Alex Gibneyn HBO-kanavalle tekemä dokumentti Going Clear: Scientology and the Prison of Belief ei ole tässä mielessä yhtä tehokas kuin edellä mainitut, mutta on siinäkin tenhoava lopetus.
Going Clear joutui, päätyi kohun keskelle kuten kaikki, mikä käsittelee skientologiaa. Kuusikymppinen, USA:n arvostetuimpiin dokumenttiohjaajiin kuuluva Gibney työskentelee Pulitzer-voittaja Lawrence Wrightin kirjan pohjalta haastatellen entisiä skientologeja luoden kirkasvetisen kuvan scifi-kirjailija Lafayette Ronald Hubbardin (1911-86) luomasta uskonnosta. Tämän kuvan perusteella skientologian lähes vilpitön vetovoima piilee tavoitteessa vapautua ihmistä aina riivaavasta ahdistuksesta keskustelun ja traumojen avoimen käsittelyn kautta. Saman kuvan perusteella Hubbard oli liki pitäen sosiopaatti, grafomaaninen tekstinsylkijä ja erinomaisen omahyväinen, kaiken kaikkiaan hyvin kaunis ihminen, joka muun muassa kidnappasi lapsensa ja lensi Kuubaan, kun vaimo uhkasi lähdöllä. Sekä jätti jälkeensä uskonlahkon, joka noudattaa mielikuvituksellista doktriinia.
Going Clear ("clear" on skientologinen perusilmaus) menee aiheeseen syvemmälle kuin South Parkin jakso, ja SP:täkin hämmentävämmin osoittaa, että kaikki skientologit eivät suinkaan usko Xenuun ja tulivuoriin 75 miljoonaa vuotta sitten pudotettuihin jäädytettyihin olentoihin: nämä asiat kun paljastetaan oppilaalle vasta vuosien työn jälkeen. Esimerkiksi Paul Haggis kertoo hauskasti ällistyksestään, kun hänelle vuosien jäsenyyden jälkeen paljastettiin se luomiskertomus, mistä skientologiassa on kyse.
Taidokkaasti rakennettu tv-elokuva on informatiivinen ja vetävä, mutta jokin siinä häiritsee. Minulla ei ole mitään vaikeuksia uskoa Going Clearin esittelemiä kertomuksia skientologian kulissien takaisista väärinkäytöksistä, mutta minut on myös opetettu suhtautumaan näkemääni ja kuulemaani lähdekriittisesti. Going Clear alkaa edetessään muistuttaa dokumenttia enemmän syytekirjelmää, joka koostuu erilaisista kertomuksista ja kuulopuheista ilman todistusaineistoa - ja tämä on toisen luokan elokuvantekemistä. Ts. Gibney ei tarjoa näille "todistuksille" kunnon kontekstia, mikä on turhauttavaa, koska se antaa vastapuolelle helpot aseet niiden kumoamiseen. Siksi Going Clear on säväyttävimmillään jaksoissa, joissa skientologian merkilliselle tarinalle annetaan kunnon kehykset. Yksi tällainen huippukohta näyttää, miten skientologia sai virallisen uskonnon aseman silkan (USA:n verovirastoon kohdistuneen!) kiristyksen avulla. Nykyaikainen skientologia paljastuu elokuvassa Hubbardin seuraajan David Miscavigen masinoimaksi rahasammoksi. Kaiken kaikkiaan Going Clear kannattaa katsoa, koska sen esittämä kritiikki sopisi soveltaen useimpiin uskontoihin ja varsinkin fundamentalistilahkoihin.
Going Clearin näytöksessä oli teknisiä ongelmia: digitaalitoisto pyrki hyppimään.
Viimeiseksi R&A-näytökseksi jäi Teinitytön päiväkirja (The Diary of a Teenage Girl), jota minä kaikkein viimeksi kelpaan arvostelemaan.
Aina jostakin elokuvasta syntyy ilmiö festivaalien aikana, ja Teinitytön päiväkirja kuului tähän pieneen joukkoon näillä festareilla. Ensimmäisestä näytöksestä lähtien viidakkorumpu paukutti viestiä, että tämä amerindie on "must". Siksi viimeisenä päivänä Engeliin.
Sanfranciscolaisen teinitytön suhteesta äitinsä poikaystävään ja sitä seuraavasta seksuaalisesta heräämisestä ja itsensä etsimisestä vuonna 1976 kertovassa ilmavassa esikoistyössä on paljon sellaista, mistä ymmärtää sen ansaitseman hehkutuksen. Kuvaus ja mise en scène on pistämätöntä, animaatiot erinomaisia, seksi sekä puheen että tekojen tasolla suoraan ja kypsästi käsiteltyä, Alexander Skarsgårdin naturalistinen roolityö on vaikuttava ja Bel Powleyn pääosarooli vielä hienompi. Marielle Heller käyttää kiinnostavalla musiikkiraidalla tuoreesti sellaisia aikakauden kappaleita, joista en ole kuullut aiemmin kuin muutaman ja nekin harvoin. Mutta Teinitytön päiväkirja vain niin ei ole elokuva minulle.
Sitä ei ole ihan helppo selittää. Tässä elokuvassa kaikki on paikallaan, mutta silti...väärin. Heller pyytää empatiaa sellaisia henkilöitä kohtaan, joihin minulla ei ole mitään samaistumispintaa. Päähenkilö kulkee Frisco-monopolilaudalla läpi kaikki kliseet irtoseksistä niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa viinan kautta huumekokeiluihin, mutta ei joudu missään vaiheessa kunnolla kyseenalaistamaan valintojaan. Minnien tarina ei tunnu vartalossa, ja jäljelle jää turhautuminen siihen, että tämä tarina on jo moneen kertaan kerrottu ja varmasti paremminkin. Lopun filosofointi rakastamisesta on kuin Paulo Coelhon mietelausepinssistä ja varhaiskypsän 15-vuotiaan suusta naurettavan teennäistä. Come on. Hienouksiensa lomassa Teinitytön päiväkirja jää osiensa summaa pienemmäksi. Ja niin hyvä ja peloton kuin englantilainen Bel Powley onkin, on hän 22-vuotiaana vähän liian vanha Minnien rooliin, sillä tähän tyttöön pitäisi uskoa varauksettomasti.
LOPPUJEN LOPUKSI
R&A XXVIII onnistui elokuvien osalta yli odotusten. Kohdalle ei sattunut yhtään oikeasti kelvotonta teosta, ja monet olivat todella hienoja. Niistä ykkössuosikiksi on helppo valita Risttuules, todella monilla tavoilla poikkeuksellinen elokuva, jonka ei millään soisi jätettävän isompiensa varjoon unohtuvaksi kuriositeetiksi. Kokonaisuutena nähdyt elokuvat alleviivasivat kuinka yksiulotteista maahantuonti Suomeen on. Esimerkiksi Kultaisen Palmun voittaneella Apichatpong Weerasethakulilla ei ole mitään mahdollisuuksia näille markkinoille, koska en minä tiedä enkä jaksa. Mitä tulee festaritunnelmaan, sitä ei ollut Coronan ulkopuolella kuten ei muinakaan vuosina. R&A on vähän kuin Vantaa - ilman keskustaa. Bio Rex ajaa ehkä Tikkurilan asemaa, mutta hiphei sille. Suurin tunnelmanluoja R&A:ssa ovat edelleen karkkipussicowboyt, mistä esimerkkinä
Balladi Orioniin eksyneestä yakuzasta
Olipa muuan elokuvakärpäsen puraisema AA, joka taivalsi suureen elokuvakeitaaseen katsomaan Takeshi Kitanon uusinta, yakuza-komediaa. Aikaisin paikalle saapuneena hän hairahtui ajautumaan keskelle salia. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneena hän havahtui yllättyneenä toteamaan salin vetäneen liki täyteen. Ja elokuva alkaa. Huomionsa kyseinen filmihullu urpo kiinnitti kuitenkin valkokankaan sijasta vierustovereihinsa. Näet vasemmalla puolella istuva pariskunta söi art house -teatterissa kääreellisiä makeisia. Ja oikealla puolella istuva pariskunta söi omia makeisiaan pusseistaan kuin kotisohvalla istuen, juomatölkkejä poksautellen. Jälkeenpäin häntä jäi silti eniten vaivaamaan oikealla puolella istuneen miehen nauru, joka oli sävyltään ilmiömäisen ärsyttävä ja frekvenssiltään mieltä mystifioivan taukoamaton. Kolmen vartin päästä AA tajusi jo alkuvaiheissa pudonneensa elokuvasta niin täysin, ettei ollut nauranut komedialle kertaakaan, kykenemättä ymmärtämään, miksi valtaosa yleisöstä nauroi kurkku suorana täysin banaaleillekin vuorosanoille. Niinpä filmihölmö pakeni teatterista ja jäi katulyhtyjen suihkun alle pitkäksi aikaa pyörittelemään päätään elämänsä surrealistisimmalle elokuvakokemukselle.
Yöllä hän uneksi Boston Legalista.
Tämänvuotiset raportit olivat rautaa. Kiitos näistä.
VastaaPoistaVau, palautetta? Kiitti, Sami. Hyvää viikkoa.
Poista