Rhapsody in Blue

Yllättäenkö tuntuu Blue Velvet vanhentuneemmalta Elefanttimiestä? Jos näin, niin syy tuskin voi piillä muussa kuin innokkaan jäljittelyn nakertavassa luonteessa.

Blue Velvetiä edeltävät kolme teosta David Lynchin filmografiassa käsittävät avantgardistisen Eraserheadin, biografisen Elefanttimiehen ja tieteisromaanisovituksen Dyyni. Tästä näkökulmasta vasta neljäs elokuva on kokonaan Lynchin oma "tarina". Siinä hän myöskin ensimmäistä kertaa muovaili post-capralaista ja -fordilaista americanaa, tunnustautuen amerikkalaiseksi elokuvantekijäksi eikä enää palannut kolmen ensimmäisensä henkiseen ilmastoon.

Bobby Vintonin ikivihreän iskelmän mukaan nimetty Blue Velvet toi siihen asti vain kauno- ja näytelmäkirjallisuudessa luodatut psykososiaaliset kauhufantasiat pop-elokuvan piiriin, mikä avasi suonen, josta etenkin 2000-lukulainen televisio on imenyt ahnaasti. Samasta lähteestä ammentavat myös myriadit uskottavat ja epäuskottavat amerikkalaiselokuvat, joissa yleisölle esitellään mitä mielikuvituksellisimpia seksuaalisia kauhuskenaarioita kuin Elefanttimiestä ikään. Niiden rinnalla neljännesvuosisadan ikäinen Blue Velvet vaikuttaa kesymmältä kuin ilmestyessään.

Kesy ei silti tunnu aivan kuvaavimmalta sanalta tarinalle, joka alkaa irti leikatusta korvasta ja keriytyy moninkertaisesti raiskatun naisen ympärille. Tämän julman tilanteen Lynch maalaa Technicolor-sävyin Hollywood-raameihin. Lumbertonin pikkukaupunki on anakronistinen paikka, jossa vallitsevat 1960-luvun alun arvot, käyttäytymiskoodit ja esineistö, mutta ilmassa tuntuu nykyajan henkäys. Omituinen postmoderni epäsuhtaisuus jatkuu keskushenkilöissä, joita esittävät selvästi yli-ikäiset Kyle MacLachlan ja Laura Dern, jotka muodostavat epävirallisen teinidekkariduon. Käyttämällä epäsopivia näyttelijöitä epäsuhtaisessa ympäristössä Lynch tekee elokuvastaan esityksen sen kuvaamasta maailmasta. Kaikesta tulee näytelmää, ja tarkasteltavana onkin elokuvien luoma kollektiivinen tajunta ja muisti, mistä ohjaaja-käsikirjoittaja tekee suvereenia pilkkaa.

Tämän muoviseen anakronismiin jämähtäneen yhteisön keskellä vaikuttaa mustan aukon tavoin Sinisen Daamin hallitsema paheen pesä, yökerho, jonka sovitus Vintonin hitistä on läpikotaisin moderni ja yhteensopimaton muun kaupungin kanssa. MacLachlan rakastuu Isabella Rossellinin symboloimaan kiellettyyn hedelmään, haukkaa reippaasti liian ison palan ja joutuu Dennis Hopperin psykoottiseen vaikutuspiiriin. Viattomuus matkalla manalaan.

Loppujen lopuksi tarina itsessään ei ole pääasia, vaan originelli tapa, millä se kerrotaan. Asetelma on melkein banaalin yksinkertainen, mutta Lynch kertoo sen MacLachlanin näkökulmasta, jolloin rakenteesta tulee sipulinkaltainen. Superkalliin Dyynin rinnalla Blue Velvet huokuu ekonomisuutta. Kuvauspaikkoja käytetään rajattu määrä ja näyttelijä hallitsee aina kohtausta. Seurauksena jotkut jaksot tuntuvat hiukan väkinäisiltä - tai vaihtoehtoisesti klaustrofobisilta. Katseluolosuhteilla saattaa olla arvaamaton merkitys: Orionissa nähty kopio kärsi epätasaisesta ääniraidasta, josta puuttui tilaääntä - eikä elokuvan sisään pääsemistä helpottanut myöskään moukkien siekailematon rapistelu.

Vertaillen Blue Velvet on pikemminkin upeiden kohtausten elokuvaa, kun taas Elefanttimies on suurenmoinen kokonaisuus. Blue Velvet on kuitenkin David Lynchin oman kuvan kannalta paljon olennaisempi, sillä kaikki mitä seurasi, on kulkenut sillä polulla, minkä Lynch Blue Velvetillä aurasi.

Mestarit Sisiliassa

Kuningas Orion Antelias tarjosi muutaman päivän sisään kaksi klassikkoa, joissa Sisilian saari hehkuu parrasvaloissa. Luchino Viscontin Maa järisee (1948) ja Michelangelo Antonionin Seikkailu (1960) sijoittuvat janan ääripäihin toisen syntyessä suoraan Sisilian ihosta ja toisen käyttäessä karua sisilialaista maisemaa vertauskuvana sielullisille ilmiöille, joita on lähes mahdoton ilmaista.



Ehkäpä maailman neorealistisin elokuva, Maa järisee, on myös yksi jaloimmista elokuvahankkeista, mitä historia tuntee, yhdessä mm. Chaplinin Diktaattorin ja Herbert Bibermanin Maan suolan kanssa. Viscontin teos on käytännössä dokumentti sukupolvia jatkuneesta köyhyyden orjuudesta, johon Sisilian kalastajat ovat alistuneet, sekä hienovireinen sosialistinen taisteluelokuva, joka heiluttaa oikeudenmukaisuuden lippua rinta kaarella. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja käyttävät omaa sisilian murretta kertoakseen vertauskuvallisen tarinan yhden kalastajaperheen yrityksestä muuttaa vallalla olevia käytäntöjä vauraamman tulevaisuuden puolesta.

Toisin kuin voisi luulla, Maa järisee ei tarjoa ankeaa, rypevää naturalismia. Sen sijaan loistavasti näytelty elokuva menee sisälle kuvaamaansa yhteisöön, jossa kaikki eivät itke kaiken aikaa. Jos elokuva ei olisi niin pitkä (160 min.), se tenhoaisi yksityiskohtaisena kuvauksena eräästä yhteisöstä, jonka lakeja säätelevät näkymättömät yleiset lainalaisuudet. Mutta se on niin pitkä (160 min.), ja Viscontin työ niin tasalaatuista, että kaikista ansioistaan huolimatta elokuvaa on erittäin vaikea istua alusta loppuun valojen sammumatta. Jokin elokuvan samana pysyvässä rytmissä ja etäännyttävässä kertojan kommentaarissa vaatii suurta kärsivällisyyttä. La terra trema, katsoja ei. Oppia voi kuitenkin paljon tästä ohittamattomasta klassikosta.

Niinpä aivan toisista lähtökohdista syntyvä Seikkailu kiinnostaa vanhempaa edeltäjäänsä elokuvana enemmän. Siinä missä Visconti lähti yhteisöstä, Antonionin aihe oli aina yksilö ja vielä identiteetiltään häilyvä sellainen. Viscontin aineellinen niukkuus vaihtuu Antonionilla aineelliseksi riippumattomuudeksi: joukko ystävyksiä huviajelulla moottoriveneellä Välimeren puuttomassa saaristossa. Keskeinen draama syntyy yhden heistä (Lea Massari) äkisti kadotessa pienellä saarella.



Antonioni kuvaa valtaisalla psykologisella ja elokuvakielellisellä kypsyydellä katoamisen aiheuttamia maininkeja Massarin poikaystävän ja parhaan naisystävän elämissä. Tavallaan paljon mitään ei katoamisen lisäksi tapahdu: se mitä tapahtuu, tapahtuu tunteiden kartastolla, ja tästä kaikessa on kysymys. Antonioni tutkii tunteiden luonnetta ihmisessä itsessään ja ihmisten välillä - jälkimmäisessä keskeiseksi nousee kysymys kommunikaatiosta: miten kommunikoida toiselle jotain niin abstraktia kuin tunnetta.

Katsoja järisee, maa ei.

Ensiesityksessään Cannesissa Seikkailun yleisö pillastui ivahuutoihin ja buuauksiin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Peter von Bagh otti Seikkailun mukaan kuuluisaan Elämää suurempien elokuvien listaansa. Vuonna 2012 Seikkailu esitettiin Orionissa varsin kuluneena kopiona, ranskaksi dubattuna.

Kukaan ei buuannut.

Kiitos Kon-retrospektiiviin osallistuneille!

Viikonloppuna Niagarassa nähtiin läpileikkaus nuorena menehtyneen animaatio-ohjaaja Satoshi Konin urasta. Tapahtuma veti iloiseksi yllätykseksemme teatterin täydeltä väkeä niin perjantaina kuin lauantainakin. Tästä kiitos kaikille tapahtumaan osallistuneille! Oikein erityisesti lämmitti tapa, jolla ihmiset suhtautuivat kunnioittavasti elokuviin valojen sammuttua teatterissa. Tämä, vaikka esitystekniikkamme köhi ajoittain pahanlaatuisesti. Pikaiseksi puolustukseksemme todettakoon kuitenkin, että johtuen retrospektiivin kiertueluonteesta, aikaa ei jäänyt kopioiden ennalta testaamiseen.

Sitten ne itse elokuvat. Huh. Tokyo Godfathersia lukuun ottamatta tarinan teemoja ja juonilankoja yhteen nivomaan tottuneet aivoparat olivat kovilla yrittäessään järkeistää elokuvien tapahtumia. Perfect Blue ahdisti ja oudoksutti. Tiivis tunnelma kuitenkin piti otteessaan. Viimeisenä näytetty Paprika iski niittejä suunnilleen samoihin tajunnan ja alitajunnan kohtaamispisteisiin kuin edellä mainittukin, mutta huomattavasti laajemmalla paletilla.

Paprikan värikkään barokkimainen, surrealistinen, hullulla määrällä interelokuvallisia viittauksia ladattu tyyli laittoi polvilleen jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Silti elokuva ei tuntunut monimutkaiselta, vaan peräti johdonmukaiselta, kunhan unien logiikkaa noudattaneeseen tarinarakenteeseen pääsi sisälle. Tämä vaati päästämään irti totutusta. Toki ajatus elokuvasta unena ja toisaalta mielen koukeroihin pureutuva psykoanalyyttismäinen tarinankerronta on tuttua Hitchcockista Lynchiin, mutta animaatioelokuvan suomat vapaudet tuntuivat vain lisäävän elokuvan lähtökohtaista, selvänäköistä, kahjoutta. Samalla lähes kaikissa Kon-elokuvissa toistuva ilkikurinen, ehkä hieman donrosamainen huumori ilahdutti kovasti.

Itselleni mieluisin elokuva nähtiin retrospektiivin ensimmäisenä päivänä. Millennium Actress kohosi muiden yläpuolelle melankolisen kirpeän pohjavireensä vuoksi. Elokuvassa Kon kertoo hurjan vauhdikkaasti tarinan rakkauden idean perässä koko elämänsä juosseesta näyttelijättärestä. Toisaalta elokuvassa käsiteltiin haaveksi jäänyttä (ja siksi massiivisiin mittasuhteisiin kasvanutta) rakkautta fanin näkökulmasta. Jo lähtökuopissaan surumielinen elokuva kertoi tavallaan antielämisestä, siitä, kuinka ne itselle tärkeimmät asiat saattavatkin lopulta jäädä kokonaan kokematta siellä "todellisessa" elämässä. Ja nähdäkseni juuri Millennium Actressissä Kon onnistui parhaiten kuljettamaan tarinansa pääteemat kirkkaina läpi elokuvan hukkaamatta niitä monimutkaisen rakenteen sekaan.

Elokuvakerho Monroe kiittää vielä kertaalleen kaikkia osallistuneita!

Niagaran kevätarkisto

Huomenna alkava arkistosarja Niagarassa on jännittävin miesmuistiin. Perinteisten parnassoelokuvien lisäksi joukkoon mahtuu maailman paras elokuva -äänestyksissä vähemmän juhlittuja nimiä ja nimikkeitä. Skaalaa löytyy niin laadullisesti kuin maantieteellisestikin jokaiseen makuun - mutta aika avarakatseinen saa olla, jos kaikki sarjan teokset omaa makua miellyttävät.

Elokuvan harrastamisessa edistyneet - ja ehkä muutkin - voivat jättää aloituksen väliin: Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat -merkkiteoksesta nähdään uudempi, huonompi leikkaus, joka on perinteistä versiota parikymmentä minuuttia pidempi ilman, että lisäminuutit tuovat mitään todella puhuttelevaa ekstraa elokuvaan, jota itse olisin valmis pitämään kaikkien aikojen parhaana USA:n sisällissotaelokuvana (ainakin Buster Keatonin Kenraali asettuu vertailussa rinnalle). Elokuvan kopio on kylläkin uusi ja hyvä. Alkuperäinen italialainen otsikko kääntyy muuten sanatarkasti Hyvä, paha ja ruma. Aivan kuten Polkupyörävarkaat on itse asiassa Polkupyörävaras.

Arkistosarja lähtee ensimmäisen kerran kunnolla lapasesta heti seuraavalla viikolla, kun tähän kultivoituneeseen seuraan liitetään giallo-kunkku Lucio Fulcin splätteri The New York Ripper vuodelta 1982. Fulciahan nähtiin jo syksyllä, kun Cinemadrome läjäytti kankaalle ihan mielenkiintoisen The Gates Of Hellin.

Aiemmin mainittuun avarakatseisuuteen palatakseni: jos pystyy ensin nautiskelemaan Fulcista ja viikkoa myöhemmin Aleksei German Jr:n Ystäväni Ivan Lapshinista, voi jo kehuskella vähintäänkin riittävästä elokuvamausta. Edelleen väkevää uraa tekevä German on yhdessä Alexander Sokurovin kanssa Venäjän tärkein nykyohjaaja, ja Ivan Lapshin kuuluu hänen pääteoksiinsa. Luvassa on painokasta draamaa, joka toisille on hienostunutta ja elähdyttävää ja toisille tylsää ja hidasta.

Veren maku suussa eli The Jericho Mile on vähintäänkin elokuvahistoriallisesti kiinnostava kuriositeetti. Kyseessä on Michael Mannin vuonna 1979 tv-elokuvaksi tekemä vankilakuvaus, jota levitettiin joissain kolkissa, kuten Suomessa, myös teattereissa. Mannistit eivät tietenkään voi jättää väliin tätä kolmen Emmyn voittajaa, joka sittemmin johti mm. Heatiin ja Insideriin. Kuvasuhde on tietenkin teeveemäinen 4:3.

Samalta vuodelta on löydetty poikkeuksellinen Jim "Tappaja sisälläni" Thompson -filmatisointi: Ranskassa Alain Corneaun (Kaikki elämän aamut) ohjauksessa toteutettu Piru perii omansa. Milloin tämäkin on viimeksi nähty näillä leveysasteilla?

Olisiko Manuel Octavio Gómezin Ensimmäinen machete-taistelu kevätsarjan esoteerisin harvinaisuus? Aika syvissä vesissä jo uidaan, kun päätyy katselemaan vuonna -69 valmistettua sosialistista kuubalaisepookkia 1860-luvun skismoista köyhien ja rikkaiden välillä. Tekstitys on vain englanniksi. En tasan ole nähnyt tätä - oletko sinä?

Aikansa tunnetuimman jugoslavialaisen elokuvantekijän Dusan Makavejevin nimeä palautellaan ihmisten huulille hänen ehkä kansainvälisesti kuuluisimman elokuvansa Montenegro eli Helmiä ja herjoja myötä. Ruotsiin maansa ahdasmielisyyttä paennut rienaaja teki Tukholmassa mehukkaan komedian, jota suositellaan lämpimästi. Makavejevin luontoa valaisee ehkä se yksityiskohta, että hän käytti elokuvassaan Marianne Faithfullin The Ballad of Lucy Jordania yli kymmenen vuotta ennen kuin Ridley Scott teki siitä ikuisen Thelma ja Louisessa.

Peter Greenawayn luovimmalta kaudelta nähdään Arkkitehdin vatsa, joka kuuluu sarjan ohittamattomiin.

Sarjan kruunu on vihdoinkin, monen vuoden yrittämisen jälkeen Tampereelle saapuva Andrei Rublev, Andrei Tarkovskin "kuolematon". Elokuvataiteen korkeimmilla huipuilla kuljetaan muiden unohtumattomien kohtausten muassa kaikkien aikojen juhannusbileet esittelevässä taideteoksessa, joka puhuttelee niin silmää, älyä kuin sydäntäkin.

Cecil B. DeMillen raamatullinen spektaakkeli Simson ja Delila on yksi Peter von Baghin kuuluisista elämää suuremmista elokuvista. Pahasti Kymmenen käskyn varjoon jäänyt teos on taatusti sitä parempi.

Jan Troell (Ikuistetut hetket) on hieno ohjaaja, mutta hänen läpimurtoteoksensa Maastamuuttajat ei ole ainakaan kestänyt aikaa. Vanhentunut kuvakieli, jäykät näyttelijäsuoritukset ja yli kolmetuntinen kesto puuduttavat. Vaikka ehkä olen väärässä: elokuva sai mm. 5 Oscar-ehdokkuutta esimerkiksi ohjauksesta ja naispääosasta. Maastamuuttajien tarina vietiin päätökseen seuraavana vuonna Raivaajissa.

Kevätsarja päättyy luonteenomaisen eksentrisesti Jean Rollinin Alastomaan vampyyriin. Eroottisista vampyyrielokuvista tuotantonsa tukipalkit tehneen ranskalaisen kulttiohjaajan elokuvasta sopii ottaa irti mitä otettavissa on. Ainakaan tätä ei tämän jälkeen nähdä uudestaan pitkiin aikoihin.

Cary Grantin huonoin rooli

Näin ilmaisi mielipiteenään Cary Grant itse, että kaikista rooleistaan hänelle vähiten mieluisa oli teatterikriitikko näytelmäfilmatisoinnissa Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.



Grant saattoi kyllä olla niin suuri näyttelijä, että hänen arviotaan voisi pitää oikeaan osuneena. Hän sulautui olemuksellaan niin luonnollisesti elokuvan kielen palvelukseen, että jo mielikuvituskin joutuu koville koittaessaan sovittaa yhteen Cary Grantia ja huonoa näyttelemistä. Joka tapauksessa, vaikka pitäisimmekin kasvattajatätiensä kauhistuttavasta maailmanparannusmissiosta selville pääsevää kriitikkoparkaa Grantin huonoimpana roolina, on hän siltikin varsin hauska ja valloittava.

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä kuuluu välitöiden rehevään alalajiin eikä pyri yleisön hauskuuttamista ylevämpään. Ohjauksesta vastaa kuitenkin mestari, Frank Capra, jonka töistä vielä 65-80 vuodenkin jälkeen muistetaan It Happened One Night, Mr. Smith lähtee Washingtoniin ja Ihmeellinen on elämä, vähintään puolen tusinan huomion arvoisen teoksen jäädessä maininnatta. Niinpä työn ammattimaisuus on Arsenikissakin kovaa luokkaa, vaikka kiireiset tuotanto-olosuhteet estivät täysin hiotun lopputuloksen.

Komedian tulilinjalle joutuvat sitoutumiskammo, muutoksen pelko, terve järki sekä perheen pyhyys hääpäivänään kosmisen vitsin pyöritettäväksi joutuvan Grantin koittaessa jonglöörata lemmenkipeän nuorikon, murhaajaveljen paluun, kahden hellyttävän sarjamurhaajatädin sekä yleisen mielipuolisuuden sirkuksessa. Pakotetun oloisen alkukehittelyn jälkeen Capra saa kunnolla otteen pihvistä ja pyörittää olohuoneeseen keskittyvää hullunmyllyä mehukkaasti ja useinkin näytelmällisyyden onnistuneesti häivyttäen. Grantista ja monista mehevästi luonnostelluista sivuhahmoista huolimatta elokuvan varastavat suvereenisti Raymond Massey ja Peter Lorre reippaasti lain väärällä puolella operoivana aisaparina. Mukavan sattuman kautta taannoin Mildred Piercessä muistettavasti esiintynyt Jack Carson tekee nytkin mainion roolin nuorena konstaapelina, jolta jää aika paljon huomaamatta.

Huomioimatta ei jää myöskään näytelmän kirjoittaneen Joseph Kesselringin henkilökohtaisen tason piruilu hänen tehdessään kauhun keskipisteeseen joutuvasta mielenterveyttään epäilevästä päähenkilöstä teatterikriitikon...

Näytelmästä muuten sukeutui suuri hitti, itse asiassa yhä suosittu klassikko, mikä aiheutti Capralle harmaita hiuksia. Oli sovittu näet sopimus sellainen, ettei elokuvaa saanut julkaista ennen näytelmän sulkeutumista. Capra joutui odottamaan valmiin elokuvansa kanssa yli kaksi vuotta. Grant ilmeisesti olisi odottanut pidempäänkin.

Theo Angelopoulos on kuollut

Ateenalainen elokuvantekijä Theodoros Angelopoulos (1935-2012) on kuollut. Kautta maailman korkealle arvostettu ohjaaja oli jo 1970-luvulta lähtien maansa tunnetuin, ja usein ainoa nimeltä muistettu, elokuvataiteilija. Hän joutui kaksi päivää sitten moottoripyörällä liikkuneen, vapaalla olleen ja ilmeisesti päihtyneen poliisin yliajamaksi.

14 pitkää elokuvaa sekä lyhytelokuvia käsittävän elämäntyön aloitti Reconstruction (tässä artikkelissa käytetään pääasiassa elokuvien kv. otsikoita) vuonna 1970. Alkanut vuosikymmen toi ohjaajalle paljon huomiota festivaaleilla: yksi päätöistä, The Travelling Players (1975), palkittiin Cannesissa kriitikkojen FIPRESCI-palkinnolla. Vuoden -80 Megalexandros voitti Venetsiassa Kultaisen leijonan. Voyage to Cythera (1983) palkittiin Cannesissa käsikirjoituksestaan. Kansainvälisesti huomatuimpia Angelopouloksen teoksia on Usvainen maisema (1988), josta Angelopoulokselle annettiin parhaan ohjaajan palkinto sekä viisi muuta palkintoa Venetsiassa, ja elokuva palkittiin Felixillä vuoden parhaana eurooppalaisena elokuvana.

Odysseuksen katse (1995) aloitti tietyssä mielessä uuden kauden ohjaajan kansainvälisellä uralla. Harvey Keitelin tähdittämää teosta levitettiin Suomessakin sen saatua Cannesissa Grand Prix'n. Mainituilla festivaaleilla Angelopoulos, joka odotti elokuvalleen Kultaista Palmua, mutta hävisi Kusturican Undergroundille, aiheutti skandaalin osoittamalla avoimesti mielipahansa ja halveksuntansa kakkospalkintoa kohtaan. Seuraava teos, Ikuisuus ja päivä, voittikin sitten vuoden 1998 Kultaisen Palmun.

Kaksi seuraavaa elokuvaa kuuluivat osina laajaan Trilogiaan. Angelopoulos kuoli kesken uusimman elokuvansa kuvauksia: Kreikan talouskriisiä käsittelevä teos saa ensi-iltansa tänä vuonna. - KORJAUKSIA: Angelopoulos oli onnettomuuden sattuessa elokuvan The Other Sea kuvausten alussa. Mitään tietoa elokuvan loppuun viemisestä ei ole. -

Angelopouloksen elokuvat olivat korostetun eurooppalaisia teemoiltaan ja maailmankuvaltaan. Niiden älyllinen, tarkoituksellisen hidassoutuinen tyyli ui voimakkaasti vastavirtaan kaupallisen elokuvan periaatteisiin nähden. Kestoltaan hänen elokuvansa olivat milloin kaksi- milloin nelituntisia. Kuvakieli oli viimeiseen asti harkittua ja usein virtuoosimaisena pidettyä. Erityisen huomion ansaitseva yhteistyökumppani oli säveltäjä Eleni Karaindrou, jonka töitä Angelopouloksen elokuviin on julkaistu erinomaisina levytyksinä.

Ihmisen unelma mahtuu säilykepurkkiin

Alkuun ärsyttää joutua kuuntelemaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään ylettömän määrän lapsia hankkineen köyhän brasilialaisnaisen unelmista. Tuntuu, että liikutaan asian vieressä. Elokuvan edetessä alkaa kuitenkin ymmärtää kuinka ja miksi jokaisella osasella on paikkansa kokonaisuudessa.

Säilykepurkki ei uneksi. Ihmiset, jotka niitä valmistavat, uneksivat, mutta eivät säilykkeistä.

Tähän runkoon Säilöttyjä unelmia kasvattaa oksansa Katja Gauriloffin vaikuttavassa dokumentissa, joka, hämmästyttävää kyllä, on esikoisteos. Tavoitteiltaan poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja toteutuksensa mittasuhteilta suomalaisittain ennennäkemätön teos valottaa globalisaation mekanismeja sen mitättömimmän yhteisen nimittäjän kautta.

Että yhden säilykepurkillisen valmistusprosessi vaati kuvauksia kymmenessä eri maassa, on sanoma jo itsessään. Tehdäkseen ymmärrettäväksi, mitä tämä tarkoittaa, Gauriloff tarvitsee kasvoja "purkin takaa" kertomaan maailmankatsomuksistaan. He ovat ihmisiä, jotka tuottavat sen sianlihan, kanan, naudan, oliiviöljyn ja tomaatit, jotka yksi säilyke sisällään pitää. Ja kaikkia heitä yhdistää kouluttamattomuus, tavoitteellisuuden puute sekä köyhyys. Esimerkiksi Tanskasta löytyy sikalassa työskentelevä mies, joka on syntymästään asti ollut hieman muita hitaampi; ja puolalaisesta teurastamosta löytyy sataprosenttinen psykopaatti. Heillä kaikilla on tarinansa ja heidän kaikkien kädet ovat koskettaneet päivällistämme.

Elokuvan viesti osataan myös tuoda perille tyylillä. Kameraa (pääkuvaajana työskenteli Heikki Färm) käytetään tarkasti, seurauksena todellisia kompositioita, joiden arkkitehtonisuus hyväilee esteettisiä vaistoja samalla kun ne asettavat maailman johdonmukaiseen järjestykseen. Erityisen hienosti Gauriloff ratkaisee eläinten teurastamisen kuvantamisen. Näiden jokapäiväistä työtä kuvaavien jaksojen katsominen ottaa koville, mutta niillä ei pyritä lyömään katsojan moraalia poskelle. Elokuva asettaa kysymykset, mutta ei pyri syöttämään niihin vastauksia.

Riippumatta kunkin henkilökohtaisista ruokatottumuksista Säilöttyjä unelmia katsoessa ei pääse ummistamaan silmiään jokaisessa kymmenessä kolkassa vallitsevasta luonnottomuudesta ruuantuotannon prosessissa. Voit syödä lihaa, kasviksia tai kalaa (joka muuten puuttuu kuvasta), mutta kuka haluaa ruokansa lautaselle näin teollisen, kylmän ja liukuhihnamaisen prosessoidusti? Se on henkilökohtainen kysymys, ja vastaukset voisivat, voisivat, muuttaa maailmaa.

Perheessä vara parempi

Viisi ohjausta signeerannut amerikkalainen Alexander Payne osaa tehdä elokuvia. Erityisesti hänen kolme viimeistä työtään ovat fiksuja, tarkkoja ja tasapainoisia henkilökeskeisiä draamoja. Uusimmassa, Havaijille sijoittuvassa teoksessa nämä attribuutit alkavat käydä jo sietämättömiksi.

Paitsi että The Descendants tarjoaa antaumuksella niskalaukausta suomen kielelle, se kertoo myös tuiki tavallisen tarinan amerikkalaisesta ydinperheestä kriisissä. Sen katseleminen sujuu vaivattomissa ja miellyttävissä merkeissä, kaiken ollessa niin kohdallaan kuin vain elokuvakoulussa oppia voi. Kamera seuraa kohtausta aina loogisimmasta paikasta eikä käsikirjoituksesta löydy turhia vuorosanoja - ainakaan ilman suurennuslasia. Samaahan voi sanoa jo kahdeksan vuotta sitten ilmestyneestä edeltäjästä Sideways, josta ihan kaikki pitivät, kaiketi koska siinä ei ollut mitään mikä olisi silittänyt vatsakarvaan. Toisin kuin Paynen ilman muuta parhaassa elokuvassa, Vaalit (Election).

Jälkeläisten ongelma liittyy siihen, että siitä on imetty mehukkaimmat nesteet pois. Ei ole Paul Giamattia huutamassa "No! I won't drink any fucking Merlot!" Thomas Hayden Churchille eikä kukaan ole sanomassa Reese Witherspoonista, että "her pussy gets incredibly wet". Vaikka viihdyttäväksi rakennettu, Jälkeläiset tuntuu selvästi vähemmän humoristiselta kuin aikaisemmat työt. Kahdeksan vuotta on pitkä aika, ja sinä aikana Payne on täyttänyt jo viisikymmentä.

Onneksi suurin osa eniten luetuista elokuvakriitikoista liikkuu samaten viisissäkymmenissä. Mutta toisaalta, Jälkeläiset on voittanut puolelleen kaiken ikäisiä ihmisiä, koska sen tarina tuntuu turvallisen tutulta, pääosaa vetää karismaattinen supertähti ja kokonaisuus taittuu kaikkien sääntöjen mukaisesti. En sano, että Jälkeläisiä katsomaan menevät joutuvat kärsimään huonosta elokuvasta.

Askarruttaa vain kosmetiikkajätin kyseenalainen mainoslause because you're worth it, joka toisaalta pitää sisällään kuluttajia kohtaan alentuvan suhtautumisen ja kontekstistaan irrotettuna pohtimisen arvoisen filosofisen julkilausuman. Nimittäin, ennen vanhaan elokuvat kuten Jälkeläiset, Sivupolut, Kuninkaan puhe, Kaunis mieli, monet muut,olisivat täyttäneet perjantai-illan perusviihteen paikan, niihin olisi suhtauduttu pätevästi kokoonpantuina paketteina, joista saa mielen iloa. Mutta nykyään ne kelpaavat palkittaviksi aikamme parhaina elokuvina. Kyllä muuten Terrence Malick varmasti veti maidot nenäänsä, kun hän sai todeta elokuvansa hävinneen Golden Globeissa tälle mukavalle perhedraamalle eikä esimerkiksi Scorsesen tai Spielbergin töille. No kuitenkin, elokuvien pitäisi olla meidän aikamme ja vaivamme arvoisia ts. meillä täytyy olla oikeus vaatia parempaa.

George Clooneyn tasapainoinen esiintyminen Jälkeläisissä käy myös tästä esimerkiksi. Siitä ei ole pahemmin moitteen sanaa sanottavana ja sen älykkyyttä voi jopa ihailla. Samalla sen voi todeta myös riskittömäksi. Tästä suorituksesta on pidetty, koska se ensinnäkin on hyvää näyttelemistä, mutta myös koska kenelläkään ei riitä mielikuvitusta toivoa roolilta minkään muun laista tulkintaa. Mutta joku osaisi kenties nähdä, mitä todella sävykäs luonnenäyttelijä olisi voinut tuoda siihen lisää.

Ja Clooneyn esittämällä, avioliittonsa laimin lyömällä perheenisällä on tietysti kaksi tytärtä, joista toinen on esiteini-ikäinen pikku pentele ja toinen huumeongelman kautta kapinoiva myöhäisteini. Molemmat, mutta etenkin jälkimmäisen Payne ottaa itsestäänselvyyksinä, jotka kuuluvat amerikkalaisen perheen (ja elokuvan) kokokuvaan. Kuitenkin käsillä olisi ollut kiinnostava kysymys.

Shailene Woodleyn - joka on kiinnostava pääasiassa suoraan taivaan lahjana saatujen sääriensä ansiosta - esittämä vanhempi tytär on klisee, joka vanhempiensa tai ainakin isänsä huomion kaipuussaan sekoilee huumeiden ja alkoholin kanssa. Tarinan katalysaattorina toimii onnettomuuden jäljiltä koomassa viruva äiti, ja uutta yhteyttä perheeseensä etsivä isä tuntee totta kai vastuuta tyttärensä toimista. Mutta meillä on tässä modernista koululaitoksesta ja turvatusta kasvatuksesta nauttiva vesa eikä ilman parempaa tietoaan toimiva slummilapsi. Näin taatusti maailman asioista perillä ollut Alexandra-tytär on tehnyt riskeistä tietoisen, punnitun valinnan. Miksei siis Matt-isä voisi sälyttää osaa vastuusta hulttiotytölleen? Ainakin tämä kysymyksen asettelu jää kokonaan käsittelemättä, sen sijaan Alexandran muutos aktiiviseksi toimijaksi tarinassa perustellaan...niin, en tiedä miten. Niin siinä vain käy.

Jälkeläiset on taitavasti tehty elokuva, jolla on fiksuja asioita sanottavanaan siitä, miten me kohtelemme perintöämme, mikä se onkaan. Mutta sen menestys todistaa vielä enemmän siitä, että perusasioiden, kuten perheen ja eläinten, kanssa ei voi mennä vikaan. Ihmiset menettävät arvostelukykynsä, kun heille näytetään jotain, mihin he voivat helposti samastua. Niinkin lahjakkaalta elokuvantekijältä kuin Alexander Payne saa odottaa enemmän. Because you're worth it.

Luovuus on leikissä: elokuvantekijä Anssi Kasitonni

Ars Fennica -palkitun Anssi Kasitonnin koko elokuvatuotanto on nähtävillä helsinkiläisessä Amos Anderssonin taidemuseossa.

Se tuotanto käsittää kymmenen lyhytelokuvaa mukaan laskien omat musiikkivideot (Squirrel Song, Heart Is A Flying Fortress, Bachelorism), jotka pohjautuvat niiden emoelokuviin. Kotikutoisissa töissä puhuu lahjakas findie-ohjaaja, joka on kasvanut luomutuotetulla b-elokuvalla ja osaa leikkiä elokuvanteon työkaluilla.

Missään tämä "kasitonnisuus" ei näy paremmin kuin erikseen esiin nostetulla uutuudella Planet of Sexes. Kengännauha-scifin kunniakkaaseen perinteeseen nojautuva miniavaruusooppera esittelee avaruuslentäjä Adamin, joka tekee pakkolaskun Venukselle, "the planet of the female", ja kohtaa siellä alkuperäiskansan, joka kommunikoi garage-rockilla. Musiikki on tarttuvaa, rytmitys sattuvaa ja suurella vaivalla käsin tehdyt lavasteet sekä edwoodimaisesti siimat näkyville jättävät erikoistehosteet ilahduttavat. Elokuva on toteutettu harvinaisella Wide-Ass Kasiscopella - kuvasuhde 2.66:1 -, joka saa värit ja rajaukset näyttämään kauniilta.

Kasimillisellä on kuvattu muutkin päätyöt, mikä tekee niiden katsomisesta nautinnollisen kokemuksen. Kolkuttajat vaikuttaa staattiselta kertomukselta kahden maalaisserkun valmistautumisesta pankkiryöstöön, mutta puolivälissä se kurvaa äkkiväärästi maan alle seuraamaan animaation keinoin kahden kummallisen "myyrän" päivän alkamista.

Animaattorina Kasari on parhaimmillaan lastenelokuvan tyylisessä Liitäjät-tarinassa, joka näyttää tapahtumaketjun, jonka seurauksena eräs metsäkeinottelija kohtaa loppunsa. Valaistukseen on kiinnitetty poikkeuksellista huomiota, ja Liitäjät saattaa olla ainutkertainen mahdollisuus nähdä itseään kitaralla säestävän teiniliito-oravan laulavan.

Ehkäpä parhaana esimerkkinä ohjaajan tunnusomaisesta "kaikki ideat ovat käyttökelpoisia" -periaatteesta toimii sukellusveneeseen sijoittuva Tutkijat. Kovin pitkänlaisesta alkujaksosta kärsivä pienoiselokuva kehittyy yllättäväksi Toho-taisteluksi hirmuista petoa vastaan, millä on varsin odottamattomia seurauksia selvinneiden joukossa.

Ohjaajan toista puolta edustavat kokeilevammat ja huolimattomammat (vanhemmat?) videotyöt. Bells on eräänlainen kollaasi ideoita: kotivideota, animaatiota, skeittausta. Super-Show puolestaan lienee nähtävä dokumenttina luovasta prosessista. Rakkauden rapumeri on sekava animaatio eräästä baari-illasta. Kohokohdaksi nousee mainiosti rumpumaista telinettä hyväksi käyttäen toteutettu ajojakso, esimerkki taiteilijan kekseliäästä nikkarihengestä, mikä näkyy Kasitonnin kaikissa töissä, mitä lajia ne edustavatkaan.

Monroen Leffavisa, Cup1, 1/7

Sijoitus Cupissa. Nimi (pisteet)

1. 400 Kekkosta (6)

1. Savage Streets (6)

3. Franklin Pangborn (4)

4. Peter Lorren Silmät (3)

5. Lume Iguamus (2)

6. Albatrossi (1)

7. Gene (1)

8. NBK (1)

9. Joukkue B (1)

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.

5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.

MonroeCup1, kevät-12, 1/7 (18.1.)

Peruskysymykset:

1. Mikä Star Wars -elokuva saa kohtsillään uusintaensi-illan 3D:nä? (1 pt.)
- Pimeä uhka (Dark Menace)
2. Nimeä 3 Ágnes Hranitzkyn ohjausta. (3 pt.)
- Hranitzky on Béla Tarrin elämänkumppani ja hänen elokuviensa leikkaaja. Ohjauskrediitin hän on saanut elokuviin Werckmeister Harmoniák, Mies Lontoosta (The Man From London) ja Torinon hevonen/The Turin Horse/A Torinói ló.
3. Mitkä kolme elokuvaa kilpailivat viime vuoden parhaan elokuvan Jussista? (3 pt.)
- Le Havre, Hiljaisuus, Hyvä poika
4. Alexander Paynen uusin ohjaus saa kohta Suomen ensi-iltansa nimellä The Descendants. Kuka näyttelee sen pääosaa, mihin se sijoittuu, mikä oli Paynen edellinen elokuva ja miten The Descendants kääntyy suomeksi? (4 pt.)
- George Clooney; Havaijille; Sideways; perilliset/jälkeläiset tai lapset (puoli pt.)
5. Kuka 80-luvulla aloittanut feministiohjaaja otti taiteilijanimensä 1800-luvun kuuluisimmalta (väitetyltä) kirvesmurhaajalta? (1 pt.)
- Lizzie Borden (alk. Linda Borden)

A vai B?
Joukkueet vastaavat jompaan kumpaan kohtaan per kysymys: A=1 pt., B=2 pt.

6. A) Minkä elokuvansa Hitchcock ohjasi 3D:nä? B) Hitchiä ei koskaan palkittu Oscarilla ohjaajana, mutta mikä hänen elokuvistaan voitti parhaan elokuvan pystin?
- A) Täydellinen murha (Dial M for Murder) B) Rebecca
7. A) Kuka on Rodrigo Prieto? B) Kuka sävelsi musiikin The Othersiin?
- A) (Elo)kuvaaja, mm. Brokeback Mountain; Lust, Caution; Babel B) Ohjaaja Alejandro Amenábar
8. A) Mikä elokuva palkittiin vuoden 2010 parhaan elokuvan Oscarilla? B) Mikä elokuva palkittiin viime sunnuntaina parhaan draamaelokuvan Kultaisella maapallolla?
- A) Kuninkaan puhe (King's Speech) B) The Descendants
9. A) Kenen ohjaus on Parfyymi (2006)? B) Mikä erikoisuus erottaa sen päähenkilön muista ihmisistä?
- A) Tom Tykwer B) Epätavallisen tarkka hajuaisti (ainakin elokuvan alussa)
10. A) Kenen ohjaus oli Ginger ja Fred (1986)? B) Kuka teki toistaiseksi viimeisen pääosansa elokuvassa Seitsemän elämää (2008)?
- A) Federico Fellini B) Will Smith

Vihjeet:

11. Kuka amerikkalainen näyttelijä?
4 pt. Hän täyttää maaliskuussa 60. Hän soittaa bassoa tällä 70-lukulaisella ykköshitillä: http://www.youtube.com/watch?v=Hn-enjcgV1o
2 pt. 1983 hän näytteli Ruggeroa Giacomo Battiaton Armottomassa taistelussa. -87 hän näytteli ainoan pääosansa leffassa kovaa peliä Havaijilla, yhdessä neljän Playboy Playmaten kanssa.
1 pt. Animaatiossa Bolt hän teki pienen ääniroolin kuuluisimman roolinsa mukaan nimettynä Dr. Forresterina.
- Ronn (Ronald) Moss

12. Mikä elokuva?
4 pt. Ilmestyi vuonna -85. Tuottajina George Lucas ja Francis Ford Coppola. Musiikin teki Philip Glass.
2 pt. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan pääosassa Ken Ogata.
1 pt. Tämän kirjailijamuotokuvan ohjasi ja kirjoitti Paul Schrader.
- Mishima - elämän neljä lukua (Mishima: a Life in Four Chapters)

13. Kuka amerikkalainen näyttelijälegenda?
4 pt. On 58-vuotias. Valkokankaalla pääosa komediassa Boltsi hukassa (1991), pienet roolit mm. elokuvissa Life As a House ja Ilmiantaja! Näytteli tv-sarjassa Edessä uusi elämä Uuden Christinen isää ja sarjassa Chuck nimihenkilön enigmaattista isää.
2 pt. Oli kapteeni Jonathan Archer sarjassa Star Trek: Enterprise.
1 pt. Voitti mm. Golden Globen roolistaan Tri. Sam Beckettinä sarjassa Aikahyppy eli Quantum Leap.
- Scott Bakula

Musakierros (max. 8 pt.):

14. Ketkä 2 tanssivat tämän biisin tahtiin klassisessa kohtauksessa elokuvassa Happiness - Onni? (2 pt.)
- Philip Seymour Hoffman ja Camryn Mannheim -> http://www.youtube.com/watch?v=Lk9HuJtvZ88&feature=related
15. Mikä elokuva? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=-DSVDcw6iW8
- Drive
16. Mikä elokuva - suomenkielinen nimi? (1 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=axbUCR1nKRA
- Itse ilkimys
17. Mikä elokuva, kuka sävelsi? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=tWMh-S7H5yg
- Dragonheart/Viimeinen lohikäärme; Randy "MacGyver" Edelman
18. Mikä elokuva, kuka pääosassa? (2 pt.) http://www.youtube.com/watch?v=wN0xK6bgQkQ
- Hustle & Flow; Terrence Howard

Joan Crawford Pierced

KAVAn toimittama esittely Michael Curtiz -klassikosta Mildred Pierce (1945) erittelee tyypillisen pätevästi elokuvasta löytyviä muun muassa ajankuvaan liittyviä jänniteverkostoja, mutta unohtaa mainita yhden erityisansion: Mildred Pierce on erinomainen tarina.

Pohjimmiltaan tämä James M. Cain -filmatisointi kulkee melodraaman sävellajissa, mutta film noirin tyyliin soitettuna. Curtiz aloittaakin elokuvansa tyhjentämällä revolverin yhteen pääpelureista. Tällä tavalla sitä tuodaan eloa aristoteliseen draamaan! Mutta puikoissa hääriikin mestarismies, muiden muassa Casablancan ja Robin Hoodin seikkailujen ohjaaja.

Mildredin siis kertoessa tarinaansa, jonka helmoista löytyvät kokonaisen toiselle maailmansodalle miehensä menettäneen naissukupolven kokemukset, fokus ei koskaan poikkea pääkysymyksestä eli siitä, miten tähän peruuttamattomaan rikokseen päädyttiin ja kuka painoi liipasinta. Katsojaa hemmotellaan kunnon tarinalla, jonka luiden ympärillä on tuhdisti lihaa ja mehevät lisukkeet.

Joan Crawford muistuttaa Mildred Pierceä vähän samaan tapaan kuin eläinrakkaiden sanotaan joskus muistuttavan lemmikkejään. Kankeahko, kapealla rekisterillä operoiva tähti ei tasan ollut milloinkaan yhtä sinut esittämänsä roolin kanssa. Crawfordin työssä tuntuu sellainen rentous ja lämpö, joka syntyy, kun näyttelijä tietää tekevänsä hahmoa, jota on syntynyt esittämään. Kuten tähden myöhemmistä vaiheista voi lukea, Mildredin raudanluja yrittäjähenki resonoi esittäjässään: Crawford kohosi aikanaan Coca-Cola Co:n hallituksen pj:ksi. Kiehtovana ajankohtaisuutisena tulee tieto, että Cainin tarina on kerrottu uusiksi tv-elokuvan muodossa, jonka nimiosasta britti (!) Kate Winslet palkittiin muutamia päiviä sitten Kultaisella maapallolla.

Mildred Pierce kertoo myös sairaudesta nimeltä äitiys, nimihenkilön uhratessa kaiken kykynsä ja tarmonsa tyttärensä eteen. Jokaiselle, joka epäröi kahden vaiheilla vanhemmaksi ryhtymisestä, on Mildred Pierce omiaan painamaan vaa'ankieli järkevän päätöksen puoleen. Ann Blythin superlatiivisesti lihallistama tytär lienee nimittäin amerikkalaisen cineman kuuluisin kyy, osoitus siitä kuinka jokainen lapsi on oma yksilönsä eikä todellakaan vanhempiensa jatke.



Kaikkivoittavan äidinrakkauden symbolin ja epäitsekkään yrittäjähengen innoittajana toimi vastoin kaikkea todennäköisyyttä 1910-luvulla Helsingissä toiminut hotelliyrittäjä Sofia Sjöstedt, James M. Cainin anoppi.

Viettelysten ilta

Hitto, että Ingmar Bergman oli suuri mestari! Ruotsalainen taiteilijanero oli monipuolisempi kuin vaikkapa Hitchcock, kehollisempi kuin Fellini, lyyrisempi kuin Murnau, eroottisesti sekä suorasukaisempi että hienovaraisempi kuin kukaan aikalaisistaan.

Ajatellaan nyt vaikka, että on muodostanut tietyn kuvan Bergmanin varhaisemmasta kaudesta nähtyään Mansikkapaikan, Seitsemännen sinetin ja Talven valoa. Näiden perusteella käsitys pohdiskelevasta, ankarasta ja joskus eteerisestä taiteilijasta on perusteltu. Ja sitten silmien eteen heitetään pidäkkeetön ja rehevän konkreettinen Viettelysten ilta niinkin kaukaa kuin vuodelta 1953. Kyllähän se yllättää.

Tämä mahtava julmuuden sinfonia kertoo naurusta: kenelle nauretaan ja mistä syistä. Eikä siltä naurulta ole turvassa kukaan - ilmankos ihmiset pyrkivätkin varovaisuuteen ja huomiota herättämättömyyteen. Areenana sydämettömän naurun näytelmälle toimii totta kai sirkus, kirppuinen ja pienuuttaan häpeävä. Alkusoitto, kaskuna sirkuslaiselta toiselle kerrottu karmiva juttu klovnista ja tämän uskottomasta vaimosta, heijastuu läpi päätarinan, jonka päähenkilöitä ovat sirkuksen omistaja ja tämän nuori rakastajatar (henkeäsalpaava Harriet Andersson). Bergman asettaa täysin luontevasti, valjastamatta henkilöitään pakolla suuremman idean palvelukseen, vastakkain kaksi eri maailmankatsomusta: Albert Johanssonin kiertelevän taiteijaelämän ja tämän vaimon porvarillisen tasaisuuden. Eikä ensin mainitusta ole odotettavissa välttämättä suurempaa palkkiota kuin selviytyminen - jatkuvista nöyryytyksistä. Kovinkaan kaukana ei liikuta sandemoselaisesta pakolaisuudesta ja Janten kuuluisasta laista.

Kaikesta karuudestaan huolimatta Viettelysten ilta ei ole ahdistava, vaan pikemminkin kohottava. Se ei vello kuvaamassaan ankeudessa, vaan ottaa loan, sateen ja harmauden elementteinä, joiden kanssa on elettävä. Ennen kaikkea on elettävä, muu on bonusta. Tarinan lopussa mikään ulkoinen ei ole muuttunut, mutta katsojat ja ehkä tarinan henkilöt ovat rikkaampia tiedoissaan maailmasta, jossa eletään kahta puolen aitaa.

Viettelysten ilta on suurta elokuvaa. Bergmanin - ja Sven Nykvistin - kuvien voima on järisyttävä. Viscontin Maa järisee saattaakin kummitella yksityiskohtaisen maaston tallentamisen taustalla. Jälleen kerran täytyy myös ihmetellä musiikin (tällä kertaa säveltäjänä Karl-Birgir Blomdahl) ekspressiivistä alkuvoimaisuutta Bergmanin kompositioissa.

Se alkoi ratsupiiskasta

Kuinka vähän tarvitaankaan suistamaan ihmislapsi kommelluksiin! Herrasmies Fadinardille siihen riitti yksinäisellä, puiden reunustamalla tiellä pieni huolimattomuus, tai huolettomuus, ratsupiiskan kanssa. Kun mainittu herrasmies, matkalla omiin hähinsä vuonna 1895, oli noutamassa kadottamaansa kannustinta, karkasi hänen hevosensa pientareelle, mistä se löysi välipalakseen naisten olkihatun. Hatun omistaja oli antautunut lemmenhetkeen rakastajansa, tulisen husaarin kanssa, mistä olkihattuisen mies oli autuaan tietämätön. Hatun tuhouduttua rouvan kyseenalainen kunnia joutui suureen vaaraan, ja sitä myöten asiaan tahtomattaan sekaantuneen Fadinardin häät ja odotettu avio-onni.

René Clairin pieni kasku Eugène Labichen näytelmän Un chapeau de paille d'Italie pohjalta kertoo koko joukosta typeriä porvariston jäseniä, joista yhdelläkään ei ole sen vertaa omanarvontuntoa ja selkärankaa, että pistäisivät toisensa kantamaan vastuun omista vilpeistään.

Henkilöidensä yksiulotteisuuden takia etevästi ohjattu farssi on hieman ikävystyttävä eikä erityisen hauska. Ihmiset siinä toimivat kuin koneet totellen kasvatuksensa iskostamia ulkokultaisia ja epäilyttäviä normeja, jotka määräävät heidät toimimaan vastoin kaikkea järkeä ja itsekunnioitusta. Chaplin tutkiskeli mestariteoksissaan samoja idiosynkronismeja, mutta siinä missä yksikään hänen kuvaamistaan ihmisistä ei ollut naurettava, Clairillä kaikki ovat: naiset pyörtyilevät teatraalisesti ritariensa syliin, jotka tekevät kaikkensa, jotta näiden lutkien aisankannattajamiehet saisivat pitää aasinhattunsa.

Italialaisen olkihatun visio ei yllä kolme vuotta varhaisemman Paris qui dortin tasolle ja, vaikka vetävää onkin, toteutuksessa ei ole samaa kekseliäisyyttä. Muistettavimmiksi jäävät pari mainiota jaksoa: kirkossa, kun vihkijän puheesta ei tahdo tulla loppua, mikä antaa Clairille ainekset herkullisiin tyyppihuomioihin; sekä elokuvan kohokohta, jossa Clair käsivaraa ja esineanimaatiota käyttäen kuvittaa sulhasen kuvitelmia husaarin aiheuttamasta tuhosta kodissaan.

Elokuvan tehoa voimistaa erinomaisesti Raymond Alessandrinin 1989 restauraatioon säveltämä musiikki, joka mielikuvituksellisuudessaan ja kerronnallisuudessaan on sittenkin toista maata kuin Joonas Ranisen sinänsä sympaattinen, improvisoitu live-pianismi.

Mutta olisipa kiinnostavaa nähdä aiheen suomalainen toteutus, Stig Törnroosin vuonna 1964 ohjaama tv-elokuva, jossa Fadinardia esitti Lasse Pöysti!

Matti Kassila LIVE!

Elokuvaohjaaja Matti Kassila saapuu Mika Waltari -seuran kutsumana Töölön kirjaston vieraaksi TÄNÄÄN 18.1. keskustelutilaisuuteen, jonka aiheita ovat Komisario Palmu ja Mika Waltari.

Professori Kassilaa kuuntelemaan pääsevät nopeimmat 4. kerroksen Mika Waltari -saliin (minne muuallekaan?) kello 18-20.

Varmaa tietoa

Kerrankin luotettava elokuva-arvostelu. Tekstiviesti, joka saapui kahdelta tavalliselta elokuvankatsojalta välittömästi Chris Gorakin ohjaaman 3D-scifin The Darkest Hour jälkeen: "Emme suosittele tätä kenellekään!"

Hirviöitä ovat vallan muut

Yllätys sinänsä, että sunnuntain mestariluokan kaksoisnäytöksessä Vertigo/Elefanttimies sykähdyttävämmäksi paljastui jälkimmäinen. Vertigo on tietysti elokuvallisena psyyken hahmotelmana ainutlaatuinen, mutta David Lynchin lyyriseen, väkevään humanismiin rinnastettuna se ei riitä.

Elefanttimies on niin täydellinen tositapahtumiin nojaava elokuva kuin toivoa saattaa paitsi elokuvallisesti myös sikäli, että se on näytelmä, fiktio, joka todellisia henkilöitä ja tapahtumia käyttäen käsittelee aihettaan laajempia teemoja. KAVAn toimittamassa mainiossa esittelyssä lainattiin Village Voiceen kirjoittavan, korkealle arvostetun  J. Hobermanin aikalaisarvostelua, jossa Lynchin säkenöivä mestariteos lytättiin elegantisti vedoten muun muassa tosiseikkojen vääristelyyn ja luokkakuvauksen "manikealaisuuteen".
Kuitenkin teos tähtää syvemmälle kuin luokka-analyysiin. John Merrickin ääriesimerkkiä käyttäen Elefanttimies luo tiheään neulotun ryijyn erilaisuuden kirouksesta. Kohtaus kohtaukselta se osoittaa miten pitkälle ihmiset ovat valmiita kulkemaan epäinhimillisyyden laveaa tietä, jos heidän ei tarvitse nähdä toisia täysivaltaisina ihmisolentoina. John Gielgudin johtaman sairaalan yövartija on tämän piirteen symboli, mies, joka ei edes kiinni jäämisen hetkellä suostu näkemään toimissaan mitään väärää.



Se, että Elefanttimies ei jää tendenssin julistukseksi, johtuu siitä, mitä Hoberman luonnehtii Lynchin pelottavaksi lahjakkuudeksi. Elefanttimies lienee ohjaajansa suurin teos, mutta se toinen mahdollinen, Blue Velvet, sijoittuu tyylikartassa niin kauas, että vertailu tuntuu mahdottomalta, jos lainkaan tarpeelliselta. Varmemmin äänenpainoin voidaan julistaa Elefanttimies tekijänsä kauneimmaksi elokuvaksi. Hitto, se on yksi kaikkien aikojen kauneimmista. Freddie Francisin kaasuvalon himmeää hehkua jäljittelevä, syvän fotokemiallinen kameranjälki (jota dvd ei kykene toistamaan) on uhkean tyylittelevää ja luo tunnelman, jota ei mistään toisesta elokuvasta löydä. Lynch pitää muut elementit, kuten lavastuksen ja näyttelijätyön linjassa kuvan kanssa*. Huikean lahjakkaan John Hurtin uralla ihoa tuhoavaa multippelineurofibromatoosia sairastanut John Merrick merkitsee yksinäistä triumfia. Luomus on rohkea, täysin psykologisesta perinteestä poikkeava inhimillisyyden korkokuva.

Muiden ansioidensa ohella Elefanttimies tarjoaa Anthony Hopkinsin anthonyhopkinsmaisimman roolityön, suurella herkkyydellä toteutetun viittauksen Tod Browningin Freaksiin ja John Morrisin surullista sirkussävelmää muistuttavan aavemaisen teeman. Niin, ja pilviä, tietysti.


Vain yhdessä kohtaa tämä tummanhehkuinen helmi pettää hieman: nimessään. Kertomus, joka yrittää kaikella mahdillaan valottaa inhimillisyyttä sielläkin, missä sitä ei ensisilmäyksellä näytä olevan, leimaa otsikollaan yhä John Merrickin joksikin muuksi kuin itsekseen. "I am not an animal! I am a human being!"

Kuinka moni meistä voi sanoa samaa?

* Äänityksestä en kykene sanomaan, koskapa Orionin koneenkäyttäjällä oli etenkin ensimmäisen kelan aikana suuria vaikeuksia saada ääntä ulos ensinkään.

Teoria kuningaskomediasta; ja omituinen tapaus

Yksi brittielokuvan kaikkein suurimmista klassikoista, Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949), vetoaa mahtavasti niin sydämeen, älyyn kuin huumorintajuunkin, mutta sen paras ja ovelin vitsi liittyy sen suurimpaan myyttiin. Perustuuhan näet Alec Guinnessin legenda nimenomaan tähän elokuvaan ja sen tekijöiden pokerinaamaiseen mahtiväitteeseen että hän olisi rehkinyt peräti 8 roolia siinä, kaikki piirteiltään niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattaa. Tekijöiden nokkeluudelle täytyy todella nostaa hattua sillä kyseessähän on nerokas markkinointivaltti: 8 roolia tosiaan... Ohjaaja Robert Hamer ja kumppanit Ealing-studiolla laskivat vieläpä yleisön sinisilmäisyyden prikulleen oikein, sillä posketon väite on mennyt täydestä jo kuusikymmentä vuotta. Ja kuitenkin todistusaineisto on laskettu aivan silmiemme eteen! Ensimmäinen d'Ascoyne on toki Guinness, mutta häntä seuraavat seitsemän eroavat paitsi piirteiltään myös, ja tämä on kaikkein tärkeintä, kehonliikkeiltään ja maneereiltaan niin paljon, ettei yksikään näyttelijä voi muuntua samalla pikkutarkkuudella jokaiseksi heistä ja vieläpä samassa elokuvassa. Kuvioon liittyy sikäli katkeraa ironiaa, että jok'ikinen näistä seitsemästä tuntemattomaksi, tunnistamattomaksi ja tunnustusta vaille jääneestä näyttelijästä tekee kertakaikkisen suurenmoista työtä brittiläisen yläluokan henkisten ja poliittisten ulottuvuuksien kartoittamisessa. Ei ole inhimillisesti mahdollista yhden näyttelijän kyetä tällaiseen saavutukseen.

Jos olisi, kyseessä olisi varmasti elokuvanäyttelemisen suurin saavutus koko elokuvan historiassa.

Elokuva on sitä paitsi niin loistava, ettei se olisi tarvinnut tuekseen tällaista kaikesta hykerryttävyydestään huolimatta hieman halpahintaista emävalhetta. Suurin vahinko on kenties koitunut siinä, että elokuvan upeimmasta roolisuorituksesta vastannut Dennis Price - tosiasiallinen päätähti - on jäänyt heitteille historian varjoisimmille lehdille. Ja kuitenkin hän on aivan fantastinen ylhäisen sukunsa hylkäämänä nuorena miehenä, joka osoittautuu joka käänteessä eleiltään hienostuneemmaksi kuin sukunsa tunnustetut ja varakkaat jäsenet. Jopa murhatessaan.

Harvoin on elokuvan historiankaan aikana, missä on läpikäyty kaikki mahdolliset variaatiot ihmisen hengiltä saattamisesta, murhaamiselle annettu yhtä perustellut ja hyväksyttävät syyt kuin tässä mestarilaukauksessa. Luokkayhteiskunnan - kastijärjestelmän - lainalaisuuksien epäkohdat valotetaan niin kirkkaasti että nuoren Pricen edesottamukset alkavat näyttäytyä oikeutettuna taisteluna omien oikeuksien puolesta kilpailuyhteiskunnassa. Kuten lordi Tennysonin säkeessä, josta elokuva lainasi nimensä, todetaan, "kind hearts are better than coronets". Itse kukin tarinaa seuraava alkaa epäillä murhattavien, sydämettömien aatelisten oikeutta elää ja siten peittää varjoihin päähenkilön versoamismahdollisuudet. Tai kuten ranskalaiset hienosti oivalsivat nimetessään elokuvan uusiksi: Aateluus velvoittaa... Kerran elokuvissa osattiin kirjoittaa ja kirjoittaminen oli ajattelua. He osasivat vielä tehdä tämän syvällisen ja hienoin viivoin piirretyn yhteiskuntatutkielman komediaksi!

KAVAn näytöksessä tapahtui kummia myös valkokankaan ulkopuolella. Noin puolessa välissä jostain takariveiltä alkoi kuulua tasaista ja mitään kaihtamattoman äänekästä kuorsausta. Ei toki ennenkuulumatonta, mutta pikkuhiljaa alkoi kismittää se, miksi uinujaa lähimpänä olevat antoivat niin hiirusmaisesti hirsien vetäjän häiritä koko salillista. Käsittämättömästi asiain tila jatkui muuttumattomana elokuvan loppuun asti. Vielä käsittämättömämmin äänekäs kiusa jatkui yhä lopputekstien mentyä ja valojen sytyttyä. Useampikin ihminen seisoi häkeltyneenä kykenemättä selittämään mysteeriä. Kunnes viimein oivallus: onneton olento istui Orionin parvella ilmeisesti ainoana ja oli näin kyennyt luomaan eräänlaisen täydellisen myrskyn. Murheellisina suuntasimme kulkumme kohti uloskäyntiä kuorsaamisen aina vain poistumistamme säestäen. Varmaa tietoa ei ole, etteikö kurja unitautinen yhä vieläkin kuorsailisi Orionin parvella.

Houkutus käy lankeemuksen edellä (siitä René Clairiin)

Vaikka miten houkuttaisi, ei pidä astua Orionin porteista väsyneenä. Sisällä vaanivat seireeneinä valtakunnan tehokkaimmin uneen vaivuttavat pilven pehmeät penkkikeitaat, joiden uhriluku cinefiilien riveissä on jo aikaa kasvanut legendaarisiin mittoihin. Buñuelin Vapauden aave on mahdottoman hieno, mutta niinpä vain on rehellisyyden nimessä todettava, etten nähnyt elokuvan keskivaiheilta tarpeeksi uskaltautuakseni antamaan kaikin puolin pätevää todistusta. Suuresta elokuvasta on joka tapauksessa kyse, kekseliäästä ja hauskasta irvailusta porvarillisen maailman konventioiden kustannuksella.

Siksipä tässä kertoillaankin Buñuelin sijaan René Clairista (1898-1981). Oh la la! mikä löytö! Tähän asti René Clair on pysynyt nimenä, johon tuon tuostakin törmää erilaisissa elokuvan historioissa. KAVAn retrospektiivisen sarjan lähtölaukauksina toimineet ensimmäiset työt Entr'acte (1924) ja Paris qui dort (1924) hurmaavat välittömästi.

Vaikkakin Entr'acten ensimmäiset kuvat ovat epäonnistuneita, suttuisia ja hapuilevia. Tämä korostuu, kun Clair hetkeä myöhemmin avaa pellit ja pääsee kunnolla vauhtiin. Välisoittoa eli intermezzoa tarkoittava vartin mittainen Entr'acte on iloluontoinen elokuvallinen runo avantgardismin ja surrealismin hengessä. Selvästikin nuori, energinen ohjaaja on halunnut tallennella itselleen rakkaita pariisilaispaikkoja ja antaa mielikuvituksen lentää. Yhdellä katsannolla sen narratiivi - jos sellaista on - ei aukea, vaan päällimmäiseksi jää vaikutelma kuleshovilaisesta montaasi-irrottelusta, josta löytyy myös upeita hidastuksia ja kömpelöitä kaksoisvalotuksia. Pariisin katoilla liikutaan, shakkia pelataan, kiväärillä ammutaan; yhdessä vaiheessa menoon tulee jonkinlaista jatkuvuutta, kun mies ampuu ilmassa leijuvaa kookospähkinää, josta lehahtaa ilmoille lintu, joka asettuu miehen olkapäälle. Tämän miehen puolestaan ampuu, ehkä lintuun tähdännyt, toinen mies. Seuraa hautajaiset, ja minielokuvan pisimmässä jaksossa hautajaisvieraat ryntäävät joukolla alamäessä irti päässeiden ja absurdin pitkälle rullaavien ruumisvaunujen perään, kunnes vainaja nousee leposijaltaan ja taikoo kaikki näkymättömiin. Mitäpä siihen lisäämään?

Ensimmäinen koko illan elokuva Pariisi joka nukkuu on heti varmaa työtä. Kepeä ja ilmava teos sijoittuu yllättävästi fantasia- ja scifi-elokuvien helmien joukkoon. Tarina lähtee siitä, kun "Eiffel-tornin kolmostasanteen yövartija" huomaa aamulla, työvuoronsa päättyessä koko alla makaavan kaupungin nukkuvan. Muutaman muun hereille jääneen kanssa nuori mies ottaa kaupungin avaimet käsiinsä ja avaa kaikki kuviteltavissa olevat portit. Täydellisestä vapaudesta ei kuitenkaan seuraa täydellinen onni. Omituiselle ilmiölle löytyy meliésmäinen ratkaisu ja romanssikin seuraa.

Clair on varmasti joutunut näkemään paljon vaivaa saadakseen filmille mahtavat otokset täysin tyhjästä metropolista, mutta tyylin tanssillisuudessa ei näy hien pisaraakaan. Leikkisä elokuva tuntuu vaivattomalta. Silti siinä on vaateliasta kekseliäisyyttä, kuten Eiffel-tornin liikkuvasta hissistä kuvatussa otoksessa, jossa yövartijanuorukainen juoksee kierreportaita alaspäin. Ei ihme, että Clairista kohistiin heti ympäri maailmaa.

Brandon on ihan lopussa

Joskus sillä, että menee elokuviin tietämättä mitään teoksesta etukäteen, voi olla omalaatuisia seurauksia. Tässä se mitä tiesin nyt puheena olevasta elokuvasta: sen nimi on Shame (suomen kieli ottaa taas iskua keskivartaloon), siinä on pääosassa Golden Globe -ehdokkaaksi asetettu Michael Fassbender (Kunniattomat paskiaiset) ja sen ohjaaja on brittiläinen Steve McQueen, jonka esikoispitkässä Hunger (ei siis "Nälkä") Fassbender myöskin kantoi päävastuun kameran edessä.

Omalaatuisin kokemus, mikä tähän uuteen elokuvaan liittyy, on että minulta kesti vartti tajuta, että ollaan Yhdysvalloissa ja New Yorkissa. Ohjaaja ei varmaankaan tarkoituksella tähdännyt tähän, mutta niin siinä kumminkin kävi; elokuvan alussa ei juuri puhuta, siinä ei oteta mitään irti Manhattanista ja pääasiassa kuvissa näkyy irlantilaisnäyttelijä.

Hunger oli lupaava, joskaan ei mitenkään erityinen, tositapahtumiin perustuva työ. Shame ei lunasta esikoisen tarjoamia lupauksia, vaan on paljon heiveröisempi. Yksi syy löytyy tapahtumapaikasta. En löydä mitään syytä, miksi elokuvan täytyy sijoittua Manhattanille, kun McQueen vielä käyttää kahdessa keskeisessä roolissa omien kotikontujensa kasvatteja. Tällaisella reseptillä tarina olisi kannattanut kertoa Lontoossa. Olen varma, että elokuvaan olisi löytynyt kaivattua autenttisuutta. Nyt Carey Mulligan ainakin epäonnistuu melko pahoin, ja se on taatusti ohjaajan syytä.

Mulligan näyttelee päähenkilön siskoa, joka uppoaa kuin kivi veljensä lampeen luoden väreitä joka puolelle. Fassbenderin esittämä Brandon on moderni, metroseksuaali juppi ja täysin hajalla, mikä manifestoituu seksiriippuvuutena. Jälleen kerran moderni maskuliininen cinema esittää seksin tuhoavana ja ilottomana toimintana, joten suurena uudistajana McQueenia ei voi pitää: hän on onnistunut tekemään ihmisen seksuaalisuutta tutkivan elokuvan nimeltä Häpeä. Hienoa.

Esteetikkona McQueen on pitkien otosten mies, joskaan Hungerin 17-minuuttiseen otokseen asti ei tällä kertaa kurkotella. Tällä tekniikalla galleriataiteilijana aloittanut McQueen pyrkii samastuttamaan katsojan keskushenkilönsä tuntemuksiin, mutta syväkerrokset puuttuvat. Venetsian jury selvästikin ylireagoi palkitessaan Fassbenderin festivaalien parhaana näyttelijänä, sillä vaikka hänen suurta rohkeutta vaatinut roolinsa kantaakin elokuvaa, vaikuttaa siltä, että käytettävissä olevaa materiaalia ei kertakaikkiaan ole ollut tarpeeksi, jotta jotain suurta olisi päässyt syntymään. Käsikirjoitus muistuttaa yksiulotteisuudessaan ja pinnistelyssään itse asiassa paljon monia uusia suomalaisia urbaaneja elokuvia.

Tietenkin, jos ei ole nähnyt liikaa elokuvia, ja on esimerkiksi Kunniattomien paskiaisten ja Hungerin jälkeen innostunut Michael Fassbenderistä, Shame saattaa hyvinkin aiheuttaa eri asteisia shokkeja ja vangita aivan toisella tavalla. Aika elottomaksi pelkään sen siltikin jäävän.

Don Lope Buñuelin ja Surujen Annan puristuksessa

Jokaisen vuoden pitäisi alkaa Buñuelin elokuvalla! Ei sen väliä millä, kyllä se aina katsomisen arvoinen on. Voihan olla, että elokuvan historiaa tarkasti kampaamalla voi löytää Espanjan suurinta ohjaajaa merkittävämmän elokuvantekijän, ehkä pari kolmekin - mutta ei millään neljää enempää. Eikä varmasti ketään jännittävämpää, arvaamattomampaa. Luis Buñuelin elokuvista palaa harmaaseen, painovoiman rasittamaan todellisuuteen aina virkistyneenä.

Tristana vuodelta 1970 - ohjaaja oli siis 70-vuotias - ei kuulu edes mestarin sähköisimpien täysosumien joukkoon, ja silti se on kristallinkirkkaassa kerronnassaan kadehdittavan hienoa elokuvaa.

Tässä, ainakin pinnalta katsoen, yksinkertaisessa moraalitarinassa on kaksi päähenkilöä, elokuvalle nimen antanut nuori nainen, jonka äiti on elokuvan alussa juuri kuollut sekä hänen holhoojakseen nimetty iäkäs herrasmies Don Lope. Toisin sanoen Catherine Deneuve ja Fernando Rey.

Tristanalle voisi antaa toisenkin nimen, Naurettavan miehen tragedia, ja koska Buñuel jätti tämän vaihtoehdon käyttämättä, otti Bernardo Bertolucci tilaisuudesta vaarin vuosikymmentä myöhemmin. Buñuelin elokuvassa - pohjalla Benito Pérez Galdósin kirja - naurettava mies on Don Lope: sosialistin suulla verhoutunut kapitalisti, tekopyhä, mutta arvokaskäytöksinen pseudoaristokraatti ja nautiskelija, joka tekee itsestään täydellisen kohtalon narrin rakastumalla viattomuuttaan hehkuvaan tyttölapseen. Omasta elämänkatsomuksesta riippuu, seuraako Don Lopen viettelystä yksi vai kaksi tragediaa. Vanha mies putoaa täysin polvilleen, mutta Tristanan murhenäytelmä on arvoituksellisempaa ja hienosyisempää tekoa - hän menettää taatusti alkuperäisen viattoman suhtautumisensa, mutta saattaa olla lopussa vapaampi. Tai tiellä helvettiin.

Uskomatonta kyllä, edellä luetun muistaen, Tristana ei ole melodraama, koska ohjaaja ei pelaa tyylilajin säännöillä. Buñuel kertoo tarinan notkeasti, paisuttelematta ja kevyesti, hillitymmin kuin antaisi odottaa. Tristana onkin tekijänsä seesteisimpiä ja ranskalaisimpia töitä: ranskalaisuutta korostaa Deneuven läsnäolon lisäksi tuolla kielellä tehty dubbaus. Mikä aiheuttaa huomauttamaan, että on olemassa taiteenlaji nimeltä äänileikkaus eikä Tristana totta vie ole tuon lajin huippusaavutuksia. Saman tien todettakoon, että KAVAn kopio oli käytännössä loppuunajettu, värit haalenneet muistoiksi, naarmut kuva-alan peittäen.

Tristana on hehkeä esimerkki siitä, miten yksinkertaisesta asetelmasta otetaan sitä tarkkaan tutkimalla niin paljon irti, että pieni nurkka kollektiivisesta ihmisyydestä paljastuu niillekin, jotka eivät tunnista tapahtumia omakseen. Lopussa ei voi oikein muuta kuin tuntea sääliä vanhaa miestä kohtaan, joka kaivaa hautaa omien jalkojensa alle: oma roolinsa on jokaisen päätettävä eikä pidä yrittää olla samaan aikaan sekä isä että rakastaja.

Näihin ihmisen roolileikkeihin Luis Buñuel on pureutunut monesti aikaisemmin, ja myöhemmin.