Gustavo Salmerónin Muchos hijos, un mono y un castillo ("Paljon lapsia, apina ja linna")
Parempaa on tulossa, mutta tämänvuotinen dokumenttikatsaus pääkaupungissamme alkoi Monroen kirjeenvaihtajan osalta heikoissa merkeissä. Ehkä festivaalin dramaturgian kannalta on hyväkin aloittaa mäen alta?
 |
| Leffan hienoin kuva on sen juliste |
Saksalaisen Andreas Pichlerin, köyhän miehen Herzogin, pinnalta sliipatussa elokuvassa on tärkeä aihe. Olipa toteutuksesta mitä mieltä tahansa, tekee Pichlerin propaganda selväksi, että globaalin maitotuotannon asiat ovat kerrassaan kehnolla tolalla. Aivan tolkulliset, koulutetut ja fiksut pohjoismaalaiset maitofarmarit puhuvat nisäkästovereistaan lehmistä hyödykkeinä ja tavaroina. Mutta kuten Pichler näyttää, ei vika ole heissä, vaan koko "maitosysteemissä", jossa farmarit ovat meijereiden orjia siinä missä lehmät farmareiden. Tämä johtaa rakenteelliseen epäinhimillisyyteen, mistä yhtenä esimerkkinä tuotantolehmien keski-iän laskeminen kahdenkympin korvilta viiteen vuoteen.
Tämä kaikki on tärkeää ja hyvää. Mutta "Maitosysteemi" on tarkoitettu elokuvaksi eikä kirjaksi. Ja tässä kohdin katsojalle tulee stoppi. Nimittäin, Pichler ei ymmärrä mitä elokuva on.
Ensi vilkaisulla kaikki tuntuu olevan kunnossa. Kuva on siisti, kaiuttimista kuuluu musiikkia, leikkaajakin on palkattu ja varsinkin värimäärittely miellyttää silmää. Pichler siis tietää, mistä aineksista elokuva rakennetaan - hän ei vain tiedä, miten näitä aineksia käytetään. Teokseen syvemmin uppoutuessaan huomaa pian, että leikkaus on yhtä siisti kuin tasapaksu, kerrontaa kuvittavaa musiikkia työnnetään joka väliin eikä Pichler osaa luoda orgaanista yhteyttä yhteenkään haastattelemaansa. Lehmistä nyt puhumattakaan. Vakavin virhe on ohjaajan päätös toimia kertojanäänenä myös kansainvälisessä versiossa. Ylihuolellinen, mutta silti murtava englanti saa Pichlerin kuulostamaan huumorintajuttomalta Herzogilta. Ja koska ohjaajan tosikkomaisesta tekstistä puuttuu herzogilainen persoonallisuus, saa havaita elokuvan sijaan seuraavansa luentoa, jossa on tosi hieno powerpoint-esitys. Koska en ollut ostanut lippua sellaiseen, poistuin luokkahuoneesta tunnin jälkeen.
Gustavo Salmerónin amatöörimäinen muotokuva yli kasikymppisestä äidistään ei ole paljon parempi, mutta Pichlerin tarjontaan verrattuna se on sentään sympaattinen, mikä johtuu siitä, että ohjaaja pääsee kuvattaviensa iholle.
Salmerón ei osaa tehdä elokuvia ja tietää sen. Hän yrittää kosiskella yleisöltä sympatiaa jättämällä lopulliseen leikkaukseen energisen äitinsä viittaamassa poikansa kuvauksiin "kotivideona". Ymmärrettävää, mutta ei pyyhi pois tosiasioita. Elokuva on selvästi tehty ilman käsikirjoitusta, muutaman idean pohjalta vaatimattomalla kalustolla (linssi on usein silmiinpistävän likainen). Ohjaajan kokemattomuudesta johtuu, että hänen terävät ideansa eivät puhkea kukkaan.
Sinänsä kiinnostavasti "Paljon lapsia..." alkaa pojan muotokuvana äidistään, entisestä francolaisesta, joka keski-ikäisenä saa massiivisen perinnön. Elokuvan nimi viittaa Julita-äidin kolmeen toiveeseen elämältä: perinnön turvin Julita saa ostettua oman linnan. Tästä alkaa leffan kiinnostavin juonne, kun Espanjan talouskriisi köyhdyttää uusrikkaan matriarkankin. Valitettavasti Salmerón ei kykene pintatasoa syvempään analyysiin ja juttu jää puolitiehen.
Lopputulos on...kotivideo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti