Mila Turajlićin Druga strana svega ("Kaiken toinen puoli")
Festariviikkoon mahtui sentään yksi luontodokumenttikin. Kamtsatkan karhut on DocPointille komea kaappaus, sillä elokuva sai siellä maailmanensi-iltansa. Perussympaattinen seurantadokumentti näyttää 7 kuukauden ajan, mutta vain 52 minuuttia yhtä ruskeakarhuperhettä. Kamtsatka sijaitsee meistä katsottuna kaukana perä-Siperiassa - se on juuri sitä seutua, jota Sarah Palin jatkuvasti kiikaroi terassiltaan. Venäläisdokumentin hellyttävät päähenkilöt pysyvät kyllä suojassa Amerikan tädin haukankatseelta.
Kamtsatkassa karhut pysyvät ihan periaatteesta suojassa kaikkien ihmisten katseelta, sillä heidän elinympäristönsä on suojeltu. Venäläiskaksikon elokuvan suurin arvo on yksinkertaisesti tämän maailmankolkan ja näiden eläinten tallentamisessa jälkipolville. Muuten sen elokuvalliset ansiot jäävät väiteltäviksi.
Kamtsatkan karhut haluaa vimmatusti olla (mielellään henkeäsalpaavan) kaunis, mutta se on pikemminkin vain nätti; nätti samalla tavalla kuin National Geographicin luonto-ohjelmat tai Enyan levy. Superterävä, jälkikäsitelty HD-kuva siivoaa luonnosta pois kaaoksen ja virheet idealisoiden usein raa'at olosuhteet kuvakirjamaiseksi epäaitoudeksi. Pehmeä ambient-musiikki tuudittelee loputkin katsojat paksuin viltein vuorattuun kehtoon, jonne eivät yllä hallin haukku, metsämiehen pyssy eikä kognitiivinen dissonanssi. Mutta onhan nallet söpöi.
Toista maata on serbialaisen Mila Turajlićin "Kaiken toinen puoli". Se voitti pääpalkinnon IDFAssa - "dokkari-Cannesissa" - ja syyn voi ymmärtää. Turajlićin äiti on maan poliittisia johtohahmoja vielä nytkin, valokeilasta pois astuttuaan. Hänen kauttaan ohjaaja luo selkeän ja tarkkanäköisen katsauksen Jugoslavian sotaan ja Slobodan Milosevićin ajan kaoottiseen Serbiaan. Maan poliittisen elämän keskiössä yli sata vuotta elänyt Turajlićin suku edustaa rauhan puolesta puhuvaa vasemmistoidealismia, jolle maan lähihistorian ja nykyhetken todellisuus on niin kova pala, että elokuvassa puhutaan toistuvasti muille maille muuttamisesta.
Tyttären ohjaus ei ole millään lailla visionääristä, mutta se on jäntevää, hienosti keskustelevaa ja älykästä dokumenttielokuvaa. Ja henkilökohtaista. Ohjaaja pysyy kaiken aikaa lähellä kohdettaan, eli perhettään: se mikä tapahtuu paksunahkaiselle äidille, koskettaa tytärtäkin. Usein se on kipeää. Humanismi joutuu jostain syystä perustelemaan itsensä kovan linjan nationalisteille, jotka täysin absurdisti vetävät äidin oikeuteen syyttäen tätä "maanpetoksellisuudesta". Pääministeriksi nousee 48 %:n kannatuksella Milosevićin entinen tiedotusministeri. Maan syviä rivejä on vaikea ymmärtää. Dokumentti valottaa syitä tähän.
"Kaiken toinen puoli" ei aiheestaan huolimatta ole ahdistava tai dramaattinen. Mila Turajlićin kerronta on maanläheistä ja naturalistista. Yksi tarinan päähenkilöistä on perheen koti. Teos kiertyy keskeisen symbolinsa ympärille: oveen, joka on pysynyt lukittuna aina toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen kommunistisen vallankumouksen jälkeen, muistutuksena siitä, miten helppoa on ummistaa silmänsä historialta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti