A night passed -- of tortured dreams -- vague horrors.
Cinemadromen ainutlaatuinen erikoisesitys 87-vuotiaasta Oopperan kummituksesta koostui väkevistä hetkistä, jotka mentyään eivät enää palaa. Mykkäkauden kuuluisin amerikkalainen kauhuelokuva solmi uteliaan yleisönsä pauloihinsa tavalla, johon kovinkaan monet aikalaisensa eivät enää kykene.
Rupert Julianin absoluuttinen pääteos vailla haastajia muualla tuotannossa on ennemmin kaunis kuin kauhistuttava, romanttinen kuin pelottava. Tragedia rakastetuksi tulemisen tarpeesta, rumuuden kirosta ja historian väkivallan (tässä tapauksessa Ranskan toisen vallankumouksen) tuottamasta mielipuolisuudesta. Taideteoksena se ei vedä vertoja aikakauden kunnianhimoisimmille eurooppalaistöille: Oopperan kummitus on selkeästi ja tasapainoisesti kerrottu tarina eräistä kauhistuttavista tapahtumista lähimmän vuosisadan vaihteen tienoilla Pariisin Suuressa Oopperassa. Se on huolellista ja paneutunutta työtä, tallennettuna parhaalle filmimateriaalille, mitä elokuvan historia tuntee: siksi se on ennen muuta erittäin kaunista katseltavaa filmiltä. Mikä on lumoavaa. Huippukohdaksi nousee kuulu Bal du masque -kohtaus, jonka käsinväritetyt kuvat kulkevat säväyksinä suoraan kehon läpi. Lon Chaneyn jokainen liike ja ele Kummituksena on kaunis ja ilmaiseva. Elokuvaan tarttuu amerikkalaiseksi erikoisella tavalla eurooppalainen ilmapiiri, jokin henki estetiikassa, tunnelma vaikuttavissa interiööreissä. Vasta viimeisessä näytöksessä seuraa pitkitettyä kilpajuoksua ja ansan virittelyä, joka kadottaa osan aiemmin vahvasti mukana leijuneesta kohtalokkuuden tunnusta. Sovitus tuntuu oikovan alkutekstin mutkia melko suoriksi. Onneksi on Chaney ja Mary Philbin.
Ainutkertaiseksi Oopperan kummituksen teki varsinaisesti sen jysähtävän sykähdyttävä elävä säestys. Cinemadromen kutsuma duo Antti Utriainen ja Tuure Paalanen toivat mukanaan lähes käsittämättömän syvällisesti mietityn partituurin, jossa jokaiselle kohtaukselle oli annettu pinnan alisia tasoja ymmärtävä luonne, mikä rikastutti valkokankaalla nähtyä mittaamattomalla tavalla. Utriaisen sähköpiano ja Paalasen sello sytyttivät elokuvan hurjaan eloon notkeasti tempoa, volyymiä ja tyylejä vaihdellen. Uskomattomimmilta tuntuivat huikealla oivalluskyvyllä korostetut detaljit, joissa vaikkapa jokin sinänsä merkityksetön, mutta kuvan keskiössä komeileva esine otettiin mukaan musiikkiin fantastisella tavalla. Eräät melodioista kuuluivat kauneimpiin, mitä tämä kirjoittaja on mykkäsäestyksissä kuullut. Aiemminkin näissä ympyröissä vaikutuksen tehnyt Utriainen (lainkaan ensikertalaista Paalasta väheksymättä) kuuluu tämän illan jälkeen mykkäsäestäjien suomalaiseen eturiviin. Bravo.
Oopperan kummitus (höystettynä univelalla ja nälällä) tyhjensi pankin niin täysin, että seurannutta The Howlingia ei kyennyt enää keskittyen seuraamaan. Ihmissusistoori tuntui vertailussa pliisulta, karkealta ja merkityksettömältä, ja kun 40 minuutin päästä havaitsi, ettei tajua lainkaan, mitä kankaalla tapahtuu, oli leikki jätettävä kesken.
Kovasti odotettu Shogun Assassin kärsi kehnohkosta kopiosta, jossa näkyi virheellisen säilytyksen tuottamia arpia, ja jonka ääniä jouduttiin kaivamaan esiin hetki jos toinenkin. Niin kutsutusta Lone Wolf and Cub (Kozure ogami) -sarjasta, joka kuuluu japanilaisen samuraielokuvan maineikkaimpiin saavutuksiin, Yhdysvalloissa tuotettu tiivistelmä/mukaelma vaati totuttautumista amerikanenglantilaiseen dubbaukseensa, ja moniaalla kehuttu leikkaus tuntui referoivalta: taustakuvioiden pohjustus kesti varmastikin puoli tuntia. Parhaiden äänien lopulta löydyttyä ja kerronnan asetuttua uomiinsa, Shogun Assassin kuitenkin petrasi reilusti loppua kohden. Amerikkalaisten tekijöiden tavoitteet alkoivat kirkastua ja vakuuttaa. Shogun Assassinin jälkimmäinen puolisko on napakasti juoksutettua miekkojen veribalettia taistelusta toiseen.
"He says not to keep count --- But if I don't keep count, how do I know how many souls to pray for? --- So far father has killed 342 ninjas." Edeltäneen lainauksen jälkeen pientä poikaansa puisissa lastenvaunuissa pitkin Japanin maaseutua kuljettava ylivoimainen miekkataituri surmaa Shogun Assassinissa vielä nelisenkymmentä entisen herransa palkkatappajaa. Tomisaburô Wakayama on englantia puhuvanakin täysin järkkymätöntä peruskalliota, pysäyttämätön kuin aika. Hurmeisen pako/kostoretken taustalta löytyy stalinistista hirmuvaltaa peilaava vainoharhaisen itsevaltiuden kuvaus. Ennen kaikkea Shogun Assassin herättää terveen nälän alkuperäisen elokuvasarjan perään. Vaikka amerikanisoinnin loppusävellys on komea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti