R&A, vol. 28: Islantilainen alkusoitto

Ja niin palaavat rakkaus ja anarkia suomalaiseen elokuvatodellisuuteen. Ainakin semanttisesti. 28. Helsinki International Film Festival varastaa jälleen sydänsyksyn antaakseen korvikkeeksi unia ja todellisuutta.

Islantilainen Pässit (Hrútar/Rams) tarjoaa vähän molempia. Grímur Hákonarsonin ohjaus ja käsikirjoitus voitti viime keväänä Cannesin "varjokilpailun", Un Certain Regardin. Jos Pässeissä jokin ongelma on, on se se, ettei sillä ole juurikaan mahdollisuuksia murtautua suuren yleisön silmien eteen. Ei islantilaisuutensa takia, vaan koska se on muodollisesti pätevä "festivaalielokuva" - elokuva, jota tullaan katsomaan sellaiseen kiertävään sirkukseen kuin R&A on. Pässeissä on jo ensimmäisessä kuvassa lampaita - jotka ovat festivaalielokuvien kantaeläimiä, yleensä teurastettavina - ja hyvin pian hanurisäestystä, mitä sopii islantilaiselta elokuvalta odottaakin. Pässeissä on yksinkertainen aihe sijoitettuna tarkasti määriteltyyn ympäristöön, mikä kielii hyvin omaksutuista opeista jossain elokuvakoulussa (tässä tapauksessa Prahassa). Toteutus on pedanttista, liikkumattoman kameran eteen raamitettuihin kompositioihin pohjaavaa, ja dialogia on keskimääräistä vähemmän. Henkilöt ovat selkeästi luonnosteltuja ja tarinankuljetus kirkasta. Teosta on helppo lukea eikä se haasta katsojaa taiteellisella kikkailulla. Pässit ei ole olemassa uudistaakseen elokuvataidetta, vaan hyödyntääkseen sen yli satavuotisia oppeja parhaalla mahdollisella tavalla.

Näin Hákonarson on tehnyt, ja tuloksena on tosi hyvä elokuva. Sen lakoninen ilmaisu viittaa aluksi vakavaan komediaan, mutta nopeahkosti käy ilmi, että kyseessä on draama, itse asiassa tragedia. Parasta Pässeissä on ohjaajan ote, joka säilyttää koko ajan tietyn keveyden, jotta tarina ei luisuisi painostavaksi melodraamaksi.

Yksinkertainen tarina lähtee siitä, kun päähenkilö, päälle kuusikymppinen lammasfarmari Gummi tajuaa kauhukseen alueen lammaskannan sairastuneen scrapieen, mikä on lammasversio "hullun lehmän taudista". Pahinta, mitä lammaskasvattajalle voi sattua. Hákonarson kuvaa, mitä Gummille ja hänen kollegoilleen seuraa tästä onnettomuudesta, ja tässä kuvauksessa kulkee mukana rinnastus Islannin talouskriisiin, joka veti monilta samalla tavalla maton jalkojen alta. Henkilötarinana olennainen on Gummin suhde naapurissa lampaita kasvattavaan veljeen, johon puhevälit ovat olleet poikki 40 vuotta.

Hákonarson kertoo tästä kaikesta tarkoin, taloudellisin kuvin, hiljaa hymyilyttäviä huumorin tuokioita sinne tänne ripotellen. Sigurður Sigurjónsson tekee Gummin roolissa puhdasta ja upeaa työtä. Elokuvan koirakin on erinomainen. Pässit loppuu odottamattomalla tavalla, kauniisti inhimillistä aspektia korostaen.

Omistettu C.V.:lle Helga Marialla