DocPoint 2018: All Hail Michael Bambihill

Giovanni Totaron Buon inverno ("Hyvää talvea")
Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri
(Véréna Paravelin ja Luvien Castaing-Taylorin Caniba)

Onko festivaalien huonoin elokuva löytynyt? Ranskalaisen ohjaajakaksikon muotokuva japanilaisesta kannibaalista, Caniba, on poikkeuksellisen epäonnistunut. Pyrkimystä persoonalliseen, katsojan haastavaan muotoon löytyy, se vain on matkan varrella muuttunut sietämättömän teennäiseksi ja tärkeileväksi kvasi-provoiluksi, jonka loputtoman pitkät haahuiluotokset kumisevat tyhjyyttään kertomatta edes metaforan tasolla mistään mitään. Jätin ne muiden kiusana kankaalla lillumaan puolivälin tienoilla.



Täysin onnistunut ei ole palermolaista rantaparatiisia leppoisasti kuvaava "Hyvää talveakaan". Silmää miellyttävästi kuvattu "Hyvää talvea" on kuin postikortti. Sitä on kiva katsella, mutta kääntöpuolelta ei löydy oikein minkäänlaista pointtia tai punaista lankaa. Nuoren ohjaajan kokemattomuus loistaa silkoisen pinnan alta siinä, miten hän ei osaa kertoa rantalomaa viettävistä italialaisista mitään ihonalaista. Ehkä pyrkimyksenä oli tehdä satiiria Ulrich Seidlin tyyliin, mutta siihen eivät rahkeet vielä riitä.

DocPointin kunniavieras on Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaja Mika Kaurismäki. Parin vaisun vastaanoton saaneen fiktion jälkeen Mika on työstänyt Ryhmäteatterissa jotain selvästi pirteämpää. DocPointin kunnianosoituksesta silmin nähden otettu auteur painoi vielä aivan maailmanensi-illan aattona pitkää päivää saadakseen projektin festivaaliyleisön silmien eteen.



Lopputulos herättää kysymyksiäkin, mutta on vastaanpanemattomasti nautittava, viihdyttävä ja hauska Ryhmiksen 50-vuotisjuhlaelokuva. Dokumentti lähtee välittömästi täydellä höyryllä liikkeelle eikä energia missään vaiheessa hyydy. Ensi-iltayleisö kiittikin useaan otteeseen elokuvan notkeaa leikkausta ja hyvästä syystä. Kaurismäki on koko uransa tehnyt läheistä yhteistyötä Ryhmäteatterin näyttelijöiden kanssa ja on projektille ihanteellinen ohjaaja, jonka seurassa haastatellut rentoutuvat. Siitä syntyy ääneen naurattavia muisteloja ja anekdootteja Karien Heiskasen ja Väänäsen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Vesa Vierikon, Arto af Hällströmin, Martti Suosalon, Mika Myllyahon, Esa Leskisen, Juha Kukkosen ja monien muiden kanssa.

Edellä mainitussa listassa saattaa jokin pistää silmään. Kyllä, Ryhmäteatterissa puhutetaan naisiakin, mutta dokumentti on selvästi miespainotteinen. Varsinkin saa siitä sen kuvan, että Ryhmäteatterin veturina on aina toiminut karsimaattinen miestähti tai -ohjaaja. Leena Uotila, Ulla Tapaninen ja erityisen tärkeä Raila Leppäkoski, muiden ohessa, jäävät kyllä sivulehtereille. Sitä, missä määrin oikeutettua tämä on, en ole pätevä arvioimaan. Mutta se, että vene on tällä tavalla kallellaan kielii Ryhmäteatterin tietystä pinnallisuudesta. Kaurismäki käy komealla laukalla läpi Suomen vanhimman vapaan teatterin kronologiaa, mutta persoonalliset kysymykset jäävät kysymättä. Henkilökemiallisiin kitkoihin korkeintaan viitataan diskreetisti, mutta kulissit eivät sitttenkään aukene yleisölle. Missä on draama, missä riidat? Missä ovat näin tiiviiseen yhteisöön kuuluvat yhden yön harha-askeleet ja harkkojen raivokohtaukset, jotka laannuttuaan ovat vahvistaneet yhteishenkeä? Missä hiki?

Poissaolollaan loistavat myös vertailut muihin vapaisiin teattereihin ja siihen, mitä niissä tehtiin eri lailla, sekä yleisön näkökulma. Edes arkistomateriaalissa ei nähdä aikalaiskommentteja välittömästi jonkin Ryhmiksen päänavauksen jälkimainingeissa. Ja vaikka Ryhmistä vihanneesta Jukka Kajavasta puhutaankin, puuttuu kuvasta oikea (itse)kritiikki. Vieläpä Ryhmiksen modus operandia status quon haastajana olisi voinut syventää, vaikka reaktio pinttyneisyyksiin ja muutoshalu käyvätkin selväksi.

Ryhmäteatteri tuntuukin kaikessa yleisöystävällisyydessään tehdyn erityisesti Ryhmäteatterin faneille. Ne, joilla ei ole ollut onnea nähdä koskaan Ryhmistä tosi toimissa lavalla, saavatkin syyttää itseään. Koskaan ei silti ole myöhäistä. Ryhmäteatteri on edelleen voimissaan, ja Mika Kaurismäen historiikki sopii sekä vasta-alkajille että edistyneille. Maagiset loppukuvat Muodonmuutoksesta jättävät elokuvista poistuvalle teatterikuumeen.

Vesku ei pelasta

Mika Kaurismäen Elämältä kaiken sain

Nykysuomalaisen elokuvan merkkimies Mika Kaurismäki täyttää reilun viikon päästä pyöreät 60 vuotta. Sitäkö juhlistaakseen hän julkaisee tänä vuonna kaksi elokuvaa?

Kunnianhimoista ja  Montrealissa jo palkittua Tyttökuningasta pohjustaa löysin rantein luonnosteltu Elämältä kaiken sain. Se on jo neljäs osa eräänlaisessa sarjassa, jota yhdistävät kirjoittajakumppanit Petri Karra ja Sami Keski-Vähälä, tarinoissa, joita yhdistävät samat teemat rikkinäisistä perheistä miehiin, jotka eivät ole koskaan kasvaneet aikuisuuteen sekä samat kerrontamasinoinnit. Eipä ole ihme, että tässä viimeisimmässä on toiston tuntua.

Sarjan aikaisempina osina voidaan pitää elokuvia Haarautuvan rakkauden talo, Veljekset ja Tie pohjoiseen. Yhteistyö Kaurismäen ja Karran välillä alkoi jo aiemmin Kolmessa viisaassa miehessä, joka liittyy temaattisesti löyhemmin Kaurismäen myöhäistuotantoon. Elämältä kaiken sain on eräänlainen synteesi tai miksaus edeltäjätrion ideoista. Haarautuvan rakkauden talosta muistuttavat lähestymistapa avio/avoliittoon ja seksiin (varsinkin keski-ikäistyvien miesten hämmennys sen edessä feministyvässä maailmassa) sekä rikosjuoni. Veljeksistä on ajatus lapsuuden - ränsistyvään - kotiin palaamisesta. Teema isän ja jälkikasvun katkolla olleiden suhteiden korjaamisesta yhdistää Tie pohjoiseen -teokseen. Niin kuin Vesa-Matti Loirikin. Kaikkia näitä yhdistää hukassa olevan miehen ja miehisyyden kuva.

Pinnan alle sukeltamalla voi todeta, että Elämältä kaiken sain hahmottelee edeltäjiensä tapaan keskivertoa monisärmäisempiä, elokuvan mittaan kasvavia ja syveneviä henkilöhahmoja, ja tarinan tuttu mekaniikka kulkee eteenpäin. Jokin ratkaiseva elementti karkaa kuitenkin ohjaajan käsistä niin pahasti, että Elämältä kaiken sain -teosta on suuri houkutus kutsua Mika Kaurismäen huonoimmaksi elokuvaksi. Sillä tuon nimeämättömän puuttuminen tekee kaikesta teennäistä ja etäännyttävää.

Ensinnäkin, ja silmään pistävimmin, Kaurismäen kuuluisa visuaalinen silmä harittaa. Leffa on visuaalisesti täyttä rutiinisenttausta. Ere Kokkosen myöhempien aikojen kuvaajana aloittaneen ja sittemmin Vareksia ampuneen Jari Mutikaisen kompositiot ja värikentät ovat tyystin latteita ja mielikuvituksettomia, mistä syntyy vahva mielikuva tv-estetiikasta. Elokuva on yksinkertaisesti visuaalisesti vailla minkäänlaista kiinnostavuutta. Paha kyllä, tätä tehostaa kokeneen Mauri Suménin tapettigenreä edustava musiikki, mikä tekee tunnelmasta pullamössöä silloinkin, kun teksti toimisi. Synninpäästön toteutuspuolella saa leikkaaja Kauko Lindfors, joka jotenkin onnistuu edes pitämään junan jatkuvassa liikkeessä.


Elokuva ei kerta kaikkiaan toimi, tai ei ainakaan niiltä osin, millä on merkitystä. Kuten Kaurismäen viimeisimmissä elokuvissa, tässäkin tarinassa käytetään taloa metaforana rakoileville ihmissuhteille. Tällä kertaa myös iälle, kun tytärtä esittävä Armi Toivanen löytää vuosien jälkeen isänsä ja lapsuudenkotinsa yhtä kehnossa kunnossa. Remonttiin joutuvat molemmat. Eikö tämä ole jo ilmeisyyksien ryöstökalastusta? Arvattavasti Armilla on uutena miehenä moderni vässykkä, beta-uros (Peter Franzén). Mukana on tullut angstaava teinitytär, mitä ei tarvitse enempää kommentoida. Konflikteja aiheuttaa Jani Volasen remonttireiska, jonka hahmossa kaikuvat ihan pirteästi Karran tummemmat käsitykset ihmisluonnosta.

Teennäisyydelle ei ole mitään tehtävissä, kun se kerran pesiytyy elokuvan kudoksiin, mutta sittenkin Kaurismäellä on edelleen ote näyttelijöihinsä. He tekevät kaikki taitavaa, hallittua työtä. Siinä määrin, että olisi toivonut Kaurismäen sallineen lahjakkuuksilleen vähän enemmän koomisia irtiottoja, mitkä tekivät Haarautuvan rakkauden talosta ja Tiestä pohjoiseen edes sympaattisia. Jälkimmäisen Franzénia tulee ikäväkin.

Tätä elokuvaa ei edes Vesku pelasta. Ja hän sentään yrittää. Loirin pitkälti pyörätuoliin sidottu työ on ylivoimaisesti parasta, mitä Elämältä kaiken sain tarjoaa. Niin taidokkaita kuin nuoremmat kollegat ovatkin, Loirin pakottomuus ja näennäinen vähäeleisyys korostavat heidän näyttelevän. Alzheimeria ja vaikka mitä sairastava Urho on hänkin klisee, mutta Loiri leipoo hänestä silti ihmisen, jossa on historian tuntua, resignaatiota ja haavoittuvaisuutta. Loiri on ensemblesta ainoa, joka pystyy läsnäolollaan muuttamaan ja hallitsemaan elokuvaa. Muut ovat ehkä hyviä, mutta Vesku on kiinnostava. Kenties ainoa aito asia koko leffassa.

Joka ehkä on Kaurismäen puolittainen hatunnosto suomalaiselle kasarielokuvalle. Monesti Elämältä... tuntuu yrittävän tavoittaa esimerkiksi Anssi Mänttärin 80-luvun elokuvien rehellisen suoran katseen, vain siinä onnistumatta. Ehkäpä tämä oli se nimeämätön virhe. Mänttäri ei koskaan tyytynyt soittamaan Dingoa ja SIGiä. Oikea ihminen on tehty karheammista nuoteista.

Moottorisahalla halkaistu nojatuoli ja muita tapauksia Helinien avioerosta

Kun suomalainen ryhtyy elokuvantekoon, vavahtaa taiteen Olympos, sitä asuttavien jumalien kulmakarvat kurtistuvat ja nektari heidän laseissaan happanee. Ilmapuntari painuu ja kaikki ennusmerkit käyvät osoittamaan tuhoa, hävitystä ja onnetonta loppua. Suomalainen vaatimaton ja hiljainen mielenlaatu sopii yksinäisyydessä harjoitettuun luomistyöhön kuten kirjoittamiseen ja säveltämiseen, teatteriinkin oikein hyvin kunhan tila on tarkoin määrätty ja suljettu ja sisäänpääsymaksu mahdollisimman korkea. Sillä suomalainen osaa ilmeikkäästi ja tunteikkaasti näytellä suomalaista ja kykenee jotakuta toista kuin itseään esittäessään toimimaan joskus yhteistyössä kollegoidensa kanssa. Sen sijaan elokuvan luontoista julkista, avointa ja kaikkialla näkyvää itseilmaisun kanavaa suomalainen käsittelee samalla herkkyydellä millä puimuri ruispeltoa.

Siksipä myönteinen yllätys kotimaisessa elokuvassa maistuukin erityisen makealta. Haarautuvan rakkauden talo ei ole erinomainen elokuva eikä edes suuresti eroa muusta tyypillisestä nykysuomalaisesta multiplexbulkista paitsi olemalla oikeasti aika hauska.Tämä on makoisan odottamatonta suomalaiselta komedialta.

Haarautuvan rakkauden talon ei millään muotoa tarvitsisi olla hauska. Sen ainekset eivät anna odottaa naurua ja hupia: jälleen kerrotaan taloudenpitonsa hyvin järjestäneistä pääkaupunkiseutulaisista yupeista tai tässä tapauksessa mupeista (m=middle-aged) - joka tapauksessa siis maailman tylsimmistä, keskiluokkaisimmista ihmisistä, joiden rakkauselämä on eheä kuin haravoitu seinä. Nämä ihmissuhdekarusellit ovat olleet koko kuluvan vuosikymmenen maanvaivana asuttamamme maan elokuvassa. Ehkäpä on siis kohtuullista, että kerrankin juttu kerrotaan oikein.

En tiedä, miten uskollinen sovitus Petri Karran romaanista elokuva on, mutta kaikesta päättäen Karra on pitänyt romaania kirjoittaessaan hauskaa. Peruslähtökohta eroavasta avioparista, joka yhä asuttaa samaa katonalusta ei ole tuore ja tuo hakematta mieleen esimerkiksi Ruusujen sodan, mutta tällä kertaa kirjailija ei epäröi tuoda mukaan vaarallisen suurta määrää muuttujia rikollisista sukulaisista kyyläviin suomenruotsalaisiin naapureihin ja muihin monenkarvaisiin tuttavuuksiin. Ratkaisevaa on tässä se, että kiemurainen kokonaisuus pysyy sekä kirjailijan että elokuvantekijän hanskassa.

On odottamatonta, ja onnellista elokuvan kannalta, että ohjaajaksi tälle on ryhtynyt Mika Kaurismäki, korkeita vaatimuksia uralleen asettanut kokenut tekijä. Kuten sanottu, työn jälki ei sinänsä eroa paljoa tavallisesta suomalaisesta puurtamisesta, mutta ohjaajan kokenut silmä tuo kokonaisuuteen terävyyttä ja tiukkuutta, mikä näkyy koomisen ajoituksen napsahtamisessa ja rentoutuneessa näyttelijäntyössä; siitäkin huolimatta, että alkaa olla huolestuttavan lähellä urautumista samantyyppisiin rooleihin, Hannu-Pekka Björkmanille pitäisi antaa jonkinlainen palkinto Juhani Helinin esittämisestä, sillä hän vastaa noin yhdeksästä naurusta kymmenestä. Lisäksi hän pystyy kehittämään kemiaa niinkin erityyppisten vastanäyttelijöidensä kuin Elina Knihtilä, Tommi Eronen ja Anna Easteden kanssa.

Juhanistahan tässä on varsinaisesti kysymys, surkuhupaisesta suomalaisjullista, joka varmaan kertoo monelle katsojalle tutuista ihmisistä. Perheterapeutti, joka omaa vaimoaan kohtaan osaa käyttäytyä vain kaikkein infantiileimmalla tasolla, lopulta palkaten prostituoidun näyttelemään tyttöystäväänsä vaimonsa edessä, jotta tämä saisi kerran kunnolla nähdä kuka talossa pitää housuja. Ja sitten niitä housuja riisutaan joka välissä pois. Haarautuvan rakkauden talossa nähdään paljon sukupuolista kanssakäymistä crescendona kasvaen loppua kohti. Ja kerrankin se ei tunnu typerältä tai ahdistavalta sillä takana on elämää suurempi syy.

Suurin puute elokuvassa, ja se on merkittävä, on kuvaus. Tavallisesti etenkin ulkokuvissa vahva Kaurismäki jättää nyt taltioinnin tarinankuljetuksen varjoon. Kuvaajana toimiva Rauno Ronkainen on vuosikymmenen merkittävimpiä tyylinasettajia jo pelkästään Aku Louhimiehelle tekemiensä töiden takia. Ronkaiselle kuvan laatu on tärkeämpi kuin sen merkitys. Olennaista on tehdä selkeää kuvaa moderniin elokuvasaliin, mahdollisimman helposti omaksuttavaa. Siksi kuvasta puuttuu tälläkin kertaa tarinaa ja sen henkilöitä implisiittisesti arvottava elementti.

Vaikka asiaa miten päin kääntelisi, me emme katsele valkokankaalla näyttelijöitä emmekä liikettä - me katsomme ja yritämme ymmärtää kuvaa.