sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Filkkarit: Kotimaisten lyhyiden pääpalkinto Pispalan likalle

Pispala. Maailman korkeimman soraharjun laelta näkee järvet harjun molemmin puolin ja aatos täyttyy henkevästä inspiraatiosta kuin itsestään. Lauri Viidan perintö elää edelleen ja sekä synnyttää että sylissään tuudittelee kirjailijoita, muusikoita ja elokuvantekijöitä. Ajatelkaapa tätä: harjun jakava pääkatu Pispalanharju on lähettänyt maailmalle kaksi tällä vuosituhannella Ars Fennica -ehdokkuudella huomioitua taiteilijaa. Ensin taiteilija Päivi Paunun vanhin poika Paavo ja muutamaa vuotta myöhemmin kadun toisella puolella, Viidan synnyinkodin naapurissa, kasvanut siskoni Camilla Vuorenmaa. Ei taida Suomesta löytyä toista tällaista katua.

Tänään Pispala valloitti elokuvankin, kun saman metsäisen harjun sopukoissa lapsuutensa viettänyt Tinja Ruusuvuori kerrassaan putsasi pöydän Tampereen elokuvajuhlilla. Untitled (burned rubber on asphalt, 2018) vei alle 30-minuuttisten kotimaisten pääpalkinnon lisäksi opiskelijapalkinnon ja European Audience Awardin. Ja entä kuuluuko Tinja minun ja siskoni ystäväpiiriin? Totta kai. Pispala yhdistää ihmisiä tavalla, mitä Nokia voi vain kadehtia.

Tinjan parikymmentäminuuttinen koominen dokkari on sanalla sanoen loistava. Siihen nähden ohjaajan ensimmäinen, Suomessa valmistunut ja omaa, maantieteellisestikin rikkonaista lapsuutta mm. Pispalassa kartoittanut Viikonloppulapsi (2015) on pelkkä sympaattinen sormiharjoitus. Sen valmistuttua Tinja lähti opiskelemaan elokuvaa Glasgow'hun ja on kehittynyt valtaisasti; Untitled on muillakin kuin opiskelijatyön mittareilla poikkeuksellisen kypsää elokuvaa.

Aiheensa elokuvantekijä löysi erämatkalla pohjois-Norjassa. Maailman rikkaimman maan syrjäisillä kalanjalostusseuduilla ei paljon tapahdu eikä nuorisolle löydy kummoistakaan tekemistä. Siksi päivittelyn aiheeksi riittävät autolla sudittamalla syntyneet, yllättävän kiehtovat kuviot vuoristoisilla serpentiiniteillä. Kun tarpeeksi moni pitää moista ilkivaltana, ei tekijöitä äkkiä löydykään. Tinjan herkullinen idea on tehdä kuvausryhmästään tutkivan journalismin hengessä operoiva salapoliisiryhmä. Kun YLEn rahoittama tiimi saapuu pikkupaikkakunnalle, missä ei koskaan tapahdu mitään, syntyy fantastisia jännitteitä kuin itsestään.

Elokuvan otsikko hämmentää ensi alkuun, mutta sen nerokkuus avautuu nopeasti. Elokuva lähestyy sudittelun jälkiä abstrakteina taideteoksina, missä siveltimenä on toiminut mosse. (Norjan kyseessä ollen, paikallisen "mossen" virkaa saattaa ajaa Porsche.) Havainto on oikeellinen ja perusteltu, sillä kuviot alkavat kummasti täyttää kaikki taiteen tunnusmerkit. Siinä ohessa elokuvan tahallisen teennäinen nimi piruilee itsetärkeälle taide"scenelle".

Untitled (burned rubber on asphalt, 2018) erottuu muista kaltaisistaan verrattoman humoristisuutensa kautta. Paikoin elokuva on huutavan hauska. En nähnyt sitä Tampereella, mutta viime vuonna näin sen kahdesti teatterissa ja molemmilla kerroilla täsmälleen samalla hetkellä yleisöt räjähtivät nauruun. Syystäkin.

Taitavasti rakennettu ja upeilla kuvakompositioilla katsojaa hellivä Untitled pursuaa tasoja koko lyhyen mittansa täydeltä. Sukupolvien välinen kuilu kohtaa ihmisen näkyvän jäljen luonnossa, maallinen mammona kohtaa syrjäseudun hiljaisuuden ja elämänmuoto kohtaa toisen. Kaiken taustalla etenee hienovarainen pohdinta taiteen olemuksesta ja merkityksestä.

Todella hienoa, Tinja. Lämpimät onnittelut yhdeltä pispalalaiselta toiselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti