perjantai 30. marraskuuta 2012

Tämä luuhun asti korruptoitunut maailma



("Psst... Näimmekö juuri vuoden parhaan elokuvan?")

Bostonilainen George V. Higgins syntyi vuonna 1939 ja loi elämänuran asianajajana ja kirjailijana. Lakimiehenä hän edusti mm. Watergate-skandaalin keskushenkilöä G. Gordon Liddyä. Kirjailijana hän keskittyi kuvaamaan järjestäytynyttä rikollisuutta tavallisesti kotikaupunkinsa maisemassa, kuten myöhemmin Dennis Lehane (Mystic River, Shutter Island). Luonteenomaista Higginsin kirjoille on runsas dialogi, jonka poimuista juoni kaivautuu esiin. Vuonna 1999 sydänkohtaukseen kaatunut Higgins julkaisi 27 romaania. Ennen Killing Them Softlya (Cogan's Trade) niistä on filmattu vain pääteos Eddien ystävät (1973).

Tavallisesta poikkeavasti Killing Them Softly ei ala kuvasta, vaan äänestä. Se möyryää jostain kuvan takaa ja sen yli tarinan keskushenkilön linkatessa viluisen näköisenä hämärästä valjuun päivänvaloon. Tehokkaan alun jälkeen katsoja on koko loppuelokuvan ajan tietoinen kuvien taustalla elävästä äänimaailmasta - joka kirjaimellisesti on oma, täyteläinen maailmansa, missä ympäristön äänet lomittuvat pop-kappaleisiin ja televisiosta purkautuviin poliittisiin puheisiin: eletään George W. Bushin presidenttiyden viimeisiä päiviä, seuraaja Barack Obaman nousukautta.

Killing Them Softlylla ei ole päähenkilöä, mutta kylläkin keskushenkilö, ehkä parikin. Kaikki alkaa Frankiesta (Scoot McNairy), kaikin puolin mitättömästä pikkurikollisesta, joka lähtee pikkupomon kelkkaan ryöstämään mafian suojelemaa korttipeliä. Tarinan toisessa päässä pisteen laittaa palkkatappaja Jackie Cogan (Brad Pitt), pakan fiksuin kortti. Huomiota herättävästi poliisi loistaa tarinassa poissaolollaan.

Vaikka sekä Chopper että Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta olivat komeita elokuvia, vasta Killing Them Softly avaa silmät kunnolla sepposen selälleen näkemään kuinka lahjakas kaveri Andrew Dominik on. Ei sen vuoksi, että Killing Them Softly olisi edeltäjiään parempi, vaan vain koska se on kolmas loistava elokuva samalta käsikirjoittaja-ohjaajalta - eivätkä nämä kolme teosta muistuta mitenkään toisiaan. Mikä sivumennen tarkoittaa, että jos ei ole pitänyt sen paremmin Chopperista kuin Jesse Jamesistakaan, saattaa hyvin ihastua Killing Them Softlyyn. Ja jos näin käy, olisi syytä pikimmiten katsoa kaksi ensimmäistä uudestaan ja myöntyä olemaan oikeassa.

Dominik rakentaa kolmannen elokuvansa virkistävästi vastoin rikostarinan sääntöjä. Hän ei tee toimintaelokuvaa, vaan itsepintaisesti kuvaa keskustelun toisensa jälkeen. Silti elokuva liikkuu koko ajan, koska Dominik on liikkeissään järkähtämättömän johdonmukainen. Toimintaelokuvan sijaan hän kuvaa toimintakohtauksia, jotka vuorottelevat niihin johtaneiden dialogien kanssa. Puhekohtauksissa Dominik osoittaa taitonsa kirjoittajana; toimintakohtauksissa hän briljeeraa ohjaajana. Tarinan kannalta keskeisessä kohtauksessa, jossa tapahtumaketjun aloittava ryöstö tapahtuu, elokuvan kaksi motiivia itse asiassa naittuvat. Tuloksena on odottamattoman pitkäksi venyvä kohtaus, joka kestäessään alkaa muistuttaa kauhuelokuvaa suggeroivana kuvauksena inhimillisestä painekattilasta. Mitään tällaista ei ole elokuvassa nähty pitkään aikaan. Toisaalla Dominik valitsee aivan toisen tien: eräs Coganin suorittama murha tapahtuu äärimmilleen hidastetussa ajassa, lasinhelinän kehystäessä yhden elämän päättymisen brutaalin hetken, peruuttamattoman ja kammottavan. Kohtauksessa on sielunmessumaisuutta. Dominik vaihtaa vielä muissakin kohdin tyyliä tilanteen mukaan, mikä on vaan tavattoman anteliasta valkokankaan loimussa värjöttelevää elokuvan ystävää kohtaan. Killing Them Softly vastaa rikkaudessa neljää, viittä perusleffaa. Noihin verrattuna Killing Them Softlyn digisiirtokin on monta luokkaa parempaa, mutta digitaalisuuden särmättömyys syö jopa tässäkin jotain kuvasta.

Kuten aina, Dominik on kyvykäs myös näyttelijäohjaajana. Killing Them Softlyssa hän käyttää paljon tuoreita kasvoja, joista ei voi tiettyjen kirjoittamattomien lakien mukaan päätellä, miten heidän hahmoillensa käy. Korttipelin ryöstön toteuttavat herkkävaistoiset luonnenäyttelijät Scoot McNairy ja Ben Mendelsohn, jotka antavat lukea itseään kuin avointa kirjaa. Heihin pätee sama kuin kaikkiin muihinkin tämän näytelmän henkilöihin: he ovat sielullisesti niin ryvettyneitä, että ihmistä heissä on suunnilleen enää iho ja ulospäin näkyvä. Ryöstökohtaus on myös Ray Liottan hienoimpia hetkiä, roolissa, jossa hänelle jaetaan käsi, jolla ei voiteta edes bluffaamalla. Brad Pitt on tässä joukossa jokeri, joka kantaa vastuunsa, mutta ei tunnu korvaamattomalta. Sisäistyneesti esiintyvän James Gandolfinin osa kahdessa keskustelukohtauksessa Pittin kanssa on tuoda pintaan se henkinen umpikuja, johon elokuvan kuvaama epäinhimillinen elämäntapa johtaa. Alamaailmassa ei voi esiintyä yhteisöllisyyttä, muutoin kuin illuusiona, koska kukaan ei voi tuntea olevansa korvaamaton.

Jos Killing Them Softly alkaa tuntua kyyniseltä, johtuu se siitä, että se on. Tärkeintä elokuvassa on punaisena lankana kulkeva alamaailman rinnastus huippupolitiikkaan. Presidenttikandidaattien palopuheet USA:n suurenmoisuudesta kommentoivat ironisesti melko anekdoottimaista tarinaa rikollisten bisneksistä. Sama "koira koiran syö" -periaate kannattelee niin rikosta kuin politiikkaakin, lohdutonta kyllä. Tässä pelissä parhaiten pärjäävät älykkäimmät, illuusiottomimmat - ja kyynisimmät pelurit, kuten Jackie Cogan, pahin kaikista. Ironisesti, juuri hänen viimeiset vuorosanansa ovat murskaavinta kritiikkiä, mitä Amerikkalainen Unelma - josta on tullut koko maailman yhteinen unelma - on saanut kuulla vuosikymmeniin. It's all about the Cash.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti