Aaron Sorkinin Mollyn peli (Molly's Game)
Amerikan Yhdysvallat ei ole koskaan ollut kiistatta maailman johtava elokuvamaa, mitä tulee puhtaaseen laatuun - mahdollisesti lukuun ottamatta 1900-luvun kahta ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin silkka tekninen innovatiivisuus ja innovoijien määrä teki Los Angelesin seudusta ruohikkopalon nopeudella kehittyvän alan edelläkävijän. Kiistämättömämpää on, että amerikkalainen elokuva on ollut aina maailman rakastetuinta. Paljon siteerattu lentävä lause kuuluu: "Huono amerikkalainen elokuva on aina parempi kuin huono ranskalainen." Riippuen siitä, miten "huono" tässä yhteydessä määritellään, tuo saattaa hyvinkin pitää edelleen paikkansa.
Tästä todistavat esimerkiksi kaksi amerikkalaista uutuuselokuvaa, jotka yhdessä edustavat summittaista keskiarvoa maan "laatutuotannon" joukossa. Mollyn peli ja All the Money in the World eivät ole kumpikaan ikimuistoisia leffaklassikoita, mutta ne katsoo läpi varmasti kevyemmin kuin vastaavat ranskalaistuotokset, mitä ikinä ne tänä vuonna sattuvatkaan olemaan.
Mollyn peli ja AtMitW kuuluvat Hollywoodin perustuotteiden jatkumoon, keskihintaisiin ja varman päälle pelatusti keskinkertaisen viihdyttäviin normielokuviin, joissa tuotantopuitteet ja tähdet ovat reilassa eikä teatterista kävele ulos mitään otsassa. Hollywoodin kulta-aikaan tällaisia elokuvia studioiden palkkalistoilla tekivät samwoodit, georgemarshallit, georgesidneyt ja muut pätevät, kravattikaulaiset ammattimiehet. Noina aikoina, jos joku tällainen timpermanni sai aikaiseksi pesunkestävän klassikon, voitiin auteuriksi osoittaa pikemminkin systeemi itse kuin elokuvan nimiinsä signeerannut ohjaaja. Ajat ovat muuttuneet sen verran, että kummankin uutuuden auteuriksi on pakko myöntää niiden ohjaajat.
Näiden elokuvien ohjaajat on kylläkin veistetty eri puista. Siinä missä Ridley Scott on 80-vuotias, viidellä vuosikymmenellä työskennellyt konkari, on Aaron Sorkin (56 v.) ohjaajana ensikertalainen. Scott on konservatiivinen, poliittisesti pidättyväinen, protestanttinen britti, kun taas Sorkin on liberaali, äänekkäästi kantaa ottava amerikanjuutalainen. Scott on lähtökohtaisesti voimakkaan visuaalisesti orientoitunut puhdas elokuvaohjaaja, kun teatteritaustan omaava Sorkin on televisiossa kannuksensa ansainnut tekstinikkari. Molemmat ovat hyvin taitavia ydinosaamisalueellaan ja molemmat ovat tehneet elokuvan rahasta. Pidemmän korren vetää aloittelija.
Vahvojen miesten pokeri
Mollyn peli on ihan mukiinmenevä, pirteä pop-elokuva, tositarina naislaskettelijasta, joka uransa kariuduttua tekee uuden aluevaltauksen korkean profiilin pokeripelien järjestäjänä. Maailmassa on noin 7,6 miljardia tarinaa - tämä on monine käänteineen ja epätodennäköisyyksineen kiehtovimmasta päästä, ja Sorkin osaa tehdä sille kunniaa. Silti elokuva ei ole koskaan yhtä jännittävä kuin alkuhetkillään, kun Sorkin kuljettaa inspiraation vallassa katsojan läpi Molly Bloomin elämän käännekohdan eräässä kumparelaskumäessä. Sorkinin dialogi on arvattavan nokkelaa ja napakkaa, mutta kokenut ohjaaja olisi editoinut joka paikasta tunkevaa kertojaa pois kuvan tieltä. Itse olen myös ollut aina sokea Jessica Chastainin väitetylle lahjakkuudelle. Taitava näyttelijä tekee konekivääridialogin kanssa luotettavaa työtä, mutta hänessä ei ole roolin kaipaamaa säihköistävää filmaattisuutta. Ironisesti Mollyn pelistä tuleekin vahvojen miesten peli. Vaikuttava Idris Elba, superkarismaattinen Kevin Costner ja jopa Michael Cera - joka tekee pelottomasti todella ovelan muotokuvan kusipäästä, jonka esikuvaksi on veikkailtu kaikkea Tobey Maguiresta Macauley Culkiniin - jäävät paljon pääosan esittäjää väkevämmin mieleen. Se kielii isosta ongelmasta elokuvan ytimessä.
Olisi liioittelua sanoa Mollyn peliä hyväksi elokuvaksi, ja yhtä lailla liioittelua olisi kutsua monella tapaa fiksua AtMitW:ia huonoksi elokuvaksi. Paremminkin se ei vain ole hyvä filmi. Eikä Mollyn peli ole huono. En ole koskaan ajatellut Ridley Scottia Fellinin ihailijana, mutta pääosin Italiaan sijoittuva uutuus alkaa itsetietoisella viittauksella Ihanan elämän aikojen Felliniin (otoksessa, joka on varmaan maksanut enemmän kuin monet kokonaiset indie-elokuvat). Scottin aiheena on tositapaus Gettyn öljysuvun historiasta: kesällä 1973 yksi J. Paul Gettyn (1892-1976) 14 lapsenlapsesta kidnapataan. Lunnasvaatimus on 17 miljoonaa dollaria, tuohon aikaan valtava summa, mutta 16-vuotiaan pojan ukki onkin maailman rikkain mies. Paha vain, että pojan yksinhuoltajaäidillä ei ole sen paremmin rahaa kuin olennaisia siteitä vanhaan kehnoon, joka sitä paitsi on sairaalloisen itara sosiopaatti, ilmetty tosielämän Roope Ankka. Ällistyttävää kyllä, tilanne laukeaa vasta puolen vuoden päästä, ja sen jälkeen, kun lapsen oikea korva on lähetetty postissa kiristettäville.
Se on yksityiskohdissaan äärikyyninen tarina, joka ei hetkeksikään kadota varsinaista kohdettaan, rahaa, fokuksestaan. Ja siinä sen ongelma: ihmiset jäävät epätarkoiksi. Scottin visuaalinen lause on varma, mutta kylmäkiskoinen. Vaikka elokuva kunnioitettavasti kaihtaakin sensationalismia, se kaihtaa myös tarinan vaatimaa energiaa. Elokuva rullaa kuin liukuhihna ja tekee yhtä suuren vaikutuksen.
Raha ratkaisee
Molempia käsiteltäviä elokuvia yhdistää tosipohjaisuuden lisäksi sekin, että ne on huonosti kuvattu. Siinä missä Mollyn peli on valaistu mitäänsanomattoman latteasti (kuvaajana tanskalainen Charlotte Bruus Christensen), AtMitW on kuvattu (kuvaajana puolalainen Dariusz Wolski) ylisaturoiduissa sävyissä ja usein liian tummana, lopputuloksena mm. se, että suuresta osasta elokuvaa uupuu syvyysvaikutelma täysin. Se ei ole järin kiinnostavaa katsottavaa.
All the Money in the Worldin herkullisin ironia liittyy sen kulissien takaisiin tapahtumiin. Kuten tunnettua, J.Paul Gettyn roolin alunperin tehneen Kevin Spaceyn moraalittomat edesottamukset tulivat päivänvaloon vain muutamia viikkoja ennen elokuvan ensi-iltaa. Ennenkuulumattomasti Scott Free ja TriStar päättivät kuvata Spaceyn kohtaukset uusiksi Christopher Plummer korvaajana. Asiaa auttaa se, että Plummer on ulkoisesti ja iältään paljon Spaceya lähempänä henkilöä, ja Plummer oli Scottin ensimmäinen valintakin. Silti ratkaisu on tekopyhä - ja kirsikka kakun päällä: rahan sairaita puolia käsittelevän elokuvan poikkeuksellinen ratkaisu oli rahan masinoima, sillä syystäkin tuottajat päättelivät, ettei yleisö menisi katsomaan tuomittavaksi katsomaansa näyttelijää. Vaikka mitään virallisia syytteitä ei (toistaiseksi) olekaan nostettu.
Mutta Spaceyn yksityiselämällä ei ole mitään tekemistä hänen näyttelijäntyönsä kanssa. Niin puolustelemattomissa kuin hänen tekonsa ovatkin, mikään ei tule koskaan muuttamaan sitä tosiseikkaa, että Spacey on parempi näyttelijä kuin Plummer. Viimeksi mainittu tekee kyllä hyvän roolin - eihän hänkään mikään hanttimies ole -, fyysisesti nappisuorituksen, mutta muuten aika turvallisiin vanhusmaneereihin nojaten. Spaceyn maneerit olisivat olleet kiinnostavampia. Ja arvatenkin, ne nähdään vielä jollain dvd/BD-erikoispainoksella...
David Scarpan eräiltä osin oivaltavassa käsikirjoituksessa on paljon viiltävän ajankohtaisia huomioita rahasentrisyyden ihmisarvoa alentavasta vaikutuksesta. Osa niistä jää julki lausumattakin. Elokuvan keskushenkilö ei ole J. Paul Getty, vaan hänen vankeudessa riutuva pojanpoikansa. Ehkä ylipituuden pelossa tarinasta on jätetty pois sen kouraisevin opetus.
John Paul Getty III ei koskaan toipunut teinitraumoistaan. Vain 7 vuotta kidnappauksen jälkeen muistojaan huumeisiin paennut John sai kohtauksen, joka rampautti parikymppisen loppuiäkseen. Viimeiset 30 vuotta lyhyehköstä elämästään John vietti pyörätuolissa, liki umpisokeana ja puhekyvyttömänä. Juuri kohtauksen alla hän oli saanut valmiiksi osansa Wim Wendersin The State of Thingsissä. Se on paljon hienompi elokuva kuin kumpikaan päivän uutuuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti