Elokuvafestivaalien valtavirtaan kuuluvat "varmat tärpit": festivaalivoittajat, nimekkäiden konkareiden uusimmat, amerikkalaiset indieleffat, joissa usein on yksi niminäyttelijä, jne. Perjantain kolmen elokuvan ohjelmaan ei kuulunut festivaalilöytöjä, vaan edellä mainitun kaltaisia pakko katsoa -tapauksia.
Kuten Me and Earl and the Dying Girl, viime talven Sundance-voittaja. Itse asiassa Gleetä ohjanneen Alfonso Gomez-Rejonin toinen pitkä ohjaus voitti sekä pääpalkinnon että yleisöpalkinnon. Siitä pitävät siis kaikki. Ja vaikka maailma on täynnä paljon pahempia leffoja, voi Me and Earl... saada aikaan reaktioita, jotka väittävät muuta.
Jesse Andrewsin romaaninsa pohjalta kirjoittama Fox Searchlight -tallin Me and Earl... on muodollisesti hyvin kirjoitettu ja erityisen hyvin ohjattu - vika vain on siinä, että se ratsastaa kevyen amerikkalaisen draamakomedian troopeilla kaikin maustein. Me and Earl... on high school -elokuva. Se on myöskin todennäköisesti saanut rahoituksen Tähtiin kirjoitettu virhe -hitin jälkeen. Juttu nimittäin kertoo leukemiaa sairastavasta tytöstä, jota päähenkilö, sosiaalisesti kömpelö nörtti käy kaveeraamaan. Ja niin edelleen. Me and Earl... on täynnä Fox Searchlightin jo niin tutuiksi tekemiä pikkunokkeluuksia ja sarkasmia ja ironiaa. Kaikki on oikein hyvin tehty, mutta hyvin pian alkaa ottaa päähän tunne siitä, että tekijät tekeytyvät katsojaa paremmiksi neropateiksi jatkuvine meta- ja intertekstuaalisine silmäniskuineen. Sitä elokuvallista name droppailun määrää... Päähenkilö nimittäin tekee kotielokuvia, jotka parodioivat klassikkoja eikä sen paremmin me kuin Earlkaan pysty piilottelemaan omaa erinomaisuuttaan. No, Earl ehkä. Raskainta on, että elokuvalla on hyvä sydän, ja se haluaa sanoa arvokkaita asioita - mutta laskelmoi sanottavansa sen mukaan, mitä kuvittelee yleisön haluavan. Koko elokuva on lopulta kokoelma trikkejä.
Sitten meillä on Yorgos Lanthimosin ensimmäinen englanninkielinen teos The Lobster, pääosassa Colin Farrell. Uudemman kreikkalaisen elokuvan keihäänkärki Lanthimos löi itsensä läpi äimistyttävällä Dogtoothilla (2009), joka pääsi peräti ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi asti. The Lobster sai kunniakseen viime kevään Cannesissa juryn palkinnon. Se jatkaa ilmaisultaan ja ihmiskuvaltaan Dogtoothin teemoja, mutta laajennettuna ja tavoitteiltaan kunnianhimoisempana. Tarina on aivan yliveto: eletään yhteiskunnassa, jossa sinkkuus on kielletty. Siitä kärsivät viedään lomahotelliin, jossa heillä on pari kuukautta aikaa löytää uusi kumppani. Jos sellaista ei löydy, sinkku muutetaan eläimeksi, jollaisena hän loppuelämänsä viettää. Luonnollisesti katveesta löytyy vastarintaliike, joka puolestaan ei salli minkäänlaisia romanttisia suhteita.
Ajatusleikki on verraton, itse asiassa kuin Charlie Kaufmanin aivoista. Lanthimos ja kirjoittajakumppani Efthymis Filippou ottavat aiheesta kaiken irti Lanthimosin pukiessa koko jutun mahdollisimman latteaan ja lakoniseen asuun kirurgisella tarkkuudella. Kaksikon tähtäimessä on modernin maailman absurdiuteen asti ristiriitainen sinkkukulttuuri, missä ihmisiä on enemmän kuin ikinä, mutta kukaan ei onnistu löytämään paria. Ja älykkäitä ja (yhteiskunnan tarpeisiin) koulutettuja ihmisiä pommitetaan sekä viesteillä "sinkkuus on siistii!" että "löydä rakas netistä tänään!".
The Lobster on pitkä, mutta siinä ei ole yhtä turhaa kohtausta. Lanthimos co. havainnollistaa sosiaalisia normeja selkein esimerkein, jotka alkavat tuntua vain juuri ja juuri liioitelluilta. Hotellin juhlasalissa käydään joka päivä niin tutun tuntuisia rituaaleja, joissa kaikkien täytyy teeskennellä pitävänsä hauskaa ja käyvänsä kaupaksi edes jollekulle. Ihmisyys on täysin kuollut. Ihmisolento on vain joukko mitattavissa olevia ominaisuuksia ja CV-merkintöjä. Ja kun aito tunne ainoan kerran löytyy kahden päähenkilön välillä, heidän täytyy se visusti muilta kätkeä. Näinkö me käymme arvioimaan toisia ihmisiä yhä älyllisemmäksi järjestäytyvässä yhteiskunnassa, mittojen ja suoritusten ja samankaltaisuuksien perusteella?
Lanthimosin kannan voi käydä tarkistamassa tästä ensiluokkaisesta elokuvasta, jonka avainkohtaus saattaa olla sen ensimmäinen, missä prologimaisesti nainen käy laitumella ampumassa hevosen. Colin Farrell on keski-ikäisyyden kuvana loistava ja Rachel Weisz näyttää edelleen sairastavan jonkinlaista Benjamin Button -syndroomaa.
Päivän konkariosastoa edusti Abel Ferrara tutkielmallaan Pier Paolo Pasolinista. Liekö Ferrara lakannut mömmöjen vetämisen, sillä Pasolini on tasapainoinen, harmoninen, sivistynyt ja kaunis pohdinta taiteilijasta ja runoilijan maahan lyömisestä. Elokuva keskittyy Pasolinin viimeisiin päiviin, joiden aikana ohjaaja antaa haastatteluita, lukee lehteä, syö aamiaista, kertoo uuden Salóa seuraavan elokuvansa hienon synopsiksen ja seurustelee ystäviensä kanssa. Epäkonventionaalinen teos valottaa elämäkertaelokuvaksi poikkeuksellisella tavalla kohteensa luonnetta, ajatusmaailmaa ja luovaa prosessia. Pasolinia esittää älykäs ja näkemyksellinen näyttelijä, Willem Dafoe, joka tekee haasteelle kunniaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti