Lokakuussa 1971 brittiläinen progeyhtye Van Der Graaf Generator julkaisi neljännen albuminsa, Pawn Hearts. Kuten kulttiyhtyeeksi jääneen bändin muutkin teokset, levy jäi vaille huomiota kotimaassaan. Ja melkein kaikkialla muuallakin.
Mutta Italiassa Pawn Hearts pamahti listaykköseksi. Kun Peter Hammill ja kumppanit saapuivat saapasmaahan kiertueelle, he saivat täydelliseksi yllätyksekseen supertähtikohtelun turvamiehineen kaikkineen.
Progesta kehittyi Italiassa äärimmäisen suosittu genre jo varhaisessa vaiheessa, ja sen suosio kesti läpi 70-luvun ja, muodossa tai toisessa, pitkälle 80-luvullekin. Vaikka maan oma progekenttä oli laaja ja menestyksekäs (esim. Le Orme, Premiata Forneria Marconi, Banco del Mutuo Soccorso), ei se milloinkaan lyönyt kansainvälisesti läpi samalla tavalla kuin saksalainen proge.
Ainoa poikkeus: Goblin.
Vuonna 1972 - jolloin VDGG valloitti maata - perustetun yhtyeen päätyminen kansainväliseksi nimeksi kulki poikkeuksellisia teitä, ja on ikuisesti linkittynyt ohjaajalegenda Dario Argentoon. Kun giallomaestro kutsui omintakeisen soundin kehittäneen bändin äänittämään musiikkia vuoden 1975 elokuvaansa Profondo rosso (Verenpunainen kauhu), oli yhtye ehtinyt levyttää vain kerran ja tuolloinkin nimellä Cherry Five. Goblin, sellaisena ja sen nimisenä kuin sen tunnemme, syntyi Argenton katseen alla. Elokuvasta tuli Argenton menestyksekkäin siihen mennessä, ja sen soundtrackista sukeutui varsinainen kultturi-ilmiö: albumi myi yli miljoona kappaletta ja nousi kotimaassaan ykköseksi sekä albumi- että singlelistalla. Goblin syntyi, kun se löysi paikkansa Argenton rinnalla ja valkokankaalla; Argento osallistui kiinteästi, eräänlaisena ulkojäsenenä, Goblinin levytyksiin.
Goblin on elokuvan aikaansaannos: elokuva innoitti yhtyeen parhaisiin töihinsä ja valtaosa sen tuotannosta on elokuviin sävellettyä. Kaikissa Argenton parhaissa/tunnetuimmissa ohjauksissa on Goblinin musiikki; yhtye loi 70-80-luvuilla soundimaailmaa monen muunkin elokuvantekijän teoksiin. "Omia" levyjä ei ole kuin pari kolme.
Vuosikymmenten saatossa Goblinista on kasvanut pikemminkin instituutio kuin perinteinen pop-yhtye. Syyt tähän eivät ole erityisen kauniit. Bändi olisi kuka ties saavuttanut jotain vieläkin suurempaa, jos sen perustajat olisivat oppineet tulemaan toimeen keskenään. Yhtye on luonut nahkansa lukuisia kertoja, yhä uudestaan itsensä nimeten, milloin minkäkinlaisina kokoonpanoina. "Goblinissa" on soittanut kaikkiaan 16 muusikkoa eikä sitä käytännössä ollut Phenomenan jälkeen olemassakaan 15 vuoteen. 2000-luvulla yhtye on hajonnut neljäksi kiertäväksi kokoonpanoksi. Paljonpuhuvaa on, että Fabio Capuzzon perusteellisessa Goblin-historiikissa on sivuja liki 600.
Kosketinsoittaja Claudio Simonetti on luonut perustajajäsenistä kirkkaasti huomattavimman uran, osoittaen suurinta kiinnostusta elokuvasäveltämiseen. São Paulossa syntynyt, 67-vuotias Simonetti on Goblin-töiden lisäksi vastannut yli 30 elokuvan musiikista. Säveltäjänä hän on eittämättä Goblinin luova voima - mutta yhtyeen todellinen voima piilee sen ainutlaatuisessa yhtyesoundissa, jossa on helposti hoksattavia vaikutteita Genesikseltä, Mike Oldfieldiltä ja muilta brittiprogaajilta, mutta nämä vaikutteet muussantuvat täysin omanlaisekseen, kiehtovan rikkaaksi äänimaisemaksi, joka elokuvaan liitettynä tekee enemmän kuin säestää: se luo ja kontekstoi koko tunnelmaa.
Pakkahuoneen keikalla paikalla ovat molemmat, kuva & ääni, kun Simonetti tuo Tullikamarille Goblinin parhaat neronleimaukset elokuvanäytteiden kera.
Monroen Leffavisa Ravintola Artturissa 8.5. klo 18:30.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti