Nykysuomalaisen elokuvan merkkimies Mika Kaurismäki täyttää reilun viikon päästä pyöreät 60 vuotta. Sitäkö juhlistaakseen hän julkaisee tänä vuonna kaksi elokuvaa?
Kunnianhimoista ja Montrealissa jo palkittua Tyttökuningasta pohjustaa löysin rantein luonnosteltu Elämältä kaiken sain. Se on jo neljäs osa eräänlaisessa sarjassa, jota yhdistävät kirjoittajakumppanit Petri Karra ja Sami Keski-Vähälä, tarinoissa, joita yhdistävät samat teemat rikkinäisistä perheistä miehiin, jotka eivät ole koskaan kasvaneet aikuisuuteen sekä samat kerrontamasinoinnit. Eipä ole ihme, että tässä viimeisimmässä on toiston tuntua.
Sarjan aikaisempina osina voidaan pitää elokuvia Haarautuvan rakkauden talo, Veljekset ja Tie pohjoiseen. Yhteistyö Kaurismäen ja Karran välillä alkoi jo aiemmin Kolmessa viisaassa miehessä, joka liittyy temaattisesti löyhemmin Kaurismäen myöhäistuotantoon. Elämältä kaiken sain on eräänlainen synteesi tai miksaus edeltäjätrion ideoista. Haarautuvan rakkauden talosta muistuttavat lähestymistapa avio/avoliittoon ja seksiin (varsinkin keski-ikäistyvien miesten hämmennys sen edessä feministyvässä maailmassa) sekä rikosjuoni. Veljeksistä on ajatus lapsuuden - ränsistyvään - kotiin palaamisesta. Teema isän ja jälkikasvun katkolla olleiden suhteiden korjaamisesta yhdistää Tie pohjoiseen -teokseen. Niin kuin Vesa-Matti Loirikin. Kaikkia näitä yhdistää hukassa olevan miehen ja miehisyyden kuva.
Pinnan alle sukeltamalla voi todeta, että Elämältä kaiken sain hahmottelee edeltäjiensä tapaan keskivertoa monisärmäisempiä, elokuvan mittaan kasvavia ja syveneviä henkilöhahmoja, ja tarinan tuttu mekaniikka kulkee eteenpäin. Jokin ratkaiseva elementti karkaa kuitenkin ohjaajan käsistä niin pahasti, että Elämältä kaiken sain -teosta on suuri houkutus kutsua Mika Kaurismäen huonoimmaksi elokuvaksi. Sillä tuon nimeämättömän puuttuminen tekee kaikesta teennäistä ja etäännyttävää.
Ensinnäkin, ja silmään pistävimmin, Kaurismäen kuuluisa visuaalinen silmä harittaa. Leffa on visuaalisesti täyttä rutiinisenttausta. Ere Kokkosen myöhempien aikojen kuvaajana aloittaneen ja sittemmin Vareksia ampuneen Jari Mutikaisen kompositiot ja värikentät ovat tyystin latteita ja mielikuvituksettomia, mistä syntyy vahva mielikuva tv-estetiikasta. Elokuva on yksinkertaisesti visuaalisesti vailla minkäänlaista kiinnostavuutta. Paha kyllä, tätä tehostaa kokeneen Mauri Suménin tapettigenreä edustava musiikki, mikä tekee tunnelmasta pullamössöä silloinkin, kun teksti toimisi. Synninpäästön toteutuspuolella saa leikkaaja Kauko Lindfors, joka jotenkin onnistuu edes pitämään junan jatkuvassa liikkeessä.
Elokuva ei kerta kaikkiaan toimi, tai ei ainakaan niiltä osin, millä on merkitystä. Kuten Kaurismäen viimeisimmissä elokuvissa, tässäkin tarinassa käytetään taloa metaforana rakoileville ihmissuhteille. Tällä kertaa myös iälle, kun tytärtä esittävä Armi Toivanen löytää vuosien jälkeen isänsä ja lapsuudenkotinsa yhtä kehnossa kunnossa. Remonttiin joutuvat molemmat. Eikö tämä ole jo ilmeisyyksien ryöstökalastusta? Arvattavasti Armilla on uutena miehenä moderni vässykkä, beta-uros (Peter Franzén). Mukana on tullut angstaava teinitytär, mitä ei tarvitse enempää kommentoida. Konflikteja aiheuttaa Jani Volasen remonttireiska, jonka hahmossa kaikuvat ihan pirteästi Karran tummemmat käsitykset ihmisluonnosta.
Teennäisyydelle ei ole mitään tehtävissä, kun se kerran pesiytyy elokuvan kudoksiin, mutta sittenkin Kaurismäellä on edelleen ote näyttelijöihinsä. He tekevät kaikki taitavaa, hallittua työtä. Siinä määrin, että olisi toivonut Kaurismäen sallineen lahjakkuuksilleen vähän enemmän koomisia irtiottoja, mitkä tekivät Haarautuvan rakkauden talosta ja Tiestä pohjoiseen edes sympaattisia. Jälkimmäisen Franzénia tulee ikäväkin.
Tätä elokuvaa ei edes Vesku pelasta. Ja hän sentään yrittää. Loirin pitkälti pyörätuoliin sidottu työ on ylivoimaisesti parasta, mitä Elämältä kaiken sain tarjoaa. Niin taidokkaita kuin nuoremmat kollegat ovatkin, Loirin pakottomuus ja näennäinen vähäeleisyys korostavat heidän näyttelevän. Alzheimeria ja vaikka mitä sairastava Urho on hänkin klisee, mutta Loiri leipoo hänestä silti ihmisen, jossa on historian tuntua, resignaatiota ja haavoittuvaisuutta. Loiri on ensemblesta ainoa, joka pystyy läsnäolollaan muuttamaan ja hallitsemaan elokuvaa. Muut ovat ehkä hyviä, mutta Vesku on kiinnostava. Kenties ainoa aito asia koko leffassa.
Joka ehkä on Kaurismäen puolittainen hatunnosto suomalaiselle kasarielokuvalle. Monesti Elämältä... tuntuu yrittävän tavoittaa esimerkiksi Anssi Mänttärin 80-luvun elokuvien rehellisen suoran katseen, vain siinä onnistumatta. Ehkäpä tämä oli se nimeämätön virhe. Mänttäri ei koskaan tyytynyt soittamaan Dingoa ja SIGiä. Oikea ihminen on tehty karheammista nuoteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti