Ciné Mad Rome: perjantain tuoreet

SCENE ONE, TAKE ONE

Ennakkoon kovatasoiseksi uumoiltu Cinemadrome 5: A New Beginning (loistonimi) on lunastanut perjantain vaihtuessa lauantaiksi lupauksensa esittämällä kaksi löytöä amerikkalaisen alternative-elokuvan kärjestä. Niiden edellä ylimääräisenä ohjelmanumerona nähtiin Tommi Sirviön ja Saku Paavilaisen findielyhäri Pahuuden portti.

Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun siipien suojassa valmistunut puolituntinen pastissi italialaisille kauhuklassikoille ja "mökki keskellä metsää" -genrelle meni sujuvasti alas alkupalana kiitos näissä ympyröissä poikkeuksellisen huolellisen toteutuksensa. Jos kohta tarinassa ja näyttelijätyössä ei palkintoja tavoiteltu, kuvakerronta soljui erinomaisen juohevasti ja 70-lukulaisen cinema-estetiikan jäljittely toteutui viehkosti. Lisäksi musiikissa oli päästy lähelle "autenttisia soundeja". Kaikki saatavilla olevat tehot eivät aivan löytyneet, ja kokonaisuudesta puuttui se viimeinen niittaus, joka olisi tehnyt Pahuuden portista todella muistettavan. Elokuvan toteutuksessa ja ajoittain mainion itsetietoisessa ylinäyttelemisessä on kuitenkin puolia, joiden takia tutustumista suositellaan lämpimästi.

Cinemadrome-viikonlopun varsinaisen avajaiselokuvan kunniaviitan sai ylleen seitsenkymppisen veteraanitekijä Barry Levinsonin yllättävä The Bay. Jos halutaan hakea Oscar-etabloituneista Hollywood-ohjaajista epätodennäköisintä tekijää viriilille kauhuelokuvalle, Levinson nousisi lähelle kärkeä. Mickey Rourken uran Dinerilla käynnistänyt ja Sademiehellä vammaiselokuvan amerikkalaiset pelisäännöt sanellut baltimorelainen on tehnyt pitkän, epätasaisen, mutta vaikutusvaltaisen uran sekä elokuvassa että televisiossa, mutta cronenbergiläistä biokauhua hänen tyylistään saa hakea aika tiheällä kammalla. Puhumattakaan siitä, että hän onnistuu tällä saralla paremmin kuin kanadalainen mestari.

Siis mitä? Kyllä, lainkaan hyperbolaan sortumatta väitän, että The Bay on jännittävin ja tyydyttävin kauhuelokuva Amerikoista (Pohjois-, Keski- ja Etelä) vuosikymmeneen tai pariin. Se on sitä yhdestä yksinkertaisesta syystä, ja se on, että se onnistuu tuntumaan todelliselta. Tässä se onnistuu, koska se dramatisoi valkokankaalle oikean maailman todellisia pelkoja epämääräisten mielikuvitusolentojen sijaan.

The Bay on toteutettu valedokumentaariseen tyyliin "löytöaineistosta" (found footage) koostaen. Levinsonin tarkoitus oli alunperin tehdä dokumentti kotiosavaltionsa Marylandin kansallisaarteesta, Chesapeake Baysta, Tappajahain maisemia muistuttavasta rantalomaparatiisista, jossa muhii vakava ekokatastrofi. Maa- ja karjatalouden tuottamat ylijäämäravinteet ovat vuosikymmenten ajan vesistöön valuttuaan saaneet aikaan sellaista tuhoa, että kesähelteillä jopa 40 % lahdesta kärsii happikadosta ollen siten käytännössä kuollut. Levinson päätti kuitenkin vaihtaa fiktioon, koska sai sitä kautta mukaan laajemman otoksen ekosysteemiä uhkaavista kauhukuvista. Niinpä The Bayn tarinassa on mukana myös mm. kemikaaleja ja ydinvoimalan vuotoja, jotka aikaansaavat itsenäisyyspäivänä 2009 eräänlaisen kriittisen massan ylittymisen. Mutatoituneet loissiirat kulkeutuvat kaloista ja juomavedestä ihmisiin saaden aikaan vaikuttavaa tuhoa. Vaikka Levinsonin tekijäryhmän ajatukset ovat mielikuvituksen tuotetta, ne eivät ole niin kaukaa haettuja, etteikö niitä voisi rinnastaa mahdollisuuksien rajoissa pysytteleviin kauhuskenaarioihin ihmisen vinoon nussimasta ekoperimästä.

Elokuvakatsojalla on monia tapoja arvottaa näkemäänsä. Voi arvioida esimerkiksi ohjausta ja käsikirjoitusta eli kerrontaa, tai keskittyä näyttelijöihin tai siihen naurattiko vai itkettikö ja oikeistako vaiko vääristä syistä. Mutta elokuvasta voi myös muodostaa mielipiteen sen voimakkuuden mukaan: kuinka vahvan elämyksen se syystä tai toisesta tarjosi. Tässä mielessä The Bay on harvinaisen pysäyttävä ja hiljentävä (määre, joka ei koske kaljatölkkien ja jätesäkin kokoisten sipsipussien kanssa pelehtiviä elokuvateattereidemme ikiomia loiseläimiä) kokemus. Lienee Levinsonin kokemuksen ansiota, että valedokumentti on tasapainossa ja ns. uskottava. Alalajissaan, jonka edustajiin kuuluvat mm. Blair Witch Project, Paranormal Activity sekä erityisen läheisenä serkkuna Brian DePalman Redacted, The Bay on ylivoimainen ykkössaavutus. Siihen kiintyy aivan eri tavalla kuin edeltäjiin, koska todellisuuspohja on huolella tutkittu. Levinson pohjustaa tuntemattomien näyttelijöiden ylilyönteihin sortumatta esittämät henkilöt ja eritoten tapahtumapaikat niin teräväviivaisesti, että se yksin riittää tekemään elokuvasta jännittävän eikä ulkokohtaisia shokkeja tarvita nostamaan niskavillat pystyyn kun hyville ihmisille käy kehnosti. Erittäin hienoa työtä tekee säveltäjä Marcelo Zarvos, joka alleviivaa ja dramatisoi juuri oikeita kohtia. Tällaisessa toteutuksessa vieläpä digiprojisointikin tukee kokonaisvisiota.

SCENE ONE, TAKE TWO

Bobcat Goldthwaitin pikimusta komedia God Bless America lähtee liikkeelle aivan toisaalta kuin The Bay, mutta astuu teesielokuvana samaan joukkoon. Yhtä lailla se tulee jakamaan katsojakunnan kahteen, toisistaan etäällä seisovaan leiriin.

Itse asiassa voidaan sanoa enemmänkin, sillä God Bless America on melkoisella varmuudella poliittisesti epäkorrekteinta, mitä USA:sta tänä vuonna valkokankaille sylkäistään.

God Bless American voi helponlaisesti teilata kriitikon vakioasein huomauttamalla, että se vähintäänkin pysähtyy jatkuvasti dramaturgisesti alkeellisten palopuheiden äärelle tai syyttämällä sitä satiirinsa kohteiden niin sanotusta helppoudesta: tulituksen alla on ns. tosi-tv (ironinen nimitys itsessään) ja mahdollisimman ohuen verhon taakse naamioidut tv- ja radio-show't, ennen muuta American Idols. Useammallakin Goldthwaitia pirusti rikkaammalla ja kuuluisammalla julkkiksella olisi syitä vaatia ohjaaja-käsikirjoittajaa tilille siitä hyvästä, että on pistänyt nämä ammuttavaksi elokuvassaan.

Ainoa ongelma vain on, että entäs jos Goldthwait on oikeassa? Hänen elokuvansa suurin ansio on siinä, että se laukoo suorana ilmoille sen, mitä kuppikunnissa ajatellaan: että Idols on roskaa JA sitä seuraavat alentavat itsensä; että Big Brother on mätä JA sitä seuraavien tulisi hävetä; että radion soittolistat ovat visvaa ja paiseita, JA Novaa ja YleX:ää kuuntelevat heikentävät ajatuskykyään*. Että on nimenomaan poliittisesti korrektia JA väärällä tavalla suvaitsevaista pidättäytyä haukkumasta näitä ohjelmia seuraavat ystävänsä pystyyn. Näillä mainituilla instituutioilla on yhteistä se, että niillä ei ole mitään tekemistä sivistyksen kanssa - jota keskimäärin pidetään ihmiskunnan suurimpana saavutuksena - ja että ne on nostettu kollektiivisen keskustelun keskipisteeseen medioiden toimesta.

Frankin (Joel Murray) kokemuksen mukaan tämä medialiitto kasvattaa itsekkäitä, kyvyttömiä, hyödyttömiä ja tyhmiä ihmisiä, joiden jälkikasvu on pilalle hemmoteltu ja...epäinhimillinen. Saatuaan eräänä päivänä huonoja uutisia, Frank varastaa ällöttävän naapurinsa mauttoman, keltaisen fallossymbolin ja lähtee tien päälle ampumaan pois kuleksimasta ihmisiä, jotka ansaitsevat kuolla. Mukaan heittäytyy samanhenkinen, tuskastunut tyttölapsi.

God Bless American nimittäminen pamfletiksi on lievänpuoleinen ilmaisu. Se on jatkuvasti kiehumaisillaan yli äyräidensä sappista vihaa turvallisuushakuista, vastuuta väistelevää ja kantaa ottamatonta nykymaailmaa kohtaan, missä demokratiaan uskova kansakunta jaksaa äänestää itselleen johtajan 50 %:sti. Frank on oikeastaan koulusurmaaja, joka operoi vain laajemmalla maantieteellisellä alueella. Mutta Frank on eri maata tosi elämän vastinpareihinsa nähden: konservatiivinen, keski-ikäinen, valkoihoinen ja arvomaailmastaan tarkka mies. Selvä edeltäjä löytyy Michael Douglasin hahmosta Joel Schumacherin suurenmoisessa Rankassa päivässä. Frankin  teot ovat roiseja, mutta asian ydin ei ole oikeastaan juuri niissä, vaan siinä, mitä ne pistävät ajattelemaan. Goldthwait manipuloi elokuvansa alkupuolella härskisti ja ovelasti katsojan alimpia viettejä, ja näyttää myöhemmin mitä yksituumaisuuden kuolleeseen kulmaan piiloutuu. Silti hän olisi kyllä vaikeuksissa ilman Joel Murray'a, jonka tehtävä on enemmän kuin näytellä - hänen on annettava hahmo kokonaiselle ihmisryhmälle, minkä hän tekee vakuuttavalla painokkuudella. Elokuvan loppupuheelle hänkään ei voi enää mitään. Loppu onkin niin virkistävän elokuvan isoin floppi, jossa Goldthwait päätyy helppoon ja töksähtävään ratkaisuun.

Hienostuneisuudesta God Bless Americaa ei pääse syyttämään, mutta ei myöskään puhuttelevuuden puutteesta. Se on usein älyllisesti mustavalkoinen, mutta ei sitäkään voi kiistää, että epäeettisyydestä ja ilkeydestä ei ole laissa säädetty mitään rangaistuksia, vaikka euron varastaminen on paljon pienempi paha. Goldthwaitin Tuomari on aika jyrkkä tapaus ja tuskin kovin tehokas metodeiltaan, mutta hän kyllä aukoo silmiä. Elokuvan mindfuckisti sydäntälämmittävimmässä kohtauksessa Frank ampuu elokuvateatterissa joukon teinejä, jotka eivät osaa istua hiljaa ja rapistelematta ja antaa muiden nauttia elokuvasta rauhassa. Goldthwait on taatusti tiennyt, että gagin todellinen piikki on siinä, ettei kohtausta katsoville kusipäille mene viesti perille. Mikä oli todistettava.

* Tätä tekstiä ei laadittu kuunnellen radiota, vaan Elliott Carterin viulukvartetteja.