Hitsin hitsi. Harmin tunne nostaa kyhmyisiä sarviaan Rian Johnsonin Looperin jälkimainingeissa. Tässä meillä on pitkästä aikaa aito, vakavasti otettava scifi-leffa, jollaisten äärelle pääsee näinä aikoina aivan liian harvoin. Looper sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee aikamatkustusteeman kautta kollektiivista tulevaisuudenpelkoa pyrkien liikkumaan muilla kuin genren kaikkein tampatuimmilla poluilla. Ylipituudesta huolimattakin Johnsonin tarinassa riittää tarpeeksi idean virtaa pitämään kiinnostus yllä koko kaksituntisen. Mutta kun show on ohi, ei voi kuin pudistella hämmentyneenä päätään sen tosiasian edessä, että mieleen on jäänyt vähemmän kuin oli uskonut.
Stephen King -vaikutteinen tarina on kiinnostava, ja kuten parhaat scifi-stoorit, se jaksaa ottaa itsensä tosissaan häkeltymättä perimmäisestä naurettavuudestaan. Johnson on saanut loppuun kalutun aikamatkustusaiheen tuntumaan yllättävän tuoreelta parilla nokkelalla idealla, joista olennaisin on aikamatkustuksen yksisuuntaisuus: vuosi 2044, jossa päähenkilö, konkreettisesti ja henkisesti orpo mafian "jätehuoltaja" Joe, elää, ei vielä tunne ajassa siirtymisen teknologiaa. Mutta 30 vuotta myöhemmin aikamatkustuksen ongelmat on jo ratkaistu ja ihmisiä voidaan lähettää ajassa taaksepäin. Vaikka kukaan ei selitäkään, miksi näköjään kaikki muilutettavat siirretään nimenomaan Joen aikaan. Tai miten "luuppereiden" keikkojen aikataulut varsinaisesti suunnitellaan. Nämä ovat sivuseikkoja, koska tarinan kova ydin on siinä, että eräänä päivänä Joe epäonnistuu tulevaisuudesta lähetetyn itsensä murhaamisessa, ja tästä seuraa koko joukko moraalisia ongelmia, joista tärkeimmäksi nousee variaatio vanhasta moraalifilosofisesta ongelmasta "murhaisitko lapsen ikäisen Adolf Hitlerin, jos tietäisit, mitä hänestä isona tulee?" Muodollisesta epäjohdonmukaisuudestaan huolimatta Johnson osaa käsitellä esille nostamiaan probleemeja kiinnostavasti, tehden nokkelia huomioita aikamatkustuksen avaamista mahdollisuuksista. Elokuvan parhaassa jaksossa kuvataan, miten erään palkkatappajan "verkon silmästä" menneisyyteen luikahtamaan päässyt tulevaisuuden minä saadaan satimeen kiduttamalla nuorempaa versiota.
Pääosassa nähdään kyvyttömästä lapsinäyttelijästä hämmästyttävän antoisaksi näyttelijäksi kypsynyt Joseph Gordon-Levitt, jonka nousun emsimmäisiä astinlautoja oli juuri Rian Johnsonin vaikuttava esikoinen Brick (2005). Gordon-Levitt tekee jälleen jotenkin määrittelemättömällä tavalla vaikuttavaa, älykästä työtä roolissa, jossa hänen on keinonenään sonnustautuneena jäljiteltävä samaa hahmoa vanhempana esittävän Bruce Willisin gestiikkaa. Willis puolestaan näyttelee brucesti eli ihan hyvin.
Rian Johnson on kiistatta kyvykäs kaveri, jonka tekijänaurassa on jotain samaa kuin The Truman Show'n kirjoittaneessa Andrew Niccolissa. Molemmat ovat tulevaisuuden tai vaihtoehtoisten todellisuuksien ja valinnanvapauden rajojen pohtijoita. Ja kumpikin jää korkeista tavoitteistaan vajaaksi ei niinkään kirjoittajina, vaan ohjaajina. Tämä on Looperin kanto kaskessa: se on elokuvailmaisultaan mielikuvitukseton. Visuaalinen ajattelu on kapeaa ja alisteista kirjoitetulle tekstille. Jossain muualla on jo pohdiskeltu, mitä joku osaavampi ohjaaja, kuten Ridley Scott, olisi Johnsonin tekstistä repinyt irti. Itse luulen, että paljon enemmän, sillä ohjaaja-Johnsonilta on jäänyt ratkaisematta, miten rakentaa aika lohduttomasta tulevaisuusdystopiasta sillä tavalla kuitenkin kiehtova maailma kuin esim. yhtä masentuneessa Blade Runnerissa oli. Tai vaikkapa Brian De Palma olisi tuonut Looperiin siitä puuttuvaa säpinää ja sielua.
Loppujen lopuksi draaman elementeissä mättää liiallinen väkivalta. Paitsi, että sitä ei ole kuvattu järin kiinnostavasti, sitä on myös sikäli liikaa, että vaakakupit toiminta-aineksen ja älyllisesti puhuttelevan aineksen välillä ovat riipivästi epätasapainossa. (Valitettavasti tunteiden liikuttelusta ei oikein pysty edes puhumaan.) Jotain muuta kuin konetuliaseiden nakutusta kaivattaisiin elokuvaan, joka kertoo vastenmielisestä ihmisen varjosta, joka elättää itsensä tappamalla ihmisiä. Loppu tuo tähän dilemmaan erään ratkaisun, mutta se tulee liian myöhään kasvaakseen katharsikseksi. Niinpä hautumassa ollut klassikko jää puolitiehen kuin kypsentymätön muhennos. Hitsin hitsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti