R&A, vol. 28: 133 minuutin otos

Canon EOS C300

Näyttelijä Sebastian Schipperin (mm. Kolme) neljäs ohjaustyö, Victoria, on tämän vuoden R&A:n ehkä kohutuin gimmick-elokuva. Se keräsi sunnuntai-iltana Bio Rexin viittä vaille täyteen. Victorian gimmick on, että siinä on yksi ainoa otos. Joka kestää 132 minuuttia ja 55 sekuntia. Se ei tee siitä hyvää elokuvaa. Victoria on hyvä elokuva, koska sitä ei ole tehty temppunsa takia, vaan sitä hyödyntäen. Metodi renkinä, ei orjuuttajana.

Victoria on 20 ja risat espanjatar, entinen pianisti, joka tekee Berliinissä kahvilahommia kaiketi pettymyksiään paetakseen. Neljältä aamuyöllä Victoria bilettää yhä jossain teknokellarimanalassa ja päätyy neljän kaveruksen matkaan. Seuraa "Generation X"-elokuvista muistuttava kuvaus tutustumisesta, ystävystymisestä ja vapaudesta, missä viisi ihmistä nauttii toistensa seurasta ja pitävät hauskaa. Kunnes kolikon toinen puoli käännetään päivänvaloon, ja tarina liukuu alamaailman voimien masinoimaksi trilleriksi.

Loppujen lopuksi tarina on hyvin yksinkertainen, oikeastaan kulunutkin ja turhankin melodramaattinen. Mutta juonella ei ole väliä, koska todellinen tarina on henkilöissä itsessään. Nuo viittä vaille 133 minuuttia sujahtavat ohi, koska kankaalla näkyvistä ihmisistä ja heidän kohtaloistaan alkaa välittää niin paljon. Tämä on, tietenkin, loistavien näyttelijöiden ansiota. Pääparin muodostavilla Laia Costalla ja Frederick Laulla on sekä volttikaupalla keskinäistä kemiaa että aitoja lahjoja improvisointiin. He tuntuvat aidoilta ja välittömiltä berliiniläisiltä, joilla on omat historiansa. Heidän sanailuunsa ja kommunikointiinsa uskoo ja siihen haluaa uskoa silloinkin kun kertomus etenee realistisesti ottaen uskomattomaan suuntaan.

Mutta, tietenkin, Victorian suuri sankari on 35-vuotias norjalainen Sturla Brandth Grøvlen, mies kameran takana. Sama mies kuvasi myös aivan janan toisella laidalla seisovan Pässit, mikä todistaa skaalasta, joka musiikkitermeihin analogoituna vastaa suunnilleen kuutta oktaavia. Siitäkin huolimatta, että vaikeimmissa paikoissa kamera tärisee vähän liian huomattavasti, Victoria on käsivara/steadycam-kuvauksen tour de force. Grøvlen löytää aina olennaisimman kustakin kompositiosta, ja elää ihmeellisellä tavalla näyttelijöiden "hengityksessä". Kuvan laatu on ällistyttävän rikas ja tyydyttävä pienellä digikameralla kuvatuksi. Näytöksen vieraana olleen käsikirjoittaja Eike Schultzin mukaan Victoria kuvattiin alusta loppuun kolmesti, viimeisen oton ollessa lopullinen onnistuminen. Ihmeteltävää riittää siitä, miten kamera liikkuu norjalaisen (ilmeisesti akrobaatin) sylissä pitkin ja poikin öistä Berliiniä sen kellareista katoille siihen, miten ääni on saatu taltioitua näin puhtaasti.

Ja monta muuta vastaavaa seikkaa, mutta pääasia on muualla. Victoria on yksinkertaisesti vangitseva, koska se kuvaa nuoria aikuisiaan niin vailla teennäisyyttä ja kosiskelua. Kun muu riisutaan pois, Victoria kertoo hyvistä ja hauskoista ihmisistä, jotka joutuvat tilanteeseen, missä testataan heidän moraalinen selkärankansa. Pakotettuina Victoria ja Sonne tekevät aina vain vähän edellistä kyseenalaisempia valintoja, kunnes raja ylittyy lapsenryöstössä. Tästä eteenpäin he eivät voi enää lunastaa hyvän ihmisen shekkejään vain pakenemalla paikalta.

Victorian perimmäinen hienous piilee siinä, että se onnistuu niin autenttisesti kuvaamaan yhden, lyhyen ajanjakson erään ihmisen elämässä, hetken, joka muuttaa tuon ihmisen elämän peruuttamattomasti. Victoria pystyy näyttämään tämän ratkaisevan kohtalonkäänteen kokonaisuudessaan, leikkaamatta niitä kuuluisia "tylsiä hetkiä" - joita ei ole - pois. Victoria saa kaiken tapahtuneen jälkeenkin vielä yhden tilaisuuden. Hän voisi kävellä pois tyhjin käsin. Mutta valitessaan toisin hänelle ei todella jää mitään.

Kaiken sorttisista kritiikin aiheistaan huolimatta Victoria on vuoden 2015 elokuvatapauksia.

Stéphane Brizén Markkinoiden laki (La loi du marché) sopi kehnoksi jatkeeksi Victorialle, mihin verrattuna se vaikutti kovin moneen kertaan nähdyltä niin tutussa dokumentaarisessa realismissaan. Huono elokuva se ei suinkaan ole, mutta sitä katseli paljon etäämmältä. Vincent Lindon (mm. Viikset) palkittiin peräti näyttelijäpalkinnolla Cannesissa roolistaan työttömäksi joutuneena keski-ikäisenä perheenisänä, joka löytää jonkinlaisen paikan myymälävartijana.

Markkinoiden laki on ajankohtainen melkeinpä osoittelevuuteen asti. Se kertoo kyllä oikeista asioista, siitä, miten vaikeaa toimeen tuleminen tavalliselle ihmiselle on markkinoiden hallitsemassa länsimaailmassa, mutta Brizén valitsema dardennelainen tyyli ei oikein tenhoa. Jotain kertoo se, että parhaissa kohtauksissaan elokuva kuvaa myymälävartijan työtä valvontakameroiden luona, missä "isoveli" tunkee kenen tahansa tavarataloon uskaltautuvan iholle yksityisyyden arvoista piittaamatta. Mutta päähenkilön ajatus- ja tunnemaailma jäävät lähikuvien puutteessa pintaraapaisuiksi. Vaikka Lindon kantaakin elokuvaa harteillaan ja käsikirjoitus terästyy loppua kohti, kokonaisuudesta jää lopulta demonstraation maku.