Ron Mannin henkilökuva mestariohjaaja Robert Altmanista (1925-2006) etsii merkityksiä niitä pakenevalle epiteetille "altmanilainen". Dokumenttielokuva Altman (2014) ei itse ole "altmanilainen". Perinteisin menetelmin työstetty Altman on pikemminkin - jos näin sallitaan sanoa - "anttialasmainen". Antti Alanen nostaa Mannin teoksen korkealle, mikä onkin järkeen käypää: Altman on kohdettaan kunnioittava, tasapainoinen, paisuttelemattoman huolella luotu katsaus todella suuren amerikkalaisen taiteilijan omalakiseen uraan. Elokuvassa ei ole mitään järin omaperäistä, mutta perheenjäsenten ja työtovereiden haastattelut nivoutuvat saumattoman miellyttäväksi kokonaisuudeksi kotielokuvaharvinaisuuksien ja esimerkiksi Cannesista otettujen arkistoleikkeiden kanssa. Lopullinen muotokuva näyttää selkeältä, ymmärrettävältä ja ymmärtävältä. Robert Altman tulee tutuksi harvinaisen terävänä ja viisaana ihmisenä, jolle työ oli tärkeintä, ei välttämättä työn itsensä takia, vaan niiden ihmisten, joiden kanssa hän sitä teki. Televisiossa koulutuksensa hankkinut Altman löysi oman äänensä 45-vuotiaana, kun M*A*S*H teki hänestä hetkeksi Hollywoodin kohutuimman ohjaajan, ja siitä eteenpäin hän toteutti visiotaan tinkimättömästi - usein studiopomojen ja rahoittajien tuskaksi. Mutta jokaista menettämäänsä tuottajaa kohti hän sai kymmenen uutta ystävää näyttelijöiden killasta.
Ennen muuta, Robert Altman oli luova ihminen, ainainen uuden etsijä. Ron Mann käyttää sekä Altmanin alussa että lopussa hyvin kaunista jazz-kappaletta Let's Begin Again, joka on Altmanin oma sävellys jo 40-luvulta. Sanomaltaan se voisi olla elokuvantekijän motto. Aina uuteen aloitukseen elokuvasta ja otosta toiseen.
Tai se voi sopia tekstiksi festivaalia koluavan leffahullunkin rintanappiin. Tämänkertainen uusi aloitus vei thaimaalaisen huippuohjaajan Apichatpong Weerasethakulin jäljittelemättömään maailmaan, jonka uusin maanosa on Loistokkuuden hautausmaa (Rak ti Khon Kaen/Cemetery of Splendor).
Loistokkuuden hautausmaa on varmasti yksi meditatiivisimpia elokuvia mitä koskaan on tehty. 45-vuotiaan AW:n elokuvista on niiden luonteen takia aina vaikea varsinkin yhden katsomiskerran jälkeen sanoa, mistä niissä on kyse; tämä lienee AW:n strategia taiteilijana, tarjota vastaanottajalle avoin mahdollisuus tulkita näkemäänsä oman ajatusmaailmansa pohjalta. Pinnalla Loistokkuuden hautausmaa - jonka työnimi oli Kuninkaiden hautausmaa - on yksinkertainen kuvaus kampurajalkaisesta sairaanhoitajasta, joka hoitaa narkolepsiasta kärsiviä sotilaita ja saa yhteyden sekä yhteen sotilaista että kahteen jumalattareen. Tämä kuvaus kertoo elokuvasta yhtä paljon kuin Pyhäjärvestä se, että siinä voi uida. Paljon tärkeämpää on se, mitä elokuva on. Loistokkuuden hautausmaa on äärimmäisen rauhallinen, hidas ja "luonnollinen" elokuvateos, missä ei ole musiikkia ja amatöörinäyttelijät puhuvat vuorosanansa kuin niitä ei olisi kirjoitettukaan, mitään korostamatta. Kamera on ozumaisen liikkumaton paitsi kerran aivan lopussa sekä täsmälleen elokuvan puolivälissä, missä elokuva irtautuu naturalismista selkeäksi ja silti vaikeasti selitettäväksi "hallusinaatioksi". Nämä harvat kameran liikkeet ovat hyvin levollisia ja pehmeitä, melkeinpä helliä. Taustalla kuuluvat thaimaalaisen luonnon äänet erilaisine sirityksineen. AW:n aiempiin verrattuna (ohjaaja muuten työskentelee erityisen mielellään lyhyen muodon kanssa, pitkät elokuvat ovat vain yksi osa kokonaistaideteosta) merkittävin ero on esitystekniikassa. Digitaalinen prosessi siloiteltuine kuvapintoineen vie välittömästi jotain pois ohjaajan naturalistisesta kokonaisvisiosta.
Koko elokuvassa on silti jotain hyvin, hyvin rauhoittavaa. Mitään ei ole tyylitelty dramaattisen efektin vuoksi, kaikki tapahtuu suurella luonnollisuudella. Ihmiset ovat kuin omia itsejään. Tunnelma on leppeä. Niin on tunneskaalakin, tyyneys vallitsee.
Mahdollisesti AW käsittelee historian kerrostumia ja pyrkii osoittamaan, kuinka kävelemme historian päällä niin konkreettisesti kuin metaforisestikin: tarinan keskusidea on, että päähenkilö oppii, että hänen sairaalansa paikalla on muinoin sijainnut ylimysten hautausmaa temppeleineen. Eikä siitä ole mitään jäljellä. Jossain elokuvan "alitajunnassa" piilottelevat koko ajan massiiviset kaivurit, jotka tekevät jotain, kukaan ei tiedä mitä. Ehkä tämä on elokuva niistä.
Tai Loistokkuuden hautausmaassa sekä henkilöhahmot että katsojat tavoittelevat toista tietoisuuden ja tajuamisen tilaa, jolloin AW toimisi vain portinavaajana. Varmasti tämä on elokuva unesta ja heräämisestä (mistä viimeisessä kuvassa on kyse), mutta minkä laatuisesta, se on eri asia.
Loistokkuuden hautausmaassa lienevät toisaalta tärkeitä poliittiset merkit ja symbolit, jotka ko.kulttuuria tuntemattomalle allekirjoittaneelle jäävät lukkojen taakse. Enemmän kiinnittää huomiota AW:n omaperäinen ja taitava värien käyttö, mihin antavat aiheen sotilaiden unen laatua parantamaan tarkoitetut, väriä vaihtavat "valoterapiaputket", suggeroiva visuaalinen elementti.
Jokainen päättäköön itse. Elokuva on joka tapauksessa taidokas ja kaunis ja sen haluaisi kirjaimellisesti nähdä heti uudelleen kaksituntisesta pituudestaan huolimatta. Jotain täytyy merkitä sen, että aika paljon syntyi tekstiä jostakin, mitä ei oikeastaan ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti