Muistatteko, kun ns. "Lähi-Idän konflikti" lakkasi kiinnostamasta jokapäiväisyydessään arkiseksi muuttuneena uutislähetysten pakkopullana? Noin vuonna -89? No, Etsintäkuulutetut 18 (The Wanted 18, 2014) onnistuu tekemään sen jälleen kiinnostavaksi.
Amer Shomalin ja Paul Cowanin "sekatekniikkadokumentti" on puitteiltaan hyvin pieni ja vaatimaton, selvästi liian niukalla budjetilla toteutettu, mutta se onnistuu näyttämään miltä painekattilan sisällä olevista tuntui intifadan aikana, jolloin Israel kohteli palestiinalaisia täsmälleen samoin kuin Natsi-Saksa oli kohdellut ghetto-juutalaisia. Shomali ja Cowan vievät katsojan aiheen sisään merkillisen tositapauksen kautta: Beit Sahourin kylän aktiivit ostavat israelilaisilta 18 lehmää, muun muassa välttyäkseen pakko-ostamasta valloittajien tukkumaitoa. Tästähän totta kai kehkeytyy kalabaliikki, sillä "nämä lehmät merkitsevät vaaraa Israelin valtion turvallisuudelle". Luonnollisesti.
Etsintäkuulutetut 18 näyttää usein halvalta, mutta pinnan alla ohjaajat venyttävät resursseja melkoisella kekseliäisyydellä. Mukana on osallistuneiden haastatteluja "lehmäsodan" molemmilta puolilta sekä tapahtuma-aikana kuvattua materiaalia. Tämän sekaan on heitetty lehmät itse vaha-animaation keinoin elävöitettyinä. Hätkähdyttävällä amerikkalaisaksentilla (elokuva on pitkälti toteutettu Kanadassa) juttelevat lehmät tuovat mukaan oman nautamaisen näkemyksensä tapahtumain kulusta.
Kaikesta tästä syntyy mosaiikkimainen kokonaisuus, joka antaa harvinaisen selkeän kuvan siitä, mitä valloitettuna oleminen ja eläminen tarkoittaa. Mikään ei ole yksityistä ja omaa, koskaan ei saa olla turvassa tunkeilijoilta, lait ovat suljettujen kirjojen sisällä eivätkä todellisessa maailmassa ja armeijan läsnäolo on osa katukuvaa. Mutta myöskin: vastarinta yhdistää ja inspiroi mielikuvitusta. Niinpä tylsääkin tylsemmän armeijan kuulustelukeskuksen aula muuttuu hengausalueeksi, jossa voi pelata backgammonia tai kokata.
Etsintäkuulutetut 18 voisi saada vihaiseksi kuvatessaan miten turhaan joku poika kuolee, mutta tätä elokuvantekijät eivät selvästikään tahdo. He näyttävät historiaa, jotta siitä voisi ottaa opiksi. Intifadahan ei jäänyt ilman jatko-osaa eikä "Lähi-Idän konflikti" ole kadonnut minnekään. Kuten eivät palestiinalaisetkaan.
Lo-fina on tehty Vihreä huonekin (Green Room, 2015, USA). Jeremy Saulnierin ohjaama ja kirjoittama, Oregonin maaseudulla tapahtuva indie pistää kiltin punk-bändin ensin esiintymään uusnatsien baarissa ja lukitsee sitten koko orkesterin pattitilanteeseen suljettuun huoneeseen muun muassa veitsen päähänsä saaneen naisenraadon kanssa.
Ehkä johdonmukaisesti kulkeva Vihreä huone ei vain tiedä, mitä se haluaa olla. Asetelma olisi avoin mustalle komedialle, mutta sitä Saulnier ei jostain syystä halua tehdä - mahdollisesti välttyäkseen vertailuista Kevin Smithin Red Staten kanssa. Toisaalta hän ei halua myöskään käyttää tilaisuutta sukeltaakseen todella syvälle pimeälle puolelle. Joten Vihreästä huoneesta tulee hieman pannukakkua muistuttava selviytymistaistelu, josta - ja tämä on oleellisinta - puuttuu sekä kauhu että klaustrofobinen tunne. Monesti katse kävi jo kellossa ja ajatus uloskäynnissä, mutta jos jaksaa sinnitellä ensimmäiset tunnin ja vartin, saa viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana ihan reipasta kyytiä.
Olisi mukava pohtia Vihreän huoneen poliittisia konnotaatioita, mutta sellaisia ei oikein löydy. Visuaalisesti elokuva näyttää paletiltaan kapealta. Esimerkiksi gore ei tee vaikutusta, koska se punaisen sijasta näyttää tummalta öljyltä. Eikä se vihreäkään juuri silmille hypi. Köyhä äänimaailma lienee iso tekijä tunnelman latteudessa. Patrick Stewart solahtaa taitavasti osaksi ensembleä. Siinä taisikin olla kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti