NASHVILLEN RHODES SCHOLAR -STIPENDIAATTI
Erno Paasilinnan kuluneen ja tässä yhä kuluneemmaksi tehdyn lausahduksen mukaan kirjailijaksi tullakseen on elettävä elämä, josta syntyy kirjailija. Tulevana sunnuntaina Tampere-talossa konsertoiva Kris Kristofferson joutui elämään elämän ennen kuin murtautui viimein läpi päälle kolmikymppisenä, mutta tehty pohjatyö on vastaavasti kantanut taiteilijaa alta pettämättä vanhuuteen asti. Mistä fiksut voivat ottaa oppia.
Teksasilaiseen sotilasperheeseen kesällä 1936 syntynyt Kristoffer Kristian Kristofferson tulee vankasta koti, uskonto, isänmaa -perinteestä, mutta punaniskaa hänestä ei saa tekemälläkään. Sen sijaan hän kuuluu Syvän Etelän suurten älykkökertojien henkisiin perillisiin. Kouluaikana hän kirjoitti jo kiitettyjä novelleja ja harrasti menestyksekkäästi nyrkkeilyä. Lopullinen vakuutus Kristoffersonin hengenlahjoista saatiin vuonna 1958, jolloin hän sai maailmankuulun Rhodes Scholar -stipendin ja lähti jatkamaan opintoja Oxfordiin.
Englannin reissu päätyi kuitenkin isän jalanjäljissä Yhdysvaltain armeijaan, jossa hän palveli viisi vuotta muun muassa helikopterilentäjänä. On selvää, että näin monien ovien ollessa avoinna, Rhodes Scholaria seuranneita vuosia leimasi oman suunnan etsintä. Epäilemättä Kristoffersonia tuupittiin moniinkin lupaaviin suuntiin, mutta loppujen lopuksi luomisvietti voitti ja palo muusikoksi osoittautui liian kuumaksi. Niinpä Oxfordin käynyt huippulahjakkuus löysi itsensä levytysstudion talonmiehen postilta.
Joskus, kaiken muun ollessa kohdillaan, on vain nöyrryttävä odottamaan oikeaa aikaa. Kris Kristofferson on 70-luvun ihminen. Kun hippivuosikymmen päättyi Beatlesin hajoamiseen, saivat Krisin kaltaiset jalat maassa -tyypit enemmän tilaa. Vuosien varrella oli portfolioon kertynyt niin paljon hyviä biisejä, että levyä oli Krisin kanssa jo pakko myöntyä tekemään. Ensimmäinen levy Kristofferson (1970) piti sisällään helmiä kuten Me and Bobby McGee, Help Me Make It Through The Night ja Sunday Mornin' Comin' Down, ja myi 32 000 kappaletta. Sitten Janis Joplin teki Me and Bobby McGeestä mestarillisen version, kuoli ja nousi esityksellään USA:n listaykköseksi, levy-yhtiö kuvasi Kristoffersoniin uuden kannen, nimesi sen uusiksi hitin mukaan, ja voilà, Me and Bobby McGee myi kultaa.
OIKEAAN AIKAAN OIKEASSA PAIKASSA
Se on edelleen Kristoffersonin uran tärkein levy ja kuuluu countryn klassikoihin. Paitsi, että biisit ovat hyviä, levy teki Kristoffersonista yhden ns. outlaw-countryn tärkeimmistä päänavaajista. Tämä tyylisuunta pyrki rock-vaikutteisiin nojaten etääntymään Nashvillen tehdasmaisesta, ylitunteellisesta, joka paikkaan steel-kitaraa tunkevasta tyylistä. Liekö Kristofferson ollut sitten liiankin älykäs leikkiin, sillä hän sai pian huomata, että saman polun tallaajista isoimmat levymyynnit ja lehtijutut nappasivat vähän lahjattomammat Willie Nelson ja Waylon Jennings.
Tässä vaiheessa astuu kuitenkin elokuva mukaan kuvioihin tapahtumien kasautuessa rysähtäen, toteuttaen vanhaa viisautta siitä, kuinka kun alkaa sataa, sataa kaatamalla.
Ensin Peter Bogdanovich antoi Krisille pienen roolin vuoden kehutuimpiin kuuluneessa Viimeisessä elokuvassa. Samaan aikaan Krisin toinen levy Silver Tongued Devil and I ilmestyi, ja trubaduuri sai Grammy-gaalassa huomata olevansa kolmesti ehdolla. Vuonna 1972 seurasi nimiosa Cisco Pikessa, ja sitten hän tapasi Sam Peckinpahin.
Se alkoi Pat Garrett ja Billy the Kidistä. Jokin hengenheimolaisuus on tuolloin löytynyt vaikeaksi, huumeriippuvaiseksi tiedetyn ohjaajan ja rajusti pulloa kallistelleen country-laulajan välille, sillä miehet palasivat puhaltamaan samaan hiileen kahdesti, ja päivänvalon näkivät Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää (1974) ja rekkakuskielokuvien holtiton klassikko Convoy (1978). Ja jos Kristofferson kelpasi Peckinpahille, hän kelpasi taatusti Scorsesellekin: Alice ei asu enää täällä (1974). Näin täydellisestä tuntemattomuudesta oli ensilevynsä jälkeen neljässä vuodessa sukeutunut Peckinpahin ja Scorsesen ohjausten pääosanäyttelijä.
Mitä nämä elokuvan suurmiehet olivat sitten Kristoffersonissa löytäneet? Tuskin ainakaan virtuoosimaista metodinäyttelijää, joka laskettelee mennen tullen Shakespearen silosäkeitä: Kris on ennen kaikkea laulaja ja tarinankertoja. Elokuvanäyttelijänä Scorsese ja Peckinpah saivat Kristoffersonissa käyttöönsä älykkään ja tunnontarkan yhteistyökumppanin, jossa oli kypsää luontaisen esiintyjän karismaa ja väkevä tujaus silkkaa americanaa. Lopputulemana: hän oli valkokankaalla uskottava. Osasi hän ottaa itsestään irti tähden elkeitäkin, muuten ei voi selittää roolia Barbra Streisandin vastanäyttelijänä läpimädässä uudelleenfilmatisoinnissa A Star Is Born (1976). Vuonna 1973 hän avioitui kaksi päivää ensimmäisen avioeronsa jälkeen laulajatar Rita Coolidgen kanssa, joka muistetaan elokuvapiireissä ennen kaikkea Bond-leffa Octopussyn tunnarin All Time High esittäjänä. Supertähteä Krisistä ei silti koskaan tullut, mihin syynä oli luultavasti tietoisuus omista rajoista ja pohjimmiltaan itseä korostamaton mielenlaatu. 70-luku oli silti ilman muuta Kristoffersonin vuosikymmen - mutta valkokankailla paras oli vielä kaukana tulevaisuudessa.
TAIVAAN PORTEILTA ELÄMÄN SYLIIN
1980-luku alkoi katastrofilla, johon Kristofferson oli syytön. Kukaan ei arvannut, että upean Kauriinmetsästäjien jälkeen Michael Ciminolta karkaisi homma hallusta niin pahasti kuin Heaven's Gaten kanssa kävi. Tänä päivänäkin eri puolueet kiistelevät rajusti Ciminon magnum opuksen eri versioiden taiteellisesta arvosta, mutta ilmestyessään tuomio oli yksimielinen eikä kukaan mennyt katsomaan järjettömästi maksanutta anti-westerniä. Heti perään seurasi toinen floppi laatuohjaajan palveluksessa, kun Alan J. Pakulan Suhteita osoittautui pettymykseksi; Kristofferson havaitsi olevansa näiden kahden elokuvan ansiosta ehdolla Razzielle.
Näihin kahteen epäonnistumiseen sammui oikeastaan Kristoffersonin into valloittaa valkokankaat. Hänhän oli kuitenkin ensisijaisesti muusikko, jolla oli tukeva jalansija sydän-Amerikan country-mailla. Tämän perustotuuden pariin hän palasi muodostamalla Johnny Cashin, Willie Nelsonin ja Waylon Jenningsin kanssa superyhtyeen The Highwaymen, joka teki koko 80-luvun jälkipuoliskon ajan selvää jälkeä vähän muuallakin kuin country-areenoilla. Vuosikymmenen elokuvista merkillepantavinkin, Alan Rudolphin Songwriter, oli kertomus musiikkibisneksestä, vastanäyttelijänä Willie Nelson. Krisin elokuvaan kirjoittamat laulut huomioitiin Oscar-ehdokkuuden muodossa.
Näyttelijänä Kris on ollut kiinnostavimmillaan vasta uransa viimeisessä vaiheessa vaihdettuaan pääosat pienempiin luonnerooleihin, joita hän on tehnyt tiheässä tahdissa näihin päiviin asti ilmeisesti turhia nirsoilematta. Hyviäkin leffoja on sattunut vastaan nippu. Ehdottomat kohokohdat osuivat 90-luvun lopulle kahden loistavan isähahmon muodossa. John Saylesin Lone Star (1996) on absoluuttinen mestariteos, täydellisesti haltuun otettu tilannekuva yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta korruptiosta tulenaralla USA:n ja Meksikon raja-alueella. Kristofferson on unohtumaton parkkiintuneena vanhan koulukunnan sheriffinä, jonka varjossa Chris Cooperin esittämä poika koittaa löytää omat ratkaisunsa. James Ivoryn miellyttävä Elämän sylissä (A Soldier's Daughter Never Cries, 1998) on asteen kevyempää matskua, mutta Kristofferson varastaa jokaisen kohtauksensa. Oma lukunsa on Whistlerin rooli Blade-trilogiassa.
Kris Kristofferson ei päälle seitsemänkymppisenä varsinaisesti lepää laakereillaan. Kolme vuotta sitten ilmestynyt albumi Closer to the Bone sai loistoarvostelut ja näinä päivinä ilmestyy uusi levy Feeling Mortal, joka on jo kerännyt ylistyksiä. Elokuvarooleja on tänä vuonna tullut ulos jo kolme ja seuraavan vuoden aikana on tulossa neljä lisää.
Tämäniltaisessa Monroen leffavisassa Ravintola Artturissa erikoispalkintona voittajajoukkueelle kaksi lippua Krisin sunnuntaiseen konserttiin Tampere-talossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti