on paras idea minkä olen kai ikinä kuullut. Jos saa hypettää.

Monroe ja FilmiLiekki jäävät "silmät selkosen vatsallaan" odottamaan seuraavia kymmentä kuumeista kuukautta Monadi-Filmin elämässä, missä tulossa ovat Zomba di maren lisäksi Varaosamies sekä ehkä se Agorafobia.