Territory kuuluu siihen sarjaan elokuvia, joiden perään harmittelee, että miksei tätä tuotu tänne meillekin jääkarhujen maahan. Herkullinen australialainen krokokauhis ilmestyi jo 2007, mutta vaiettiin pieniä piirejä lukuun ottamatta varsin kuoliaaksi, vaikka ohjaajan edellinen työnäyte, Wolf Creek, nostatti aallon jos toisenkin. Kenties edeltäjäänsä paljon miedompi Territory (joka kotimaassaan kulkee paljon huonommalla nimellä Rogue) oli juuri siksi pettymys lisää gornoa odottaneelle ydinyleisölle? No, sen minkä Territory Wolf Creekille ilkeydessä - ja omaperäisyydessä - häviää, ottaa se tuplaten takaisin tyylikkyydessä ja viihdyttävyydessä.
Kuten eläinkauhun aakkosiin kuuluu, juoni on itse yksinkertaisuus. Turistien jokiristeilylle jossain keskellä Australian erämaata osallistuva joukko haaksirikkoutuu pienelle luodolle kivenheiton päähän mantereesta, reviiriään mustasukkaisesti puolustavan tosi ison krokotiilin piirittämänä.
Territory ei houkuta syväanalyyseihin, mutta on se kirotun viekoittelevasti tehty. Greg Mclean osaa todella, siis todella kuvata kotimaansa luontoa. Upeata otosta faunasta seuraa hengästyttävä otos florasta. Jo pelkästään näiden kuvien vuoksi Territory lunastaa tarkoituksensa. Tuntuu melkein bonukselta, että trillerikin on käsitelty muodollisesti hyvin. Mclean rakentaa draamaa taidolla ja harkiten, ja näyttelijätkin (mm. Michael Vartan, Radha Mitchell, Sam Worthington ja tietysti John Jarratt) tekevät monta luokkaa pätevämpää työtä kuin mitä amerikkalaisissa vastineissa.
Mclean vuorottelee erityisen notkeasti lähikuvia ja helikopteriotoksia maastosta. Hän ei myöskään herkuttele veripaltulla, vaan ennemmin sen puutteella. Esimerkiksi ensimmäinen surma on tanssillisen elegantti suoritus. Koko murhenäytelmä tapahtuu sekunnin sisällä kuvan ulkopuolella. Jos Mclean olisi mennyt vielä askelen pidemmälle, olisi voinut puhua kaikki taiteen tunnusmerkit täyttävästä metaforasta koskien elämän hetkellisyyttä. Yhtenä hetkenä olla, seuraavana ei.
Mutta Mclean tekee ennen muuta viihdettä. Tehtävä suoritettu. Viimeisessä näytöksessä ohjaaja höllää käsijarrua ja ottaa minkä irti saa poikkeuksellisen etevästi animoidusta krokotiilista ja väistämättömästä loppukamppailusta.
Erityisen Territorysta tekee ehkä kuitenkin se, että Mclean ei suostu kunnioittamaan perinteitä ja demonisoimaan ihmistä piinavaa ylieläintä. Krokotiili vain on ja toimii selviytymisvaistonsa määräämänä, reviiriään puolustaen. Vaikka tekeekin sen popcorn-ystävällisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti