Vain parikymmentä sielua oli kerääntyneenä lunta pyryttävänä päivänä Kiasman teatteriin yhteen festivaalin sydämellisimmistä näytöksistä. Ei levottomuutta, ei kahinaa, ei rapinaa; vain vilpitöntä kiinnostuneisuutta muutamaa turkkilaista vanhainkodin asukkia kohtaan. Yleisön antaessa hänelle mahdollisuuden, elokuvantekijä pystyi tässä keskittyneessä, aidosti uteliaassa ilmapiirissä luomaan siltoja kahden toisilleen etäisen maan ihmisten välille elokuvan välityksellä. Ilman spektaakkelia, ilman draamaa, samalla tavalla kuin elämässä ihmiset esitellään toisilleen.
Turkkilaisella dokumenttielokuvalla menee tällä hetkellä hyvin. Vuosi sitten DocPointin kohokohtien joukkoon nousi istanbulilaisia kissoja kuvaava, totaalisen ihana Kedi. Mistä johtuukaan, että poliittisesti pakkopaitaisimmissa maissa syntyvät tämän hetken inhimillisimmät elokuvat? Amerikanturkkilaisen valokuvaajan Shevaun Mizrahin ensimmäinen pitkä elokuva on kaikessa sympaattisessa vaatimattomuudessaankin pelkkää sydäntä ja pyrkimystä päästä likelle ihmistä.
Loistavaa otsikkoa kantava "Etäinen tähtikuvio" käsittelee aikaa, sitä miten se kuluu ja miten se kuluttaa. Istanbulilaisessa vanhainkodissa aika tuntuu pysähtyneen ja silti sen jättämät jäljet näkyvät Mizrahin kuvaamissa ihmisissä. Sen paremmin asukkailla kuin ohjaajallakaan ei ole kiire. Kaikki kulkevat samaa vauhtia saman ajan kyytiläisinä. Tapaamme ottomaanien suorittaman armenialaisten kansanmurhan silminnäkijän - "Etäinen tähtikuvio" kertoo myös Kronoksen veljestä, Historiasta. Vaikuttava, huolellisesti veistetyin lausein puhuva 100-vuotias rouva torkahtelee kesken jutun, hitaasti kuin robotti, jonka akku hyytyy. Merkillistä, miten inhimillisiltä me vaikutamme muistuttaessamme konetta... Kuten runoilija Różewicz sanoo, tämäkin vanhus on arvokkaampi kuin kaikki ihmisen tekemät esineet. Ihmiselämä on mittaamattoman arvokas. Sen arvo on ääretön. Siksi kaksi elämää ei ole arvokkaampi kuin yksi eikä kukaan voi laittaa kenenkään puolesta hintalappua ihmishengelle.
Toisaalla kaksi ystävystä on keksinyt juttutuvan laitoksen hissistä. Sinne rauhaansa piiloutuneina he huristavat kerroksesta 3 kerrokseen -1, ylös-alas, ylös-alas. Ja juttu luistaa. Henkesi haiskahtaa, ystävä hyvä, ottaisit eucalyptus-pastillin. Unohtui huoneeseen. Niin, niin... Keittiön hölmöläinen nimesi lintunsa Yolandaksi. Mikä nimi! Hississä sopii jutella kenenkään kuulematta. Kuten aika, hissikin liikkuu, mutta ei vie minnekään. Sellaista on elämä, sanoo hän, jonka henki ei haise.
Talon viereen rakennetaan toista, valtavaa. Mizrahi nappaa kamerallaan kiinni nuoresta rakennusmiehestä, joka on vasta vanhainkotiin johtavan tiensä alussa ja koittaa imeä kaiken vanhemman kollegan elämänohjeista.
Resignoituminen ei ole vallannut vielä aivan kaikkea. Vallankumouksellisuus yllättää päätään pilkistäen siellä täällä. Kaksi toverusta puhkeavat Marseljeesiin, toisaalla konkaripianisti pauhuttaa ilmoille Chopinin Vallankumousetydin. Nykyaika ei ole vielä voittanut eikä muutoksen liekki sammunut. Kuten eivät etäisten taivaankuvioiden tähdetkään.
Mizrahi omistaa elokuvansa sen valmistumisen aikana pois nukkuneille. Heitä on neljä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti