Mikä täydellinen päivä. Joskus myöhemmin FilmiLiekissä raportoidaan eilisestä, joka meni niin pieleen, että elokuvat jäivät 45 minuuttiin. Eilisellä ei kuitenkaan ole mitään välitöntä syy-seuraussuhdetta huomiseen. Elokuvahullun rajoittuneessa, koiramaisessa ja kaikin puolin säälittävässä elämässä ei ole suurempaa onnea kuin nähdä peräjälkeen kaksi ennalta tuntematonta, uutta elokuvaa, jotka molemmat hipovat täydellisyyttä taiteenlajinsa ilmaisukeinojen voimassa.
Salamurhaaja (Nie yin niang/The Assassin) on vasta ensimmäinen näkemäni Hou Hsiao-hsienin ohjaus, tosiseikka, joka surettaa minua määrättömästi. Näin ei tietenkään tarvitsisi olla, mutta kun Houn ohjauksia ei ole aikaisemmin Suomen teattereihin tuotu, vaikka sivistynyt maailma on pitänyt 19 ohjausta valmistanutta taiwanilaista mestarina jo 80-luvulta asti. Salamurhaaja on nähtävästi katsottu kaupallisesti kannattavaksi, koska se nimellisesti edustaa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -hitin ja monien Zhang Yimoun myöhempien ohjausten wuxia-genreä. Saapa silti nähdä miten käy, sillä Salamurhaaja on jo osoittautunut katkeraksi pettymykseksi monille näyttävää toimintaa odottaneille. Torontosta raportoitiin ei vähempää kuin 28 katsojan poistuneen kesken, ja omasta, eksklusiivisesta näytöksestänikin yksi käveli ulos ja melko äänekkäästi.
Kuten tuli implikoitua, tässä toiminnassa vika on enemmän ennakko-oletuksilla itsensä virittäneessä katsojassa kuin elokuvassa itsessään, joka ei tarjoa mitään muuta kuin ihmeellisiä nautintoja. Salamurhaaja saattaa olla vuoden elokuva, ja sen näkeminen entisestään vahvistaa epäilyksiä, ettei tämän vuoden Cannes - jossa Hou palkittiin parhaana ohjaajana - ja sen tuomaristo ollut tehtäviensä tasalla.
700-luvulle sijoittuva tarina kertoo Weibo-nimisestä maakunnasta ja sitä johtavasta suvusta. Vahva Weibo nauttii itsehallinnosta irrallaan, mutta riippuvuussuhteessa, Kiinan hovista. Tämä tasapaino on alati herkkä järistyksille, ja niitä seuraa, kun suvusta lapsena pois lähetetty Yinniang-neito palaa Weiboon - voittamattomaksi koulutettuna tappajana. Tehtävänä on murhata ruhtinas, johon Yinniangilla on monisyinen suhde.
Mutta tämä on niitä elokuvia, joille mikään synopsis ei tee oikeutta. Hou ei kerro tarinaa tarinan vuoksi, vaan käyttää sitä kertoakseen olennaisesta: ihmissuhteista, kommunikaatiosta, sosiaalisista koodeista ja vallan rakenteista. Tämän hän tekee huikaisevasti. Huikaisu. Se on ensimmäinen tunne elokuvan alkaessa mustavalkokuvin. Silmiään ei ole uskoa, niin kypsää on 68-vuotiaan ohjaajan kuvailmaisu. Jatkuvasti hiljaa liikkuva kamera tuntuu tekevän samaa liikettä kuin sivellin tussimaalausta luovan kädessä. Kuvat ovat aina rikkaita, hyvin usein aivan kuvan etualalle tuntuu sijoitetun jotain, oksia tai verhoja. Symbolit terälehtensä aukaisseista valkoisista ruusuista lehtensä karistaneeseen pikimustaan puuhun liukuvat silmien eteen hengityksen luonnollisuudella. Maisemalliset otokset Kiinan ylittämättömästä luonnosta alleviivaavat sitä, miten surullisia ja pikkumaisia ihmisten väkivaltaiset ja säälimättömät toimet ovat täydellisessä harmoniassa makaavan luonnon helmassa. Että ihminen ei opi mitään maailmastaan. Hou käyttää täyttä palettia: elokuva alkaa mustavalkoisena ja siirtyy sitten hehkuvaksi värikuvaukseksi. Hou palauttaa mieleen, miten upea muoto vanha 4:3 (1.37:1) -kuvasuhde on, ja millaisia taideteoksia sillä on menneisyydessä loihdittu. Eikä hän silti epäröi käydä lyhyesti tavanomaisessa 1.85:1-koossa.
Äänimaailma on samalla tavalla kaikki kaikessa. Tämä on elokuva, jossa kuolettavia tekoja ja päätöksiä tekevät naiset puhuvat pehmeästi ja hiljaa ja jossa miehet kirkuvat kuin vähämieliset kukot. Niin loisteliasta kuin puvustus ja lavastus ovatkin, niin huoliteltuja kuin maskeeraukset ja kampaukset ovatkin, Houn ilmaisu on silti minimalistista. Salamurhaaja on hyvin hiljainen elokuva, missä jokainen sana on punnittu. Nimellinen päähenkilö käyttää puheenvuoron vain kolme, neljä kertaa. Musiikkia on hyvin vähän, sen sijaan taustalla elää pikkutarkka äänimaisema, mistä erottuvat karjan äänet, tuulen humina. Täsmälliset rummun kumahdukset luovat uhan tunnelmaa värisyttävästi.
Salamurhaaja on merkillepantavan vaikeatajuinen. Tuntuu, että Kiinan historiaa ja perinteitä pitäisi tuntea ymmärtääkseen monia narratiivin kannalta "turhia" kuvia ja runsasta symboliikkaa. Tässä maailmassa ele riittää teoksi. Taistelukohtauksia on vain muutama ja ne ovat yleensä lyhyitä ja tehokkaita. Lopulta vain vastustajan vaatteen viiltäminen riittää lopettamaan taistelu ilman verenvuodatusta. Näin hienovarainen Salamurhaaja on.
Hou Hsiao-hsien on taiwanilainen eikä Salamurhaajan allegoriaa Manner-Kiinan ja "itsenäisen" Taiwanin välillä käy väistäminen. Tässäkin mielessä Salamurhaaja on kompleksinen, jopa arvoituksellinen. Mikä sitten on Yinniangin osa tässä vertauksessa? Se ei kirkastu yhdellä katsomisella - mutta miksi Yinniangin edes pitäisi olla pelkkä vertauskuva? Miksei hän voisi olla vain yksi ihmispolo, jonka lapsuuden muiden poliittiset pyrkimykset varastivat. Elokuvan lopetus on epädramaattisuudessaan henkeäsalpaava. *Loppulauseeksi Hou on laittanut mykistävän, esoteerisen etnobiisin 60-luvulta, mikä kertakaikkiaan naulaa penkkiin lopputekstien ajaksi, ylikin. Neroutta.*
*EDIT 23.3.16
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti