Ex Libris, 3h17min., on paperilla tämänvuotisen DocPointin pisin elokuva. Elävässä elämässä se ei silti ole edes yhtä pitkä kuin My Helsinki -kampanjamainos. Jonkun paisunut ego kaipaa puhkaisua, sillä vaatii aikamoista omahyväisyyttä olettaa, että festariyleisö jaksaa ennen odottamaansa elokuvaa katsoa kerta toisensa jälkeen mitäänsanomattoman mainoksen, jolla on pituutta 2 minuuttia ja 5 sekuntia.
Nostan DP18:n pääelokuvaksi mestari Wisemanin kirjastoelokuvan. En sen takia, että se olisi itseoikeutetusti festivaalien ns. paras teos, vaan koska siinä kiteytyy niin paljon siitä, mitä dokumenttielokuvan pitäisi olla: sivistynyt, peloton, jalo, inhimillinen, näkemyksellinen, yhteiskunnallinen, viisas, silmiä avaava. Lisäksi se Wisemanin kautta kytkeytyy dokumenttielokuvan traditioon syvimmällä mahdollisella tavalla.
50-vuotisen uran luonut Frederick Wiseman on 88-vuotias, mutta tekee yhä 3-4-tuntisia elokuvia, joissa hän tutkii ihmistä, ihmisen luomia laitoksia ja näiden kahden välistä suhdetta; instituutiothan koostuvat ihmisistä tarkoituksenaan olla jotain enemmän kuin osiensa summa. Niin ovat muuten Wisemanin elokuvatkin. Wiseman on korkeasti koulutettu älykkö, entinen juristi, joka vasta reilusti yli kolmekymppisenä jätti yliopistouransa siirtyäkseen kommentoimaan ympäröivää maailmaa elokuvan keinoin. Hän aloitti tutkimuksella mielisairaita rikollisia hoitavasta sairaalasta. Legendaarinen Siilipäiden revyy (Titicut Follies, 1967) joutui ennenkuulumattomasti pannaan ja aloitti suuren sananvapauskeskustelun. Siitä lähtien Wiseman on lukeutunut alansa tärkeimpiin. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ollut sensaatiohakuinen paljastuselokuvien tekijä, vaan on pyrkinyt tunkeutumaan syvemmälle yhteiskunnan piilorakenteisiin. Eräässä mielessä hän tekee kartoittajan työtä. Kerronnaltaan Wiseman sivuaa direct cinemaa - ja on suuresti siihen vaikuttanut -, mutta ei kuulu siihen samalla tavalla kuin esimerkiksi D. A. Pennebaker. Wiseman on pysytellyt merkityksellisen itsenäisenä ja persoonallisena toimijana.
Silti hänen pitkälle hiottu tyylinsä tavoittelee näennäistä persoonattomuutta. Hän on mestari luomaan objektiivisuuden illuusion. Itse elokuvansa leikkaava Wiseman kuvaa tyypillisesti toista sataa tuntia aineistoa, josta hän kärsivällisesti veistää oman näkemyksensä tapahtumista. Wiseman leikkaa aktiivisesti, mutta ei koskaan haastattele, ei kuvaa ihmistä suoraan edestä, käytä musiikkia tai taustoita kuvaamiaan henkilöitä. Wisemanin elokuvissa katsoja kävelee aina huoneeseen täynnä tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedosta hänen läsnäoloaan. Huomion täytyy silloin kiinnittyä siihen, mitä ihmiset sanovat, miten he sen sanovat ja miten muut siihen reagoivat. Tämä vaatii katsojalta valppautta, vireyttä ja keskittymistä, mutta palkinto on sen arvoinen: kokemus siitä, että minua ei manipuloida, vaan saan itse ja rauhassa muodostaa oman käsitykseni sekä makustella valtavaa tietomäärää, joka rauhallisesti hopealautasella eteeni ojennetaan.
Loputtoman rikas Ex Libris ottaa haltuun kirjaston. Wisemanin hienostuneisuudesta kertoo paljon se, että hän välittää yhden pääsanomansa pelkästään sillä, että vasta elokuvan kolmannella tunnilla nähdään ensimmäisen kerran joku lainaamassa jotain. Kirjasto on 2000-luvulla jotain aivan muuta kuin kirjojen säilytyspaikka. NYPL:ssa järjestetään pyörryttävä määrä keskustelutilaisuuksia, luentoja, lukuhetkiä, tanssi- ja muita kursseja, rekrytointitilaisuuksia jne. Elokuvan keston mittaan alkaakin vaikuttaa siltä, että kirjasto on ottanut hoitaakseen tehtäviä, jotka aiemmin ovat kuuluneet kansanopistoille, työkkärille, päiväkodeille ja yliopistolle. Kaikille avoimena laitoksena kirjasto on sivistyksen ja oppimisen tärkein kivijalka. Kirjastosta on tullut tiedon säilyttäjä, ja se pyrkii yhä aktiivisemmin myös jakamaan sitä. Näin se taistelee tietämättömyyttä ja tyhmistämistä vastaan. Näin se asettuu poikkiteloin yhteiskunnan ylimmän portaan arvojen ja toiveiden kanssa.
Ex Libris onkin täydellistä vastalääkettä Daniel Quinnin lanseeraaman "kulttuuriäidin" pauhuksi yltymään käyvälle kuiskeelle. Amerikkalaiset eivät ole tyhmiä tai henkisesti laiskoja, vaan uteliaita ja tiedonhaluisia. Joka ikinen äänessä oleva artikuloi sanottavansa hämmästyttävällä selkeydellä ja kaunopuheisuudella kirjastonjohtajasta puhepiiriläiseen. (Myöskin jokainen tanssikurssin kasikymppisistä rouvista tanssii paremmin kuin minä.) Wisemanin elokuvissa on vain aniharvoja kuvia, joissa ei näy ihmistä; niinpä Ex Libriksessä kuullaan mahtava kavalkadi puheita ja puheenvuoroja, ja jokainen niistä tuo uuden palan mosaiikkiin. Tämä voisi olla puuduttavaa, mutta Ex Libris ei ole puuduttava, se on vain pitkä. Eikä pituus ole muuta kuin aikaa. Tässä tapauksessa hyvin käytettyä aikaa.
Ex Libriksen näyttämä amerikkalaisten esiintymiskyky kytkeytyy varmasti ko. kulttuuriin. Amerikkalaisia ei kasvateta ujoiksi, ja he saavat jo vauvasta asti mallia medialta, miten esiintyä muiden edessä. Wisemanin teosta voi tarkastella myös tutkielmana puhetaidosta ja sen eri ilmenemismuodoista. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että Ex Libris näyttää Yhdysvalloista vain pienen siivun; näkökulma ansaitsee silti nousta esiin Fox Newsin propagandan alta, ja on elintärkeää, että se nousee.
Ex Libristä katsoessa kokee järkyttyneenä, että ei tiedä edes kirjastosta mitään, vaikka olen joskus ollut sellaisessa töissäkin. Wiseman paljastaa kulissien takaa sen valtavan näkymättömän työn, mitä puolentoista Suomen kokoista väestöä palveleva NYPL tekee tiedon ja kulttuurin säilyttämiseksi. Arkistointi vaatii sinnikkyyttä ja ammattitaitoa. Hypnoottinen on kohtaus studiossa, missä nauhoitetaan äänikirjaa. Virheettömästi lausuvan lukijan ja hänen äänittäjänsä pikkutarkkaa professionaalisuutta seuraa kuin suggeroivinta draamaa. Äänihuoneen lampun päästämä pienen pieni niksahduskaan ei saa päästä nauhalle.
Elokuvan tärkein kulissien takainen juonne liittyy rahoitukseen, joka järjestyy eri lailla kuin Suomessa. Liki puolet NYPL:n budjetista koostuu filantropistien lahjoituksista. Se on meikäläisestä näkökulmasta erikoinen järjestelmä, ja Wiseman avaa sitäkin ajatuksia herättävästi.
Wisemanin omat painotukset näkyvät alusta lähtien. Elokuva alkaa Richard Dawkinsin haastattelutuokiolla, missä teema tiedon merkityksestä ihmiskunnan majakkana astetaan kivijalaksi. Wiseman ei kuitenkaan käy uskontoa vastaan, vaan jatkaa toiseen suuntaan: rasismiin. Toistuvasti Ex Libris kuvaa vähemmistöjä, etenkin afrikanamerikkalaisia, keskustelemassa kirjastossa siitä, miten virallinen historiankirjoitus vaikuttaa heidän jokapäiväiseen arkeensa. Samalla elokuva osoittaa kirjaston valtavan merkityksen yhteisöjen luojana ja ylläpitäjänä. Kuten NYPL:n johtaja ilmoittaa vakaumuksenaan, kirjasto on aidosti demokraattinen, kaikille avoin laitos.
Vaikka onkin viime vuoden tärkeimpiä elokuvia, ei Ex Libris ehkä muotonsa puolesta nouse aivan Wisemanin huipputöiden joukkoon. Koska Wiseman vaatii katsojaltaan poikkeuksellista huomiokykyä, kiinnittyy huomio yksityiskohtiin, jotka käyvät häiritseviksi. Tällaisiin lukeutuu kameramiehen kömpelyys esimerkiksi fokusta kesken otoksen tarkentaessaan tai rajausta muuttaessaan. Digitaaliseen tallentamiseen katoaa jälleen jotain olennaisen vitaalia maailmasta. Wisemanin varhaisemmat teokset väreilivät tavalla, jolla kuva Ex Libriksessä ei väreile.
Vaikka Ex Libris saattaa tuntua pituudessaan ja skaalassaan isolta elokuvalta, on Frederick Wisemanin visio vielä valtavampi. Kirjastoelokuva on vain yksi luku elämäntyössä, jonka kokonaiskuva hahmottuu toisiaan tukevista osista. Frederick Wiseman on käynyt säntillisesti läpi lähes koko yhdysvaltalaisen yhteiskuntarakenteen tavalla mihin kukaan toinen dokumentaristi ei ole pystynyt. Se on juuri sellainen aarre, jonka säilyttämiseksi jälkipolville kirjasto on luotu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti