MR. SEGALL LÄHTEE HOLLYWOODIIN
Jos emme aivan välttämättä halua matkustaa tuhansien vuosien takaiseen Kreikkaan - draaman kehtoon - aloitamme Harrysta. Chicagolainen Harry Segall (1892-1975) eli nelikymppiseksi asti huomiota herättämätöntä elämää; mutta kun hän Suuren laman aikana päätti ruveta kirjoittamaan näytelmiä, alkoi äkkiä tapahtua paljon ja vauhdilla.
Segallin ensimmäiset näytelmät pääsivät heti Broadwaylle, mitä seurasi kutsu Hollywoodiin sopimussenttariksi. Hollywoodin kyvylle haistaa kultakaivos täytyy nostaa hattua, sillä vajaata vuosikymmentä myöhemmin sijoitus alkoi tuottaa korkoa, joka jatkuu tänä päivänäkin.
Natsi-Saksan ja Japanin levoton toiminta heijastui uutta maailmansotaa hermostuneesti odottavaan kollektiiviseen tajuntaan, jonka yhdeksi tulkiksi päätyi Mr. Segall. Kuolevaisuutta, tuonpuoleista ja "toista mahdollisuutta" pohtinut keski-ikäinen herrasmies kirjoitti innoituksen vallassa tuottamatta jääneen näytelmän Heaven Can Wait, jossa maineikas nyrkkeilijä tempautuu kokemattoman enkelin toimesta taivaaseen ennen aikojaan, mistä hyvityksenä hänelle tarjotaan jatkoaikaa erään juuri ämpäriä potkaisseen miljonäärin kehossa. Kreikkalaisia taruja modernisoinut komedia osoittautui "vuosisadan ideaksi", joka ensimmäisen kerran filmattiin kolme vuotta myöhemmin. Uudelleen nimettynä Here Comes Mr. Jordan (Henki etsii asuntoa) Alexander Hallin ohjaus upposi yleisöön kuin ruumis suohon ja sai Citizen Kanen vuonna 7 Oscar-ehdokkuutta, joista voitti kaksi. Mutta tämä oli vasta alkua, sillä kannattaahan hyvä tarina kertoa toisen ja kolmannenkin kerran.
Vuoden 1946 Enkeli olan takana (Angel On My Shoulder) oli käytännössä sama tarina paitsi tällä kertaa sopimuksen toinen osapuoli oli Paholainen. Seuraavana vuonna valkokankaille saapui Rita Hayworthin ylevöittämä eräänlainen jatko-osa originaalille, Tanssin jumalatar eli Down to Earth, jossa jumalatar maallistuu mesoamaan Broadwaylle. Segall toi enkelin ihmishahmoisena Maan päälle vielä vuonna 1950 maaseudulle sijoittuvassa fantasiassa Taivaan tähden! (For Heaven's Sake). Siinä välissä Ernst Lubitsch, vanha velmu, oli näppärästi varastanut nimen Heaven Can Wait omaan vuoden 1943 ohjaukseensa, jolla ei ollut muuten mitään tekemistä Segallin kanssa.
70-luvun lopulla Warren Beatty herätti tarinan uudestaan henkiin säilyttäen näytelmän alkuperäisen otsikon. Näin elokuvahistorian sivuilta löytyy kaksi saman nimistä, mutta eri tarinat kertovaa menestyselokuvaa. Vielä - toistaiseksi - viimeisen käänteen tarjosi Chris Rockin tähdittämä Taivaaseen ja takaisin (2001), joka oli originaalin tarinan sovitus, mutta otti nimensä Rita Hayworth -leffasta. Koska miksikäs ei?
Edelliseen voidaan vielä lisätä aiheen lukemattomat muut väännelmät, joista selkein kopio on Chevy Chase -komedia Benji - taivaan lahja (Oh Heavenly Dog, 1980), jossa henki löytää asunnon koirasta. Totta kai. Samana vuonna ensi-iltaan tullut kulttimusikaali Xanadu puolestaan kierrätti enemmän tai vähemmän laillisesti Tanssin jumalattaren askelkuviot. Unelmatehtaan taitoa vääntää hittiaihe yhä uusiin muotoihin ei voi kuin vastahakoisesti ihailla. Trendi jatkuu tänä päivänäkin, Disneyn vastatessa yksinään noin 90 prosentista uudelleen kierrätyksestä.
WARREN BEATTY OTTAA OHJAT
Vuonna 1978 Warren Beatty oli nelikymppinen. Hän oli ollut supertähti jo 17 vuotta, aina Elia Kazanin klassikosta Kuumetta veressä (Splendor in the Grass) lähtien. Beattyn vetovoima oli yhdistelmä karismaa, älyä, silkkaa komeutta ja erikoista kykyä peittää tekniikkansa varsinkin merkillisen varautuneiden silmien taakse. Beatty ei ole koskaan ollut luonnenäyttelijä, vaan synnynnäinen valkokangastähti. Sangen erikoislaatuinen sellainen. On esimerkiksi hätkähdyttävää havaita, että kuudelle vuosikymmenelle jakautuvalla urallaan Beatty on esiintynyt vain 24 elokuvassa. 1980-luvulla Beatty näytteli vain Punaisissa ja Ishtarissa. Beattyn äly kulkee käsi kädessä kunnianhimon kanssa, sillä hän alkoi jo varhaisessa vaiheessa tavoitella kontrollia projektiensa suhteen. Jo Bonnie & Clyde (1968) on Beattyn tuottama eikä ole syytä suuresti epäillä, etteikö kontrolloivaksi tiedetty voimakastahtoinen tähti olisi sanellut suuria pätkiä käsikirjoituksestakin. Heaven Can Waitia edeltänyt hitti, Shampoo (1975), toi Beattylle Oscar-ehdokkuuden käsikirjoittajana.
Taivas saa odottaa tehtiin täysin Beattyn ehdoilla. Tähti tuotti, käsikirjoitti (yhdessä Elaine Mayn kanssa) ja ohjasi - varmuuden vuoksi Buck Henryn tuella. Aihe oli esikoista varten fiksusti valittu. Pohjana hyväksi havaittu, mutta sopivasti unhoon painunut tarina, jonka kautta Beatty saattoi osoittaa ihailuaan Hollywoodin kultakautta kohtaan; komedia, yleisöä eniten miellyttävä laji, johon vielä yhdistyi fantasia-aihe; lisäksi, samana aikakautena nähtiin pienoistrendiksi asti muitakin uudelleen lämmityksiä, kuten King Kong ja varsinkin Tähti on syttynyt (molemmat -76). Yleisö oli huolellisesti valmisteltu.
Strategia toimi - yli odotusten. Kaupallisesti elokuva oli jättihitti, mutta Oscar-ehdokkuuksiakin ropisi yhdeksässä kategoriassa, joista neljässä Beatty oli itse edustettuna. Tämä oli ennenkuulumatonta - ja kolme vuotta myöhemmin Beatty vielä toisti saman tempun.
JA NYT?
Ja nyt, 40 vuotta myöhemmin katseltuna tämä komedia, joka nosti kertaheitolla Warren Beattyn ihan uuteen kategoriaan Hollywoodin voimalistalla, jättää samalla tavalla hämmentyneen olon kuin (Beattya jäljittelemään tahtovan) Bradley Cooperin A Star Is Born. Tässäkö kaikki? Sujuvastihan nämä katselee ja taiten ovat tehtyjä, mutta missä on pihvi? Missä erityislaatu?
Myönteisessä mielessä Taivas saa odottaa miellyttää rivakkuudellaan. Leikkaajat Robert C. Jones ja Don Zimmerman kuljettavat höttöä vauhdikkaasti eteenpäin. Mutta samalla jalkoihin jää vitsien rytmitys. Aiheen surrealistisista mitoista ei oteta tarpeeksi irti.
Rakkaustarina jää paperille, sillä Beattyn ja Julie Christien välillä ei ole minkäänlaista kemiaa. Beatty kyllä esiintyy energisesti ja joka paikkaan juoksennellen, mutta Christie ei sovi rooliinsa - eikä todella kamalaan tukkalaitteeseensa.
Ennen kaikkea lopun käänne on modernista näkökulmasta outo ja epälooginen. Loppu on tavallaan onnellinen, mutta tarinan päähenkilöä ei enää viimeisessä kohtauksessa ole olemassa. Joten missä pointti? Mitä elokuva haluaa lopulta sanoa? Sitäpä on vaikea sanoa.
Leffan keskellä ammottaa tyhjiö, johon naurut hukkuvat. Taivas saa odottaa on harmitonta ajanvietettä, joka viestittää haluavansa olla enemmän, mutta ei osaa päättää mitä. Banaaliudessaan se toimii välineenä, jonka kautta katsoja voi itse kuvitella, mitä tekisi vastaavassa tilanteessa ja verrata elokuvan tarjoamaa kuvitelmaa omiin kuvitelmiinsa.
Alkuperäinen tarina, ei niinkään elokuva, kutkuttaa mielikuvitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti