tiistai 12. marraskuuta 2013

Sara ja Erik: rakkaustarina

Yksi kertovan taiteen mahdollisuuksista on luoda muotokuvia eläneistä ihmisistä, tuoda ihmisten eteen tositarina. Lajin tekee vaaralliseksi sen helppous: kaikki annetaan valmiina, voi kuin kulkea puutarhassa ja poimia mitä haluaa tarvitsematta käyttää omaa mielikuvitustaan. Aineistoksi kelpaa kuka tahansa, ja jos valittu on elänyt mielenkiintoisen elämän, ei elämäkerturin tarvitse kuin nitoa lukuja sulavasti yhteen ja aikaansaannos on pinnalta katsoen kiinnostava. Näitähän television julkkismuotokuvat tursuavat kanavat täyteen: sujuvia luentoja sen ja sen kuuluisuuden elämästä ja teoista - ilman laajempaa kosketuspintaa.

Hyvän elämäkerran erottaa huonosta siten se, että yksilötarinan kautta valotetaan suurempia linjoja, merkkihenkilön varjoon jäävien "maan hiljaisten", jos niin halutaan, kohtaloita. Näiden laajempien yhteyksien näkeminen on taitavan kronikoitsijan tunnusmerkki.


Sellaisen kuin Pia Andell, joka on ohjannut laajoilla foorumeilla vähälle huomiolle jääneestä vaatekauppiaasta Sara Hildénistä täyspitkän dokumenttielokuvan Mesenaatti, jonka voisi heittää vaikka elokuvaopiskelijoiden silmien eteen tutkimusmateriaaliksi siitä, miten ensiluokkainen muotokuva hahmotetaan valkokankaalle.

Mesenaatin suurin ansio piilee siinä tavassa, millä Andell etsii juonen - kuinka Hildén tuli perustaneeksi Tampereen Särkänniemeen yhden maan hienoimmista nykytaiteen museoista - takaa tarinan, joka koskettaa kokonaisille sukupolville yhteisiä kipupisteitä.

Andell nimittäin aloittaa Sara Hildénin ja taiteilija Erik Enrothin avioerosta, jonka kautta välittyy kuva tutun tuntuisesta suhteesta, jossa nainen kantaa koko avioliiton taloudelliset puitteet, miehen eläessä vapaana palkkatyön paineista ryypäten ja lopulta nuorempaan vaihtaen. Mesenaatti ei toki jää näin karkealle pintatasolle, vaan selittää ainutkertaiset syyt juuri tämän yksittäistarinan takana.

Andellin elokuva tekee ansiokasta journalismia tuodessaan päivänvaloon avioparin väliset sopimukset. Käy nimittäin ilmi, että Hildén oli alusta lähtien taiteilijan suuri ihailija, ja oman menestyksensä sallimana kannusti miestään mesenaatin viitan harteilleen pukien kehittymään lajissaan. Vastineeksi täydellisestä taiteellisesta vapaudesta, jonka vaimon kaikki kustannukset kattava huolenpito mahdollisti, Enrothin teokset kuuluivat Hildénille. Aina avioeroon saakka. Ja tästä alkoi oikeusprosessi, joka sekä muutti Suomen tekijänoikeuslakeja että johti Sara Hildénin taidemuseon perustamiseen 1979.

Se on huikeata kamaa, jota seuraa harvinaisen suggeroituneena. Andell nivoo yhteen avioparin tunteneiden haastatteluita ja arkistokuvaa koko ajan punaisesta langasta tiukasti kiinni pitäen. Hildénistä itsestään syntyy kaunistelematon kuva paljon vaatineen lapsuuden kovettamana liikenaisena, joka kohosi alansa huipulle ja rikkauteen hurjan tarmonsa ja lujan järkensä avulla. Erik Enroth löytyi kumppaniksi vasta päälle neljäkymppisenä, mutta mitään epäselvyyttä tunteen aitoudesta ja syvyydestä ei jää: Erik oli Saran suuri rakkaus, ja on melkein ihme, ettei Enrothin petos johtanut paljon likaisempaan peliin Saran puolelta.

Andell on siinä määrin kiinnostuneempi eron jälkimainingeista kuin avioliitosta itsestään, että suhteesta annettua kuvaa voi syyttää liiastakin hienotunteisuudesta. Kolmeen lukuun jaettu Mesenaatti pysyy liittoa kuvaavassa jaksossa melkein alleviivauksellisesti poissa makuukammarista. Hintana on, että katsoja joutuu vain arvuuttelemaan niiden liekkien kuumuutta, jotka ovat kahden voimakkaan persoonallisuuden välillä kohisseet. Ja sen tyhjän määrää, joka Saran elämään jäi niiden tukahduttua.

Vastineeksi katsoja saa seurattavakseen poikkeuksellisen tasapainoisesti ja fiksusti hahmotettua henkilödraamaa, jossa ketään ei lähdetä alentamaan tai ylentämään. Tarinan päähenkilöt nähdään ihailtavan inhimillisinä, omia syitään seuraavina. Tästä kertovat lukuisat "puhuvat päät", joiden eloisan kauniilla suomen kielellä kerrottuja kokemuksia kuuntelee poikkeuksellisella ilolla: mukana ovat mm. Hildénin liikkeessä ennen näyttelijän uran urkenemista työskennellyt Eeva Litmanen, mainio taidekriitikko Maila-Katriina Tuominen, Hildénin tuesta nauttinut taiteilija Kari Cavén ja joukko muita suomalaisia taideihmisiä. Niinpä syntyy myös dokumentti modernin (ja post-modernin) taiteen rantautumisesta Suomeen, missä eräällä tamperelaisella vaatekauppiaalla oli oma osansa.

Lisäksi, ja aivan viehättävästi, Mesenaatin myötä palaa myös vuosikymmenien takainen Tampere. Hildénin vaatehtimon kertomus näyttää kaupungin kokeman muutoksen, minkä pohtiminen jää itse kunkin omaksi rastiksi.

Saran ja Erikin rakkauskertomus elää Andellin käsittelyssä aina viimeisiin kuviin asti. Erään suomalaisen avioliiton tarinaan kätkeytyy Erik Enrothin maalauksiin rinnastettavaa pysyvää, puhuttelevaa voimaa, joka syöpyy tunnistettavana arvatenkin monien tajuntaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti