Erland Josephson in memoriam

Ruotsin suurimpiin näyttelijöihin kuulunut Erland Josephson kuoli viime lauantaina, helmikuun 25. päivänä 88 vuoden ikäisenä. Viimeisinä vuosinaan Parkinsonin tautia sairastaneen Josephsonin elämäntyö ruotsalaisessa teatteri- ja elokuvakulttuurissa on sitä luokkaa, ettei menetystä helpolla korvata.

Paitsi näyttelijänä, vitaalinen Josephson ilmaisi tuntojaan myös ohjaajana, kirjailijana, käsikirjoittajana ja runoilijana. Hänen työnsä näkyvin osa liittyy kuitenkin 50-luvulla alkaneeseen yhteistyöhön Ingmar Bergmanin kanssa, jonka alter egoksi näyttelijä usein ymmärrettiin. Muiden muassa teokset Elämän kynnyksellä, Kuiskauksia ja huutoja, Kohtauksia eräästä avioliitosta, Syyssonaatti ja Fanny ja Alexander käsittänyt elokuvallinen ystävyys huipentui, kun Bergman pyysi Josephsonin toiseen pääosaan Liv Ullmanin rinnalle viimeiseen ohjaukseensa, raa'an kauniiseen Sarabandiin.

Yksityishenkilönä Josephsonia on kuvattu vaikuttavaksi, ja läheisiä ystäviä oli monia. Kansainvälisellä näyttämöllä Josephson jäi jonkin verran nuoremman Bergman-hongan Max von Sydowin varjoon, mutta CV on Josephsonillakin kaikkea muuta kuin vaatimaton: Tarkovskin Nostalgia ja Uhri, Kaufmanin Olemisen sietämätön keveys, Szabón Hanussen, Greenawayn Prosperon kirjat sekä hiljattain kuolleen Angelopouloksen Odysseuksen katse puhuvat omaa kieltään näyttelijän nauttimasta rajat ylittävästä arvostuksesta. Suomalainen elokuvantekijä Jörn Donner sai kiinnitettyä mestarin elokuvaansa Dirty Story (1984).

Art House Cinema Niagarassa esitetään 12.3. jugoslavialaisen maanpakolaisen Dusan Makavejevin Tukholmassa toteuttama mainio komedia Montenegro eli helmiä ja herjoja, jossa Erland Josephson tekee keskeisen miesroolin.

Komedia juhli turhuuksien turuilla

Kiinnostavinta tämän vuoden Oscareissa, joissa palkittiin lähinnä mukavasta keskinkertaisuudesta eräin poikkeuksin, oli komedian riemuvoitto. Aina huonosti palkintoja kerännyt tyylilaji löi kerrankin draaman laudalta, mikä on ilahduttavaa sinänsä, tulipa huomio ansiosta tai ansiotta. Palkintoja keräsivät Artisti, Keskiyö Pariisissa, Jälkeläiset, The Muppets ja Rango - yhteensä 9 kappaletta, ja laskuista on jätetty vielä pois komediallisia aineksia sisältänyt viiden pystin rohmu Hugo.

Eri asia sitten on minkä tasoisia komedioita nämä luetellut ovat, ja kuinka hyvillään koomikoiden on syytä olla, jos nämä edustavat heidän alansa parasta osaamista: pysäyttääkö miettimään Akatemian väite, että Keskiyö Pariisissa oli paremmin kirjoitettu kuin Nader ja Simin: Ero tai Moneyball; ja Rangoko edusti parasta animaatio-osaamista vuonna 2011?

Siitä tuskin syntyy kuitenkaan kiistaa, etteikö Michel Hazanavicius olisi parempi elokuvantekijä kuin Terrence Malick. Jo 40 vuotta, vain viisi elokuvaa, ei palkintoja - se jos mikä kertoo siitä kuinka  jotkut ei vaan osaa.

TOP 10: Parhaat Oscar-ehdokkuutta vaille jääneet näyttelijät

Harmia tuntien otti vastaan tiedon Gary Oldmanin Oscar-ehdokkuudesta. Näin yliviivattiin vuosia ykkössijalla keikkunut nimi siltä arvostettavalta listalta, mille on koottu lahjakkaimmat ilman Akatemian tunnustusta jääneet elävät näyttelijät. Sillä se, että onnistuu luomaan näkyvän uran anglosaksisessa elokuvamaailmassa Akatemian tutkan alla merkitsee tavallisesti kompromissitonta suhtautumista omaan taiteeseen. No, ehkä tämä on jo liioittelua: AMPASin suurin jaosto eli kilta koostuu näyttelijöistä, ja vaikka he ovat yhtä alttiita kuin muutkin lankeamaan tähdenlentoihin (kuten viimevuotinen Colin Firthin ympärille kehittynyt sympatiaäänifarssi todisti), he tuntuvat jakavan monia muita kiltoja auliimmin ja vähemmän kateellisesti tunnustusta kollegoilleen.

Ja kieltämättä, otsikon mukainen lista on tänään paljon vähemmän jännittävä ja kiihdyttävä kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, kun mukana olivat esim. Johnny Depp, John C. Reilly, Forest Whitaker ja Philip Seymour Hoffman. (Muuten, ihan tilastollisesti katsoen naisten on helpompi päästä Akatemian kiikareihin kuin miesten.) Oheen on joka tapauksessa koottu kymmenen lahjakkaan näyttelijän lista, josta ei subjektiivista näkemystä pidä puuttuman. Monet heistä ovat siis henkilökohtaisia suosikkeja tai vielä tuntemattomia pikkuroolien taitureita. Nimien yhteyteen on ympätty esimerkkejä filmografiasta ja joskus satunnainen kommentti.

10 LAHJAKKAINTA ELÄVÄÄ NÄYTTELIJÄÄ, JOTKA EIVÄT OLE OLLEET OSCAR-EHDOKKAINA (versio 2, muokattu 28.2.2012)

10. Harry Dean Stanton
Paris, Texas, Villi sydän, Straight Story

Steve Buscemin ohella ehkä tämän listan klassisin esimerkki. Ei mitään selitystä, miksi ehdokkuutta ei ole tullut. 85-vuotias - nyt on jo liian myöhäistä?

9. Dylan Baker
Happiness, Changing Lanes, Trick'r'Treat

Kovin vähän näkyviä rooleja. Näytteli Happinessissä pedofiilistä psykiatria uskomattomalla tavalla - tämä ei ollut poikkeus CV:ssä.

8. Alyson Hannigan
Äitipuoli avaruudesta, American Pie, Mennään naimisiin

Tv-näyttelijä ei ole tehnyt valkokankaalla mitään palkinnollisesti huomionarvoista. Lahjoja löytyy pienen galaksin verran.

7. Michael Parks
From Dusk Till Dawn, From Dusk Till Dawn 3, Kill Bill, Planet Terror

Ei jostain syystä saa ikinä töitä. Hankala luonne? Ylläolevan CV:n pieniin rooleihin latautuu suurta lahjakkuutta.

6. Patricia Arquette
True Romance, Ed Wood, Lost Highway, Bringing Out The Dead

Piirteet ja silmät, jotka on luotu valkokankaalle. Liian pienieleinen tekniikka, vaikka True Romance olisi pitänyt kyllä huomata AMPASissa. Siirtyi televisioon, missä loi amerikkalaisen television historian vaikuttavimman naishahmon (Näkijä).

5. Steve Buscemi
Miller's Crossing, Reservoir Dogs, Fargo, Trees Lounge, The Interview

4. William Fichtner
Go, Meren raivo, Isku Mogadishuun, Crash, Yön ritari

Pikatutkielmien erikoismies huomataan kyllä vielä. Nimeä ei tunneta, kasvot kyllä. Paras rooli Gossa on täynnä huumoria, nopeita oivalluksia ja painoa. Huikein esimerkki kyvyistä: Crash, jossa viipyy valkokankaalla ehkä minuutin ja jättää pysyvän mielikuvan.

3. Brian Cox
Psykopaatin jäljillä, Medusan isku, The Escapist, A Good Heart

2. Kevin Bacon
Animal House, Murder In The First, Mystic River, The Woodsman, Hollow Man, Where The Truth Lies

1. John Cusack
Lahjotut, Loistokaveri, Huijarit, Luotisade Broadwaylla, Grosse Pointe Blank, Veteen piirretty viiva, Being John Malkovich, Jäätävää satoa, 1408, Grace Is Gone, War, Inc.

Valitsee tavallisesti mieluummin kiinnostavia pikkutuotantoja kuin Oscar-kamaa. Osallistuu elokuviensa käsikirjoittamiseen. Kehittänyt ja hionut huippuunsa omintakeisen tekniikan, missä presenssi kuvassa vähentää dialogin tarvetta. Pystyy tekemään mitä tahansa farssista perhedraamaan: ei ole ikinä, IKINÄ näytellyt huonosti. Musta vyö kick-boxingissa: tappelukohtaus War, Incissä on 7,9 Bourne-asteikolla.

Vuoden hienoin juliste

Katsokaa nyt sitä. Monessa elokuvassa ei ole yhteensäkään yhtä paljon latausta kuin tässä julisteessa. Noista kasvoista voi lukea melkein koko ihmisen: hän ei taatusti tule pomppulinnalapsuudesta eikä työskentele vastaanottovirkailijana. Tätä miestä ovat muokanneet ankarat fyysiset olosuhteet ja valinnat, joissa kantilainen moraali on ollut vähäisimpänä faktorina. Jos kuvan laittaisi sanoiksi, kuuluisi lause vastaansanomattomasti: "Yksinäinen susi".

Ylläoleva kuva välähtää Joe Carnahanin elokuvassa The Grey. Ian McKenzie Jeffersin novelliin Ghost Walker perustuva The Grey kertoo öljy-yhtiön työntekijöistä, jotka joutuvat eloonjäämistaisteluun heitä kuljettaneen lentokoneen pudottua keskelle Alaskaa. Julisteen susimotiivi heijastelee pientä henkiinjääneiden ryhmää ahdistavaa susilaumaa. Liam Neeson esittää eräänlaista öljy-yhtiön "palkkasoturia", jonka tehtävä on suojella kentällä työskenteleviä muun muassa susilta. Siis selviytymisen asiantuntija, alfa-uros parhaasta päästä.

Kaiken kaikkiaan...kasassahan ovat täydellisen elokuvan ainekset.

Mutta elokuva muistuttaa monia muita elokuvia - eikä siinä mitään -, ennen muuta David Mametin kirjoittamaa Reunalla-teosta. No, The Greystä voi sanoa paljon kaikenlaista hyvää, mutta mikään Mamet ei kirjoittamiseen osallistunut Carnahan ole.

Kauniista tulevaisuudesta toiveita herättäneen Narcin esikoisenaan ohjannut Carnahan osaa kuvata fyysisyyttä ja konkreettista todellisuutta. Hän tietää, miten elokuvallistaa sellaisia katsojan mielikuvituksen varaan jääviä asioita kuin kylmyys, ruumiillinen uupumus ja kipu. Mutta tästä elokuvallisesta loistavuudesta nauttimaan pyrkivän täytyy samalla kahlata läpi kokonaisen suon verran onnetonta "kovaksikeitettyä" dialogia, jota ovat nakutelleet hemmotellut pikkupojat, jotka fantasisoivat, miten he toimisivat joutuessaan kovan paikan eteen. Toisin sanoen, sanailu kuulostaa täysin falskilta. Ja tämä johtaa yksiulotteisiin, melko naurettaviin hahmoihin. Harmi.

Elokuvan ongelmiin lukeutuu myös Neesonin hahmoon ympätty kehyskertomus. Muiston omaisissa kohtauksissa, joissa tämä Ottway nähdään vaimonsa kanssa, Carnahan pyrkii eteeriseen herkkyyteen, mutta yritys jää vajaaksi. Kohtaukset kiinnostavatkin ihan muista syistä. On nimittäin suuri houkutus nähdä Neesonin suorituksen projisoivan hänen menetyksen tunteitaan vuonna 2009 kuollutta vaimoa kohtaan. Koska kuvaukset on tehty alkuvuodesta 2011, ei ole ollenkaan mahdotonta, että Neeson on törmännyt The Greyn käsikirjoitukseen pian Natasha Richardsonin kuolettavan onnettomuuden jälkeen. Oli miten oli, The Greyn parasta tarjottavaa on irlantilaisjättiläisen mahtavan karismaattinen näyttelijäntyö, joka puhaltaa kastin muut mitättömyydet pois kankaalta. Tällainen elokuva vaatii epäonnistumisen välttääkseen keskushenkilön, johon voi samastua, joka tempaa katsojan mukaansa ja saa uskomaan vaikka sitten miten epäloogisiin juonenkäänteisiin. Voi pojat, että Carnahan teki tämän valinnan hyvin.

Nimittäin uskottavuuden rajoja The Grey osaa koetella. Sen antama tappajahaimainen* kuva susista reviirillään mellastavana kuolemanpartiona ei varmaan saa paljon sympatiaa eläintieteilijöiltä. Mutta Carnahanin ohjaajantaitojen ja Neesonin kykyjen varassa The Grey jaksaa kantaa.

Pari huomiota erikseen. Ensinnäkin tiedotettakoon, että elokuvasta löytyy yksi kohtaus lopputekstien jälkeen. Mitä itse en kaivannut. Ja toiseksi, digiprojisointi tekee The Greylle vielä enemmän hallaa kuin keskimäärin. Ihan suomeksi sanottuna digitoisto näyttää paskalta. Syy on väriskaalassa tai jossain.

* Ei viittaa tappajahaimaan.

TOP 10: Huonoimmat Oscar-voittajat

Kun varhain ensi maanantaiaamuna Oscar-gaala rypee jälleen itseriittoisuudessaan, ei uskoisi, että sen juuret ovat pienet ja vaatimattomat. Alkujaan Yhdysvaltain elokuva-akatemian (AMPAS) juhlaseremonia järjestettiin pienen piirin kesken, tarkoituksena antaa tunnustusta Hollywoodin parhaimmistolle eikä pyrkiä pöyhkeästi määrittämään mikä on parasta koko maailman elokuvassa. Tietystä vanhanaikaisesta arvokkuudesta ja sisäänpäinlämpiävyydestä kertoo se, että alkuvuosina voittajat julkistettiin hyvissä ajoin ennen juhlailtaa, jolloin huomio saattoi keksittyä olennaiseen eli arvatenkin ryyppämiseen. Sisäpiirin kännäämisenä gaala olisi saanut pysyäkin. Versosta on kuitenkin kasvanut hallitsemattoman pompöösi instituutio, jonka markkinakoneisto vaikuttaa syvästi katsojien valintoihin lippuluukulla sekä yleiseen mielipiteeseen laatuelokuvan mittapuista. Siinä missä festivaalivoittajat saavat pitää itseään onnekkaina, jos ne pääsevät levitykseen Suomen kaltaisilla pikkumarkkinoilla*, ei voisi kuvitellakaan, että parhaan elokuvan Oscarilla mätkäistyä rainaa ei tännekin raijattaisi.

Eikä siinä sarjassa, vaikka olisi täysi syy luulla toisin, ole Akatemian historian aikana todellakaan aina laadulla juhlittu - etenkään viime vuosina. Syitä tähän on pohdittu monen kirjan verran, ja asiaan syvemmin tutustumaan haluavan kannattaa etsiä käsiinsä Emanuel Levyn "page-turner" ...And the Winner Is. Monta näkökulmaa kattava, tehokkaasti kirjoitettu opus, jonka heikkouksiin kuuluu kritiikin hampaattomuus.

Tuntuuhan uskomattomalta, että lähes kuuden tuhannen ammattilaisen muodostama joukkio onnistuisi valitsemaan vuoden parhaaksi elokuvaksi jotain huonosti tehtyä, tyhmää, pinnallista ja/tai herttaisen yhdentekevää. Näin on silti käynyt siinä määrin taajaan, että TOP 10 -listaa laatiessaan täytyy harjoittaa vakavaa karsintaa. Sellainen lista on nyt kuitenkin tarjolla, ja vaikka osa valinnoista väistämättä johtuu henkilökohtaisen maun määräämistä seikoista, löytyy joukosta varmuudella teoksia, joiden vakava nimittäminen vuoden parhaaksi vaatii pitkälle harjaantuneita retorisia taitoja. Ja jos tämä jäljessä seuraava kymmenikkö on palkittu alan kuuluisimmalla palkinnolla, minkälaisia olivat häviäjät...?

* Esimerkiksi Cannesin Kultaisen Palmun voittajista ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana jääneet vaille levitystä Weerasethakulin Setä Boonmee, joka muistaa menneet elämänsä ja Loachin Tuuli, joka ohria keinuttaa.

KYMMENEN HUONOINTA OSCAR-VOITTAJAA

10. Rocky (1976, ohj. John G. Avildsen)

Infantiilin yksinkertainen nyrkkeilyfantasia ei ole huono elokuva, mutta historiasta ei löydy parempaa esimerkkiä populismin voitosta yli arvostelukyvyn ja hyvän maun. Kuten kyseenalainen, mutta joskus sattuvasti sanansa valinnut Pauline Kael sanoi Sound of Musicista, myös Rocky on valhe, jonka ihmiset haluavat uskoa. Rocky kuuluu erikoiseen "kesäleffojen" alagenreen, millä laajasti ottaen tarkoitetaan Hollywoodin perustuotetta, jolla ei tähdätä suuriin taiteellisiin voittoihin, vaan vain kansan viihdyttämiseen. Ammattilaisista ja asiaan perehtyneistä harrastajista koostuvien raatien pitäisi pystyä nostamaan rima tällaisen yläpuolelle. Rocky sai aikaan huikean kuumeen, koska se avoimesti ja yksinkertaistetusti glorifioi perusamerikkalaisiksi koettuja arvoja ja toiveita - ja koska 140 miljoonan dollarin kotimaan kassatulot merkitsivät tuohon maailmanaikaan aivan järjetöntä kaupallista menestystä. Elokuvana sen parasta antia - Bill Contin musiikin ohella - tarjoaa ensimmäinen tunti, jonka arkirealismissa on kiistatonta aitoutta ja luontevuutta - mikä sitten heitettiin mäkeen siihen astisen historian naurettavimman valkokangasmatsin alkaessa. Vuosi 1976 oli amerikkalaisessa elokuvassa laadullisesti pettymys - paitsi yhtä poikkeusta: vanhanaikaiselle Rockylle hävisi vuosia edellä aikaansa ollut Taksikuski. Scorsese kohosi urallaan mestariksi, Avildsen paljastui mitättömyydeksi.

9. Vihreä oli laaksoni (1941, ohj. John Ford)

Uskomatonta kyllä, Kaunis mieli ei mahtunut tälle listalle. Sen sijalle päätynyt Vihreä oli laaksoni on luultavasti sitä ja paria muuta listan ulkopuolelle jäänyttä parempi elokuva, mutta se nyt on mukana alleviivaamassa henkilöön kohdistuvan suosion ylilyöntejä, mikä joskus selittää Oscar-voittajia. John Ford on hyvin mahdollisesti Akatemian korkeimmalle kunnioittama elokuvantekijä, mitä todistavat neljä palkintoa ohjauksesta, mikä on enemmän kuin kenelläkään toisella. Hän on myös ainoa ohjaaja, joka on palkittu peräkkäisinä vuosina. Laakson suosiota selittää osaltaan se, että se hyötyi edeltäjänsä Vihan hedelmien nauttimasta arvostuksesta. Laakso lienee Fordin palkituista huonoin, jos kohta Ilmiantajakin on jo pahanlaisesti vanhentunut. Siinä on silti väkevyyttä, minkä tilalla Laaksossa on fordilaista sentimentaalisuutta paksuimmillaan; kuten Pianisti Polanskin kohdalla, Vihreä oli laaksoni koettiin irlantilaissukuiselle ohjaajalle erityisen henkilökohtaiseksi. Miellyttämisenhaluisen teoksen Irlanti on kuitenkin varsinainen satukuva.

8. Sound of Music (1965, ohj. Robert Wise)

Musikaalispektaakkeli, josta tuli siihen astisen historian kovin rahasampo. Loputtomien parodioiden aihe. Laskelmoivan mielistelevyyden (ja yleisön toiveiden oikein lukemisen) supersaavutus. Mitä muuta? Pramean komeasti tehty hitti, jonka poliittinen naiivius liikkuu vaaran rajalla. Ohjaaja Wise oli synnynnäinen elokuvantekijä, jonka ura jätti lähtemättömät jäljet scifi-, kauhu-, nyrkkeily- ja musikaalielokuvaan. Vaikka Sound of Music tarjosi yleisölle ammattitaitoista eskapismia, on sen ylipituutta ja viimeisen näytöksen puhtaaksi nuoltua natsikuvaa vaikea niellä. Kuten niin usein unohtuu, suosituin ei merkitse parasta eikä laatua voida mitata taskulaskimella.

7. Minun Afrikkani (1985, ohj. Sydney Pollack)

Tällä kertaa järjen äänen tukahduttivat romantiikka ja eksotiikka. Minun Afrikkani perustui kanonisoidun Karen Blixenin kirjaan, siinä oli kaiken arvostelun yläpuolelle jo kohonnut Meryl Streep, se oli sliipattua ammattityötä ja ylipitkä. Elokuvaa aikuiseen makuun, mikä tavallisesti on tylsä. Minun Afrikkani on ehkä mitään toista elokuvaa useammassa suhteessa prototyyppinen Oscar-elokuva, ja sellaisena varoittava esimerkki. Niin katsojilta kuin tekijöiltäkin unohtui, ettei elokuva ole automaattisesti kaunis, jos se on kuvattu kauniilla paikoilla. Samalla kun Blixenin äly ja nyanssien taju jätettiin tilanpuutteen vuoksi pois, latistui Afrikkakin siihen liitettyjen mielikuvien postikorttikavalkadiksi. Ei ihme, että skribentit pitivät Pollackia onnenpekkana, kun häviäjiin lukeutui Ranin tehnyt Akira Kurosawa.

6. The Hurt Locker (2009, ohj. Kathryn Bigelow)

Kiistely Bigelow'n kunnianhimoisen sotakuvauksen arvosta käy yhä kiihkeänä. Jostain syystä juuri tämän teoksen tapaa lähestyä Irak-kysymystä pidettiin erityisen omaperäisenä ja puhuttelevana. Elokuvan kritisoijat pitivät sitä pinnallisena ja sen "sota on huume"-motiivia vanhana. Yhtäläisyydet Brian DePalman pari vuotta aiempaan Redactediin tuntuvat enemmän kuin sattumanvaraisilta. Vaikutelmaksi jää, että elokuvan sanottavan ydin on jäänyt jonnekin synopsiksen ja kuvausten välimaastoon. The Hurt Locker on poikkeuksellinen sikäli, että sen hype oli lähtöisin kriitikkopiireistä eikä lippuluukuilta: se lienee Oscar-historian vähiten tienannut voittajaelokuva. Edes kuusi palkintoa eivät houkuttaneet sille lisää katsojia. Sen voittoisuuteen vaikutti myös sen asema ehdokaslistan ainoana vakavana teesielokuvana - mitä tuhatkolmetoista kertaa hienompi Kunniattomat paskiaiset ei ollut.

5. Chicago (2002, ohj. Rob Marshall)

Omalla tavallaan näyttävän musikaalin suosion voi ymmärtää, mutta sen päätyminen Oscar-voittajaksi on mysteeri ja pantava lähinnä satumaisen onnen piikkiin. Toki kyseessä oli Akatemian jäsenten keskuudessa hyvin tunnetun teatteriohjaajan odotettu esikoinen. Muuten tapaus Chicago kelpaa hyväksi esimerkiksi Akatemian kyvyttömyydestä ajatella pitkällä aikavälillä, jolloin palkituksi tulee helposti päiväperhonen eikä vielä vuosien kuluttua katselua kestävä jokin, mikä sopii päiväperhos-metaforaan. Bob Fossen alkuperäisen näyttämövision bastardisointi koketeeraa tehokkaalla leikkauksella, joka peittelee parhaansa mukaan tyhjänpäiväistä kerrontaa ja Renée Zellwegerin kireää työskentelyä. Leffan paras näyttelijä on Richard Gere! Paljon muuta tähdellistä sanottavaa ei jää.

4. Herrasmiessopimus (1947, ohj. Elia Kazan)

Sikäli tyypillinen Oscar-elokuva, että aihe on iso ja tärkeä: yhteiskunnan poimuihin piilotettu antisemitismi. Juutalaisten historiaan tai ongelmiin keskittyvät elokuvat ovat aina pärjänneet hyvin näissä ympyröissä. Aikanaan tärkeäksi puheenvuoroksi koettu vilpitön teos on vanhentunut poikkeuksellisen rajulla tavalla. Eetokseltaan kunnioitettava, mutta toteutukseltaan kiusallisen kankea. Aloitteleva ohjaaja ylsi myöhemmin paljon, paljon suurempiin saavutuksiin.

3. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003, ohj. Peter Jackson)

"What is wrong with the world? There is only one Trilogy, and it ain't of the Ring, but of the Jedi." - Randall, Clerks II

1990-luvun indiesekoilun vastareaktiona spektaakkeli teki mahtaisan paluun, minkä aikaa yhä elämme. Keihäänkärjen virkaa toimitti entisen indiguru Peter Jacksonin megalomaaninen Tolkien-filmatisointi, joka perustui pääasiassa ylöspanoon. Yleisömenestys oli selviö, mutta viikatetyö kriitikoiden parissa on äimistyttävä esimerkki hypen voimasta. Trilogian kolmas osa on edeltäjiään vielä mielikuvituksettomampi ja huonompi, ja sen lukuisista valelopetuksista tuli nopeasti paljon käytetty vitsi fiksummissa elokuvissa, mutta niin vain tämä valaanraato voitti 11 Oscaria 11 ehdokkuudestaan. Kun ottaa huomioon, että elokuva ei yllä tasossa lähellekään alkuteosta, jonka parhaat (ja "vaikeimmat") palat Jackson editoi pois, voi nyrjäyttää aivonsa yrittämällä löytää selityksiä sen suosion takana.

2. Oliver! (1968, ohj. Carol Reed)

Historiallisesta perspektiivistä Oscar-instituution ihmeellisin tapaus, ei vielä aikanaan likikään niin pahamaineinen. Oliver! lienee nimittäin kaikkien aikojen unohdetuin voittaja, Dickensiä pahoinpitelevä, useimmiten sanalla leppoisa kuvattu musikaali, jonka ohjasi kaikin tuomariäänin huonoimman työnsä tässä signeerannut klassikko, Carol "Kolmas mies" Reed. Äänistä iso osa tuli taatusti silkasta sympatiasta brittimestaria kohtaan. Tänä päivänä Oliver! on katselukelvoton - kirjaimellisesti. Mutta miksi "pahamaineinen"? Syy on maailman kuuluisin häviäjä (joka ei ollut tosin edes ehdolla, vaikka ohjaaja oli): 2001: Avaruusseikkailu. Voittajan ja häviäjän jananvälin maailmanennätys.

1. Gladiator (2000, ohj. Ridley Scott)

Huonoin koskaan parhaan elokuvan Oscarilla palkittu elokuva. Spektaakkelin uuden valtakauden airut. Russell Crowe -manian korkein kuumehuippu selittää suuren osan teoksen suosiosta. Loput selittänee sosiologisesti kiintoisa tapa, millä elokuva heijastelee uuskonservoituneen yhteiskunnan koventuneita ja kyynisempiä asenteita. Gladiator laskelmoi hyödyntämällä kuvastossaan ja asetelmissaan väkivaltalajien kuten vapaapainin ja ultimate fightingin suosiota sekä soveltamalla päähenkilöön kulunutta via dolorosa -teemaa. Käsikirjoitus perustuu muutenkin kierrätysmateriaaliin, varkauden uhreina etenkin Ben-Hur ja Spartacus. Lopputulos on ontto, kliseinen ja ylipitkä, Joaquin Phoenixin yltäessä ylinäyttelemisen piirinmestaruuteen (hän sai Oscar-ehdokkuuden). Oliver! jää kakkossijalle, koska se on vain tylsä - Gladiator on tylsä ja vastenmielinen.

Korjaus tulevaan visaan

Toisin kuten eilisen visan lopussa infottiin, ensi viikon visa keskiviikkona 29.2. järjestetään aivan normaalisti. Sen sijaan keskiviikkona 7.3. eli filkkariviikolla ei pidetä visaa. Eli nyt kaikki pääsevät varmasti visaan ja filkkareihin!

Monroen leffavisa, Cup1

Tasaisen, hiukan lyhentyneen Monroe Cupin voitti Lume Iguamus ratkontakysymyksen perusteella.

Ensi viikolla visaillaan näillä näkymin normaalisti ja filkkariviikko (7.3.) pidetään taukoa.

1. Lume Iguamus ((2)+5+5+5+5+5) 27 - 25

1. Peter Lorren Silmät ((3)+5+6+4+6+4) 28 - 25

3. Savage Streets (6+5+4+(2)+4+3) 24 - 22

4. Franklin Pangborn (4+6+0+6+0+0) 16

5. Albatrossi ((1)+1+2+3+3+2) 12 - 11

6. 400 Kekkosta (6+1+0+0+0+0) 7

7. Keppi (0+0+0+0+0+6) 6

8. Team Wiseau (0+0+3+0+0) 3

9. Team Sähkölaama (0+2+0+1+0) 3

10. Nodapocin lapset (0+0+0+0+2+0) 2

11. Gene (1)

12. NBK (1)

13. Joukkue B (1)

14. Team Ahma (0+1) 1

15. Team Färjärit (0+0+1) 1

16. Blanche apuna Stanley (0+0+0+0+1+0) 1

17. Antisankarit (0+0+0+0+0+1) 1

18. Rievät (0+0+0+0+0+1) 1

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.

5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin yhteistuloksissa huonoin sijoitus lasketaan pois.

Monroen Leffavisa, Cup1, 6/7

1. Peter Lorren Silmät (3+5+6+4+6+4) 28

2. Lume Iguamus (2+5+5+5+5+5) 27

3. Savage Streets (6+5+4+2+4+3) 24

4. Franklin Pangborn (4+6+0+6+0+0) 16

5. Albatrossi (1+1+2+3+3+2) 12

6. 400 Kekkosta (6+1+0+0+0+0) 7

7. Keppi (0+0+0+0+0+6) 6

8. Team Wiseau (0+0+3+0+0) 3

9. Team Sähkölaama (0+2+0+1+0) 3

10. Nodapocin lapset (0+0+0+0+2+0) 2

11. Gene (1)

12. NBK (1)

13. Joukkue B (1)

14. Team Ahma (0+1) 1

15. Team Färjärit (0+0+1) 1

16. Blanche apuna Stanley (0+0+0+0+1+0) 1

17. Antisankarit (0+0+0+0+0+1) 1

18. Rievät (0+0+0+0+0+1) 1

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.

5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin yhteistuloksissa huonoin sijoitus lasketaan pois.

Monroen Leffavisa, Cup1, 5/7

1. Peter Lorren Silmät (3+5+6+4+6) 24

2. Lume Iguamus (2+5+5+5+5) 22

3. Savage Streets (6+5+4+2+4) 21

4. Franklin Pangborn (4+6+0+6+0) 16

5. Albatrossi (1+1+2+3+3) 10

6. 400 Kekkosta (6+1+0+0+0) 7

7. Team Wiseau (0+0+3+0+0) 3

8. Team Sähkölaama (0+2+0+1+0) 3

9. Nodapocin lapset (0+0+0+0+2)

10. Gene (1)

11. NBK (1)

12. Joukkue B (1)

13. Team Ahma (0+1) 1

14. Team Färjärit (0+0+1) 1

15. Blanche apuna Stanley (0+0+0+0+1) 1

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.

5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin yhteistuloksissa huonoin sijoitus lasketaan pois.

Hiljaisuus ja huuto

1960-luvulla unkarilaisessa elokuvassa kehitettiin täysin omaperäinen kerronta, joka perustui tapahtumien tallentamiseen pitkillä, katkeamattomilla, mutta liikkuvilla kameran liikkeillä. Tätä koulukuntaa johti Miklós Jancsó, ja sen opit jäivät pysyvästi vaikuttamaan maailmanelokuvaan. Esimerkiksi vuoden 1969 Hiljaisuus ja huutoa katsellessa tajuaa, miten tukevasti Béla Tarr seisoo Jancsón olkapäillä.

Ohjaajasuuruudet lähtevät kuitenkin eri kuopista. Hiljaisuus ja huuto on tyypillinen Jancsón elokuva, mikä muun muassa tarkoittaa melkoisen hämmentävää kokemusta, jos ei satu tuntemaan edeltäkäsin Unkarin historiaa. Jos tunnustan nyt tyhmyyteni, säilytän kumminkin rehellisyyteni: en koko elokuvan aikana osannut asettaa edes aikakautta varmasti kohdalleen. Elokuva on tehty unkarilaisille, ja olettaa katsojan olevan perillä perusasioista eikä selittele mitään. Niinpä se, mitä kankaalla näkyy, on:

Upseerien johtamat sotilaat pitävät laiskan leppoisasti hallussaan pientä kylää pustan keskellä. He toimittavat käskyjä tunteettomasti. Eräs mies piilottelee heiltä, mutta syytä ei kerrota suoraan. Kaksi naista toimittaa kotiaskareita ja yrittää olla ärsyttämättä sotilaita. Ennen loppua seuraa tiettyjä tapahtumia.

Näin elokuvasta tulee ymmärrettävä vasta KAVAn esittelytekstin myötä. Kyseessä on vuoden 1919 valkoisen vainon aika, ja piileskelevä mies kuuluu punaisiin, joita lahdataan armotta. Kaksi naista ovat - tekstin mukaan - molemmat rakastuneita mieheen. Tämä kaikki välitetään elokuvassa tekniikalla, josta helposti kehittää juomapelin: ota huikka joka kerran, kun huomaat elokuvassa leikkauksen kahden otoksen välillä. Jos Hiljaisuus ja huudon aikana pelaa peliä siemaisten aina puolikkaan drinkin (2 cl), jää puolen litran viinapullosta seuraavaksi päiväksi melkein viidesosa. No, koska leffa kestää alle 80 minuuttia, sopii peli sittenkin vain tosi (tyhmille) miehille.

Elokuvan reilut parikymmentä cinemascope-otosta ovat teknisesti ällistyttäviä eikä Jancsó tarvinnut niiden toteuttamiseksi mitään akkamaisia steadycam-systeemejä. Silti Hiljaisuus ja huuto ei suggeroi esimerkiksi edeltäjänsä Punaisten ja valkoisten tapaan. On vaikea sanoa, onko tarina pelkistetty vai ohut. Etäinen tarkkailevuus kuuluu kuitenkin ohjaajan yleisstrategiaan ja tuottaa etäisentarkkailevan katsomiskokemuksen. Elokuvan myötä ei oikeastaan koe sen hahmojen ahdinkoa eikä se paljasta sellaisia vallankäytön mekanismeja, jotka eivät olisi entuudestaan tuttuja. Siksi osoittautuu hankalaksi todistaa teoksen todellista sanomaa, jos ei satu olemaan unkarilainen.

À nous, la liberté!

Mahtava ensimmäinen siveltimenveto: dolly-ajo oikealta vasemmalle pitkin identtisiltä näyttävien halpojen, puisten leluhevosten (aikansa kertakäyttötavaraa, jota tänään etsittäisiin keräilykohteina) rivistöä; sitten, ilman leikkausta, ajo takaisin vasemmalta oikealle, mutta hiukan korkeammalla, jolloin paljastuu leluja kokoonpanevien miesten lähes yhtä lailla identtinen rivistö - he ovat vankeja, vankilassa yhdenmukaisissa univormuissaan. Yhdellä kirkkaasti ajatellulla ja moitteettomasti toteutetulla otoksella ohjaaja on alustanut sanottavansa keskeisen dialektiikan työn ja sen vankeuttavan luonteen välillä.

Näin alkaa vuonna 1931 valmistunut Meidän vapaus eli Kaksi onnellista sydäntä, René Clairin yhdestoista ohjaus, kolmas äänielokuva, ensimmäinen mestariteos. Vaudevillestä peräisin olleen Miljoonan jälkeen Clair valmisteli oman aiheen ja teki reippaan loikkauksen edellisten töidensä vanhanaikaisesta nostalgiasta suoraan omaan nykyhetkeensä. À nous, la libertéssä henkää modernismin tuuli, jonka symmetriset viivat ja geografiset pinnat innoittivat Clairin mielikuvitusta uudella tavalla ohjaaja-kirjoittajan menettämättä silti hitustakaan huumoristaan ja elämäniloisesta eetoksestaan - Meidän vapaus on ranskalaisen komedian suurimpia voittoja; liukuhihnasketsi on selkeä prototyyppi Chaplinin viisi vuotta myöhemmin valmistuneen Nykyajan vastaavalle. Väitteet Kaupungin valojen vaikutuksesta Clairin teokseen ovat sen sijaan parhaimmillaankin pinnallisia. Vaikutteet näkyvät korkeintaan motiivissa, jossa kaksi miestä ovat yhdessä sosiaalisessa kontekstissa parhaat ystävykset ja toisessa jotain aivan vastakkaista. Tyydyttäköön toteamaan, että Clair on jopa Chaplinia elegantimpi, koska hän ei tarvitse päihtymistä motiiviksi asetelman kaksijakoisuuteen. Toisaalta Clairin liukuhihnavitsi on pelkkä raakile verrattuna Mestarin kädenjälkeen.

À nous, la liberté alkaa vankilasta ja palaa sinne muodossa tai toisessa yhä uudestaan. Kaksi ystävystä karkaavat, mutta vain toinen pääsee vapauteen. Vuosia myöhemmin he kohtaavat jälleen, nyt onnekkaampi heistä on rakentanut oman vankilansa - valtavan gramofonitehtaan, jossa ei ole vankilaan nähden muuta eroa kuin että sieltä pääsee yöksi nukkumaan omaan kotiin. Huono-onnisempi paljastuu kaksikosta onnellisemmaksi, sillä hän ei ole sitonut itseään vastuiden palvelukseen, hän vain haluaa rakastaa tehtaalla työskentelevää nättiä tyttöä. Samaan aikaan tehtaanomistaja huomaa avioliittonsakin muuttuneen vankilaksi. Piirileikki pyörii nätisti ja kuvallisesti kiehtovammin kuin Clairillä milloinkaan aikaisemmin. Mestarikuvaaja Georges Périnal oli ohjaajan luottomies. Kaiken kruunaa pistämätön roolitus. Ex-linnakundeina Henri Marchand ja Raymond Cordy ottavat paikkansa elokuvan suurten koomisten parien joukossa. Vankikarkurista visionääriseksi tehtaanjohtajaksi ja edelleen onnelliseksi kulkuriksi tarinan virrassa melovan Cordyn fantastinen ajoitus ja elekieli riittäisi yksin pelastamaan huononkin elokuvan: mestariteoksessa suoritus on kimalletta kokonaisuudessa.

Blues Scorsesen mukaan

The Blues: Feel Like Going Home on seitsenosaisen musiikkisarjan ensimmäinen jakso, josta - näköjään! - jostain löytyi Orioniin filmiversio, joka on noin puolella tunnilla lyhennetty alkuperäisestä tv-jaksosta. Tämän aloitusjakson ohjasi Martin Scorsese, ja siinä matkataan bluesin alkulähteitä etsien Yhdysvaltain syvästä etelästä aina läntiseen Afrikkaan asti.

Eikä Scorsesen matkassa käy aika pitkäksi. Feel Like Going Home edustaa tuttua epäbriljeeraavaa, tasapainoista scorseselaista dokumentin tekoa. Tärkeätä on kuka kameran edessä esiintyy, mitä hänellä on sydämellään ja miten hänet nivotaan osaksi laajempaa tarinaa. On omalla tavallaan kiehtovaakin kuinka nätisti, kuin huomaamatta, elokuvan noin 80 minuutin aikana liikutaan mantereelta toiselle. Leikkaajan nimi ansaitsee tulla mainituksi: David Tedeschi.

Feel Like Going Homessa ohjaajanero pitää jalat maassa, mistä käsin on helpompi katsoa ihmisiä silmiin. (Tämä on yksi niistä asioista, mitä Scorsese ei tehnyt Hugossa eikä oikein parissa aikaisemmassakaan fiktiossaan). Joistakin nurkkauksista on kuulunut nurinaa, että Scorsesen voimakasta kädenjälkeä ei erota hänen dokumenteissaan, ja että ne tyylittelynpuutteensa vuoksi tuntuvat standardilta. No, se on näiden nurkkausten oma ongelma. Muut voivat keskittyä nauttimaan siitä, mitä kankaalla näkyy ja kuuluu, kuten vaikkapa Son Housen mukaansa repivästä blues-musisoinnista. Mr. House on huiman arkistoleikkeen muodossa mukana demonstroimassa bluesin tehtävää puhua arkipäiväisistä tuntemuksista, kuten nyt naisenkaipuusta. Mutta elokuvassa yleisöä edustavan Corey Harrisin mukaan bluesin kestävä vahvuus on siinä, että sitä ei voida viedä ihmisiltä - eritoten mustaihoisilta - pois. Blues on suullista perinnettä, tunteita, tietoa, kollektiivisuutta ja yksilöllisyyttä sukupolvelta toiselle välittävä ilmaisumuoto, jonka alkuperä löytyy Afrikan mantereelta. Elokuva muistuttaa paljon puhuvasta sanonnasta: "Puun juuret ovat niin syvällä, että niillä ei ole varjoa. Niin syvällä on Blues."

Haastateltavien ja musisoivien blues-ihmisten joukkoon kuuluvat mm. Willie King, Salif Keita, Ali Farka Touré, Taj Mahal sekä erityisesti ruokopillin viimeisiin taitajiin kuulunut Otha Turner, jonka soittimella on suorin yhteys orjuuden aikaan.

Feel Like Going Home antaa paljon, jos ei bluesin kuuntelijoihin varsinaisesti kuulukaan. Sen näkeminen filmikopiona tuntui niin luksukselta, filmin lämpimän rakeisuuden antaessa kasvoille inhimillisyyden hehkua, että ajatus sarjan muiden jaksojen katsomisesta mitättömältä dvd:ltä silittää päätä vastakarvaan.

Scorsese floppaa

Kestää hyvinkin nelisenkymmentä minuuttia ennen kuin selviää, miksi Martin Scorsese valitsi Brian Selznickin romaanin ohjattavakseen valkokankaalle. Mistä oikein on kyse tarinassa, joka seurailee Pariisin rautatieasemalla orpoutuneena hylkiönä elelevän pojan kummallista eloa? Elokuvasta, tietenkin.

Hugon viimein päästessä asiaan kokee valaistumisen, kun elokuvan varsinainen keskushenkilö paljastuu yhdeksi Scorsesen koti-idoleista ja elokuvan suurista merkkihenkilöistä. Vaikka tämä "salaisuus", jonka perässä päähenkilö juoksee puoli elokuvaa, paljastetaankin kaiketi kaikissa muissa Hugoa koskevissa artikkeleissa, jätetään se nyt edes tässä koskemattomaksi, koska kyseessä on elokuvan ainoa jännittävä asia.

Hugossa Scorsese käsittelee siis mieliaihettaan ja lempitaidettaan, jossa hänen mestaruutensa on kiistaton. Sitä paitsi alkuteoksen kirjoittaja on todellakin sukua Hollywoodin kultakauden tuottajalegendalle, ja on hauska kuvitella mielessään, millaisen tenttauksen kohteeksi Brian-parka on joutunut Scorsesen käsittelyssä.

Hugolla luonnonvoimainen mestariohjaaja rikkoo monia henkilökohtaisia ennätyksiään. Sopivia superlatiiveja ovat:

Hugo on ohjaajansa kallein elokuva - 170 miljoonaa dollaria.

Se on hänen uransa isoin kaupallinen floppi - kotimaan tuotot ovat tällä hetkellä vasta 62 miljoonaa.

Sillä on Scorsesen elokuvista eniten Oscar-ehdokkuuksia - 11.

Ja se on hänen huonoin elokuvansa.

Harmillisinta Hugossa on se, että se tuhoaa aivan hyvän lentävän lauseen "Scorsese ei osaa huonoa tehdä". Mutta Hugo ei ole enää edes keskinkertainen tai mukiinmenevä, kuten The Departed ja Gangs Of New York.

Hugo on huono. Se on Scorsesen ensimmäinen huono elokuva - jos jätetään laskuista useassakin mielessä omituinen anomalia Vapauden verinen laulu, jota kukaan ei edes ole nähnyt -, samoin kuin se on hänen ensimmäinen 3D-elokuvansa sekä lastenelokuvansa. Ehkä siinä on liikaa ensimmäisiä jopa Scorseselle.

Nimittäin, eivät Scorsesen taidot ole mihinkään ruostuneet. Kuva ja tilan haltuun otto ovat vankkaa osaamista ja ennen kaikkea kolmiulotteista ilmaisua ohjaaja käyttää taitavasti ja kypsästi. Mutta...kuka hitto haluaa nähdä Scorseselta lastenelokuvan?

Vaikka tekninen osaaminen on teoriassa korkeaa luokkaa, lastenelokuvan tyyliin sovitettuna Scorsese tekee mahalaskun. Hugo on korni, falski ja hämmästyttävän pinnallinen. Sen visuaalinen ilme on täynnä sentimentaalista, rypytöntä hohdetta, jossa etenkin kullalla on merkittävä sija. Tämä maalaustapa tekee kaikista ja kaikesta kameran eteen pannusta yksiulotteista ja muovista, ja asiaa pahentaa mestarillisen näyttelijäohjaajan katastrofaalinen, selittämätön epäonnistuminen näyttelijöiden kanssa. Lapsinäyttelijät tuovat joka kohtauksessa emootiot ja paatoksen puuduttavalla tavalla aivan pintaan kuin ala-asteen dickensiläisessä näytelmäsovituksessa. Ja kuitenkin molemmat ovat jo kokeneita näyttelijöitä, joista Chloë Moretz osoitti ilmiömäisiä lahjoja varastamalla supersankariparodia Kick-Assin täydelleen omiin taskuihinsa. Yhtään parempi ei ole esimerkiksi Ben Kingsley tai hiki otsassa parhaansa yrittävä Sacha Baron Cohen potentiaalisesti kerroksellisena sodassa vammautuneena vartijana, tarinan pellemäisenä ilkimyksenä.

Ja kuten huonojen elokuvien kanssa monesti käy, kun tarinankerronta ei jaksa kiinnostaa, huomio kiinnittyy epäolennaisuuksiin, jotka käyvät häiritseviksi. Kuten se, että Pariisiin sydämeen sijoittuvassa, ranskalaiselle elokuvaperinteelle (hehän siis KEKSIVÄT elokuvan) kumartavassa elokuvassa kaikki puhuvat englantia. Tai että mainittua elokuvaperinnettä käsittelevä nostalgiatrippi on tehty digitaalisella 3D-tekniikalla - vähempikin aiheuttaa kognitiivista dissonanssia. Todella mieltä korpeaa silloin, kun elokuvassa sataa sankasti, mutta sillai pehmeän sadunomaisesti (digitaalista) lunta, mutta yhtäkään hiutaletta ei näy henkilöiden hiuksilla tai vaatteilla.

Ehkäpä Hugo tosiaankin on peri-hollywoodilainen tendenssielokuva, jonka ISO AIHE on elokuvan katoavan historian kunnioittamisen palauttaminen tai pelastaminen tai jotakin sen suuntaista. Tässä se epäonnistuu kategorisesti niin ideologisessa, käytännöllisessä, älyllisessä, emotionaalisessa kuin moraalisessakin mielessä.

Mutta miksi uskoa minua? Paljon vakuuttavammat auktoriteetit ovat tuominneet Hugon: James Cameron kutsui Hugoa sen gaalanäytöksessä mestariteokseksi, minkä yksin pitäisi riittää varoitukseksi.

Pääosassa takki

Vuonna 1931 ilmestyneellä Miljoonalla René Clair otti Pariisin kattojen alla -teoksessa kokeilemansa äänielokuvan omakseen ja monien mielestä loi samantien komediallisen elokuvamusikaalin lajin. Vaudeville-kappaleen valkokangassovitus otettiin aikoinaan vastaan ihastelujen säestämänä mestariteoksena. Useistakin innovaatioistaan huolimatta Miljoona vaikuttaa vuonna 2012 ikääntyneemmältä kuin muut ajan clairit.

Miljoona alkaa katolta, mistä muualtakaan? Kaksi toverusta kuulevat hillitöntä ilonpitoa eräässä ylimmän kerroksen huoneistossa. Pian heille jo kerrotaankin tarinaa vaiherikkaan päivän monista käänteistä, joissa on sijansa arpalipulla, kahdella miehellä, yhdellä naisella ja kaupungin alamaailman pomolla.

Siispä Miljoona on vauhdikas komediallinen sekoilu, jossa päärooli on takilla, minkä onnettoman taskussa arvokas arpalippunen makaa. Ohut tarina ei sinänsä pidä yllä valtaisaa kiinnostusta, ja ensi puoliskolla selittelevä dialogi kamppaa Clairin luontaista visuaalisuuden tajua. Tuuli kääntyy, kun päästään oopperan helmoihin, jotka ovat innoittaneet elokuvantekijöitä monesti myöhemminkin. Yhtäkkiä kerrontaa pääsee seuraamaan kahdella tasolla (visionäärinen jakso, jossa oopperalaulajien sokerinen lemmenduetto tuntuu välittävän kulisseissa kujertavien rakastavaisten vuoropuhelua) tai äkkiä takin tavoittelu muuttuu melkein marxilaiseksi rugby-otteluksi.

Nämä kohokohdat tekevät elokuvasta myös episodimaisen ja teoksen farssimainen, lauleskeleva luonne jättää henkilöt luonnosmaisemmiksi kuin Clairilla aiemmin. Musiikkia Clair käyttää taitavasti orgaanisesti juonta eteenpäin vievänä kerronnan elementtinä, mutta...kuunneltavana musiikki ei ole kovin hyvää.

Seuraavalla elokuvallaan Clair nosti pelinsä kokonaan uudelle tasolle.

Taivas Berliinin yllä

Hyvissä elokuvissa on sekin mukava puoli, että niistä tavallisesti löytää jotain uutta jokaisella katselukerralla. Mahdollisesti huonoistakin elokuvista löytyy jotain, mikä on jäänyt ensin huomaamatta, mutta etsiminen ei tässä tapauksessa ole läheskään yhtä miellyttävää.
Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) on kirjastoon sijoittuva pitkä jakso, joka tuntuu elokuvan parhaalta. Tarinan kaksi pääenkeliä on esitelty, ja sitten sukelletaan pehmeän liukuvilla kamera-ajoilla sisään kirjastoon, jossa havahtuu tajuamaan, että pöydän ääreen sulkeutuneiden lukevien ja opiskelevien ihmisten ylle kumartuneet seuralaiset ovat enkeleitä hekin. Mutta koskaan ennen en ollut huomannut tätä: kun nämä enkelit nostavat katseensa ja tervehtivät kameraa, he eivät tervehdikään päähenkilöitä, vaan jotakuta heidän edellään kulkevaa. Kuka tämä kolmas on? Vielä yksi enkeli? Jumala? Onko tapahtumat tallentava kamera itse asiassa enkeleitä tarkkaileva enkeli?

Tietenkään Wenders ja Peter Handke eivät anna vastausta, sehän olisi tylsää. Ja muutenkin heidän esittämänsä kysymykset ovat mahdollisia vastauksia kiinnostavampia. Miltä ilma tuntuu kasvoilla ja keuhkoissa? Millaista on ensimmäisen kerran tuntea oma painonsa? Millaista olisi elää historian ulkopuolella? Mitä jos veren kohina kaikkialla kehossa ei olisikaan itsestäänselvyys? Elämmekö konkreettisessa vai abstraktissa maailmassa? Elämmekö?

Elokuvan jännitteenä toimii toisen enkelin halu luopua siivistään ja alkaa elää lihallisena ihmisenä, minkä hän myös toteuttaa suurella riemulla. Mutta tosi asiassa Berliinin taivaan alla käsittelee nimessään mainittua kaupunkia ja sen kautta historiaa, rajoja, eurooppalaisuutta - ja rakkautta, jos sellainen on mahdollinen. Se ei tässä tehtävässään aina välty teennäisyydeltä ja raskassoutuisuudelta eikä yllä esimerkiksi Kieslowskin hienorakeisuuteen. Hidastempoisuus muuttuu joskus ylipituudeksi. Puutteet painavat kuitenkin vähemmän kuin saavutukset. Berliinin taivaan alla on niin kaunis, että siitä voisi nauttia vaikka tulpat korvissa. Siinä on hienosti viritettyjä sirkuskohtauksia, valokeilassa trapetsitaiteilija, johon Bruno Ganzin enkeli rakastuu. Nick Cave laulaa Carnyn. Berliini näyttää betonisen harmaalta ja sekin on kaunista. Aivan kuten Aki Kaurismäki kuvautti itsensä Jean-Pierre Leaud'n kanssa (I Hired A Contract Killerissä), Wenders kuvauttaa itsensä samassa otoksessa Peter Falkin rinnalla. Ja kun inhimillistä lämpöä säteilevän Falkin pitkään irralliselta vaikuttaneen hahmon merkitys lopussa paljastuu, sydämestä lähtee syvä tyytyväisyyden huokaus. Elokuva on kokonaisuus, ei pelkkä osiensa summa.

Ja silloinkin, kun teksti tuntuu pompöösiltä tai kvasifilosofiselta tai jaarittelevalta (Wendersin myöhemmän uran ikävistä ikävin helmasynti), se vielä tämän kerran on edes kaunista kuunneltavaa. Eikä se ole saksan kieleltä lainkaan hullumpi saavutus. Als das Kind Kind war...

Pariisin taivaan alla

René Clair piti katoista. Se on arvostettavaa. Hän piti myös hatuista - joka elokuvassa tuntuu jonkun hattu olevan kateissa tai muuten toiminnan tiellä/aiheena. Ja yli kaiken hän piti Pariisista.

Joten, pariisilaisia kattoja ja hattuja: siinä Clairin elokuvanteon perupilarit. Kyllähän ne riittäisivät pitkälle taitamattomammissakin käsissä. Clairin käsittelyssä näistä aineksista syntyi esimerkiksi sellainen nautittavuus kuin Pariisin kattojen alla (1930).

Clairin ensimmäinen äänielokuva heijastelee vielä selvästi mykkäelokuvan äänekkään puolestapuhujan eetosta. Puolet elokuvan kohtauksista on toteutettu ilman dialogia, koska ei taitava tekijä tarvitse vuoropuhelua toiminnan ilmaisemiseen. Eipä silti, Pariisin kattojen alla myös soi: se alkaa elokuvan nimeä kantavasta ikivihreästä chansonista kameran laskeutuessa yhdellä vaikuttavalla liikkeellä kattojen yltä keskelle aukealla laulavaa joukkoa. Briljeeraus jatkuu seuraavassa otoksessa, joka suuntautuu vertikaalisesti alhaalta ylös pitkin erään kerrostalon ikkunoiden pilkkomaa seinää. Elokuvan aloitus clairilaisittäin on käsite, joka tulee Orionin retrospektiivissä vielä monta kertaa tutuksi.

Pariisin kattojen alla viehättää, vaikka siinä on juonta tuskin nimeksi. Onpahan vain joitakin tyyppejä, joita kamera unohtuu katselemaan. Keskushenkilönä on katulaulattajana toimiva nuori mies, joka rakastuu. Niin. Mukana häärivät myös harmillinen taskuvaras sekä päähenkilön paras ystävä, joka tuo mutkia täydelliseen rakkaustarinaan. Clair tekee keveällä otteellaan kaikkien heidän edesottamuksistaan kiinnostavia ja yleensä mukaansa tempaavia. Elokuva vain syntyy jostain melkein ilmaa olemattomammasta.

Puhuaksemme tylsästi tekniikasta, koomisen pikku näytelmän parhaat hetket ovat pohjimmiltaan mykkiä. Näissä gaginluontoisissa kohtauksissa jää ihastelemaan Clairin mielikuvitusta, kun hän yhtäällä antaa tilaa mimiikalle ja toisaalla vaikkapa sulkee ravintolan lasioven katsojan ja henkilöiden välissä, jolloin dialogi välittyy visuaalisesti, ja visuaaliselle periaatteelle pitäisi kaiken elokuvan rakentua.

Ja hattuhan on mitä visuaalisin esine.

Jules ja Jim, ystävyyden tarina alusta sen loppuun

Ranskalaisen elokuvan maailmankuulu uusi aalto merkitsi konkreettisesti ennen kaikkea sitä, että studiosukupolvea seuranneet nuoret elokuvantekijät ottivat kameransa ja paljon edeltäjiään vähemmän rahaa ja menivät ulos kaduille kuvaamaan tarinoita ja ihmisiä suoraan tästä päivästä. Francois Truffaut'n Jules ja Jim on uuden aallon merkittävin epookki. Silti se on yhtä radikaali kuin Godardin Viimeiseen hengenvetoon.

Mainittu studiosukupolvi teki runsain mitoin epookkeja, tavallisesti hienostuneita ryppyotsaisuuteen saakka. Truffaut teki epookkia järjestelmällisesti vastoin perinteitä: Jules ja Jim on energinen, hauska, kuriton ja runollinen. Sen tuoreus hämmästyttää edelleen ja vaikuttaa kuin lasi lähdevettä, hörpättynä yhdellä kulauksella tai heitettynä arvaamatta kasvoille. Aikajana ojentuu vuoden 1912 ja noin 1920-luvun lopun väliin. Muuten elokuva on yksinkertaisesti ajaton. Henkilöt, joita kertoja seuraa, ovat Jules (saksalainen) ja Jim (ranskalainen, "nimi lausutaan englantilaisittain"). Heidän välilleen muodostuu erottamaton ystävyys. Maailmansodan puhjetessa molemmat pelkäävät juoksuhaudoissaan ampuvansa toisensa. Molemmat etsivät myös täydellistä naista ja löytävät sen Catherinessa, joka laajentaa pysyvästi duon trioksi.

Jules ja Jim on tietenkin romaanisovitus. Samalla kun se on palvovan uskollinen Henri-Pierre Rochén tarinalle, hengelle ja henkilöille, sen kerrontatyyli on jotain ihan muuta. Roché kirjoitti romaaninsa kirkkain, täydellisin lausein, etäisyyden päästä tarkkaillen. Truffaut ohjaa elokuvansa villillä intensiteetillä, joka loikkaa vauhdikkaasti kohtauksesta toiseen, joka pauhuttaa Georges Deleruen reipasta musiikkia estottomasti, joka ottaa kaiken irti nuoruuden levottomasta palosta ja joka rohkenee käyttää käsivarakuvausta. Ja rohkeata käsivarakuvaus onkin. Truffaut uskaltaa kuvata "väärin" enkä tiedä, johtuuko se elokuvantekijän vaistoista vai onko kaikki täysin harkittua, mutta tulokset ovat suurenmoisia. Heiluva, epävakaa kuva näyttää tuskin missään yhtä kauniilta.

Jules ja Jim kuvannee kaikki mahdolliset variaatiot miesten välisestä ystävyydestä. Kenties se kuvaa tätä ystävyyttä ihannoiden tai kenties se kuvaa ihanteellista ystävyyttä, jotakin, mikä kestää kaikki muutokset niin ajassa, politiikassa kuin ihmissuhteissa. Mutta he molemmat erehtyvät tärkeimmässä, naisissa. Ihannoimansa Catharinen he nostavat jalustalle, ja vaikka he osaavat löytää patsaasta virheitä, he eivät ymmärrä niiden merkitystä. Catharine ei koskaan saa kummaltakaan mieheltä haluamaansa eikä epätasapainoisuutensa vuoksi voikaan saada. Umpikuja on väistämätön, mutta typerä ja turhauttava, hirvittävä tragedia. Kirjassa Catharine olisi sietämätön, ellei hänet olisi kuvailtu Rochén kynästä niin hyvin; elokuvassa Catharine olisi sietämätön ellei Jeanne Moreau olisi suurenmoinen näyttelijä.

Kertomuksen päätyttyä toinen miehistä saa sanoa hyvästit elämänsä parhaille vuosille. Mitä sen jälkeen seuraa, sitä ei voi kukaan tietää. Voi ainoastaan toivoa, että noita vuosia osaa arvostaa. Mitä Truffaut'n elokuvaan tulee, voi siihen kohdistaa yhden ainoan moitteen, joka ei ole moite ollenkaan: kirja on vielä parempi.

Gar nichts?

Roman Polanskin 19. teatterielokuva on auteurille harvinainen välityö. Tarkoituksella tai ei.

Pienimuotoinen Carnage - suoraan käännettynä Verilöyly, mutta suomenkieliseltä lisäotsakkeeltaan Ylilyönti - sovittaa elokuvan muotoon Yasmina Rezan neljän henkilön kamarinäytelmän God of Carnage.

Mikäli elokuva on uskollinen alkutekstille, on Ylilyönti hyvin, hyvin perinteinen puhedraama, joka muistuttaa esimerkiksi monia illallisseurueen ympärille kirjoitettuja näytelmiä ja elokuvia. Kaksi hyvin toimeen tulevaa newyorkilaista avioparia tapaavat keskustellakseen poikiensa välisestä tappelusta. Tältä pohjalta Reza ja Polanski sitten ovat tutkivinaan länsimaisen ihmisen muotokuvaa.

Mise-en-scène on Polanskille epätyypillisen rento. Poissa ovat ohjaajan tyylille ominaiset kuvien täsmälliset rajaukset ja muu vangitseva visuaalisuus. Sen sijaan keskiöön kohoaa teksti ja näyttelijätyö. Muuten hyvä, mutta tekstistä puuttuu omaperäisyyttä eikä roolituskaan osu aivan maaliin.

Sanallisen nyrkkeilymatsin osanottajat ovat: sinisessä nurkkauksessa Kate Winslet ja Christoph Waltz, punaisessa nurkkauksessa Jodie Foster ja John C. Reilly. Kaikki neljä tähteä (kolme Oscar-voittajaa, yksi ehdokas) edustavat aivan eri koulukuntia näyttelijöinä. Polanski on älykäs mies, ja on varmasti laskenut juuri tämän varaan, mutta kokeilu ei ole onnistunut. Kokoonpanosta puuttuu keskinäistä sähköisyyttä, minkä tavoittaminen kuuluu elokuvanteon henkimaailman hommiin. Erityisen ulkokohtainen Reilly vaikuttaa kuin liian pieneen häkkiin sullotulta leijonalta. Winslet ja Foster tekevät taidokasta, mutta epäinspiroitunutta leipätyötä, joskin Winslet sattuu vastaamaan koko viime vuoden glamorööseimmästä valkokangashetkestä, jonka toteuttaminen lopputekstien perusteella vaati kuuden CGI-spesialistin työpanosta.

Waltz on ainoa, joka sinkoilee kipinöitä ja tekee jotain aidosti luovaa ja yllättävää.

Nimittäin, Ylilyönnin olisi tarkoitus olla komedia. Tekijöistä nähtävästi vain Waltz on ymmärtänyt tämän. Häntä lukuun ottamatta "komedia" ei naurata. Eikä ihmekään? Ovathan työryhmästä etenkin Polanski, Winslet ja Foster tunnettuja nimenomaan briljantista koomisesta ouvrestaan?

Periaatteessa näppärä teksti on myös lähes alkuminuuteilta ennalta-arvattava. Tietenkin kaikki neljä paljastuvat elokuvan edetessä toisenlaisiksi kuin miltä alkuun näyttää; tietenkin alkuun sivistynyt kanssakäyminen muuttuu yhä barbaarisemmaksi; tietenkin alkuun huonoiten keskenään toimeentulevat muodostavat jossain vaiheessa "odottamattomia" liittoja - ja tietenkin he riitaantuvat uudestaan. Mutta mitä tulee lopulta sanottua? Gar nichts.

Elokuvan parhaat näyttelijät löytyvät muuten elokuvan kahdesta parhaasta jaksosta, prologista ja epilogista. Heissä on, mmh, luonnollisuutta.

Monroen Leffavisa, Cup1, 4/7

1. Peter Lorren Silmät (3+5+6+4) 18
2. Savage Streets (6+5+4+2) 17
3. Lume Iguamus (2+5+5+5) 17

4. Franklin Pangborn (4+6+0+6) 16

5. 400 Kekkosta (6+1+0+0) 7

6. Albatrossi (1+1+2+3) 7

7. Team Wirean (0+0+3+0) 3

8. Team Sähkölaama (0+2+0+1) 3

9. Gene (1)

10. NBK (1)

11. Joukkue B (1)

12. Team Ahma (0+1) 1

13. Team Färjärit (0+0+1) 1

Pisteiden lasku

1. sija = 6 pt.
2. sija = 5 pt.
3. sija = 4 pt.
4. sija = 3 pt.

5. sija = 2 pt.
sijat 6-100 = 1 pt.
Cupin yhteistuloksissa huonoin sijoitus lasketaan pois.

MonroeCup 1/2012, osa 4/7 (8.2.2012)

Peruskysymykset (max 13 pt.):

1. Erikoiskysymys: Yhdistä seuraavat kevään arkistosarjan elokuvat oikeisiin ohjaajiin:
The New York Ripper
Veren maku suussa
Piru perii omansa
Ensimmäinen machete-taistelu
Arkkitehdin vatsa
Simson ja Delila

Ohjaajat: A) Alain Corneau B) Michael Mann C) Peter Greenaway D) Cecil B. DeMille E) Lucio Fulci F) Manuel Octavio Gómez
(puoli pistettä per oikea vastaus)

- VASTAUS: New york ripper (E) - Veren maku (B) - Piru perii (A) - Ensimmäinen... (F) - Arkkitehdin vatsa (C) - Simson ja Delila (D)

2. Keitä ovat Ray Stanz, Egon Spengler ja Peter Venkman? (1 pt.)
- Ghostbusters
3. Missä Woody Allenin elokuvissa seuraavat näyttelijät ovat esiintyneet: A) Hugh Grant B) Edward Norton C) Leonardo DiCaprio D) Owen Wilson? (4 pt.)
- A) Small Time Crooks B) Everyone says I love you C) Celebrity D) Midnight in Paris
4. Mikä tv-kanava esittää kevään aikana kaikki Mikko Niskasen elokuvat; ja mitkä olivat Niskasen ensimmäinen ja viimeinen valkokangasohjaus? (3 pt.)
- YLE Teema; Pojat ja Nuoruuteni savotat
5. Mistä sanoista tulee lyhenne AMPAS? (2 pt. - piste, jos osuu lähelle)
- Academy of Motion Picture Arts and Sciences (Yhdysvaltain elokuva-akatemia)

A vai B?

Vastaus joko A- tai B-kohtaan: A on pisteen arvoinen, B kahden

6. A) Minkä nimistä toimittajaa Chevy Chase esitti kahdesti 80-luvulla? B) Kuka näyttelijätähti on ollut tuottamassa mm. elokuvia Lakeview Terrace ja Mehiläisten salaisuudet?
- A) Fletch B) Will Smith
7. A) Kuka on ohjannut kaikki Risto Räppääjä -elokuvat? B) Kuka näytteli naispääosaa Kari Väänäsen ja Martti Suosalon rinnalla Lakeuden kutsussa? -A&B) Mari Rantasila
8. A) Kuka esitti pääosaa Vaarallisessa romanssissa? B) Mikä oli Alfred Hitchcockin toisen etunimen alkukirjain, jota hän käytti mm. tuotantoyhtiönsä yhteydessä? - A) Cary Grant B) J
9. A) Kuka palkittiin naissivuosan Jussilla viime Jussi-gaalassa? B) Kuka naisnäyttelijä palkittiin Jussilla Anssi Mänttärin lastenelokuvasta Anni tahtoo äidin? - A) Elina Salo B) Susanna Haavisto
10. A) Mikä yhdistys jakaa Jussi-palkinnot? B) Mikä yhdistys päättää Suomen Oscar-kandidaatista?
- A) Filmiaura B) Filmikamari

Vihjeet:

11. Mikä suomalainen elokuva?

4 pt. Se on ohjaajansa 7. elokuva. Sen kansainvälinen otsikko on Naked Harbour.
2 pt. Siinä näyttelevä Mikko Kouki on osallistunut myös käsikirjoituksen laatimiseen. Muihin näyttelijöihin lukeutuvat Laura Birn, Alma Pöysti, Amanda Pilke ja Deogracias Masomi.
1 pt. Viime perjantaina ensi-iltaan tulleen elokuvan ohjauksesta vastaa Aku Louhiniemi.
- Vuosaari

12. Mikä amerikkalainen elokuva?

4 pt. Tämän elokuvakäsikirjoittajan asemaa käsittelevän elokuvan käsikirjoitti Michael Tolkin oman romaaninsa pohjalta. Cannesissa 1992 se voitti palkinnot parhaasta ohjauksesta ja miespääosasta. Tolkin sai käsiksestään Oscar-ehdokkuuden.
2 pt. Pääosassa nähtiin Tim Robbins ja omaa itseään esittivät mm. Harry Belafonte, Nick Nolte, Angelica Huston ja Cher.
1 pt. Ohjaajan tuolilla istui Robert Altman.
- The Player - pelimies

13. Kuka ohjaaja?

4 pt. Hänen kolmas ja viimeinen soolo-ohjauksensa oli Fakta homma vuonna 1987.
2 pt. Hänen esikoisohjauksensa oli Pähkähullu Suomi. Hän on myös Runoraadin vakiojäsen.
1 pt. Ensi vuonna 80 vuotta täyttävästä henkilöstä tuli kansallinen instituutio Levyraadin myötä.
- Jukka Virtanen

Ääninäytteet (max. 13 pt.):

14. Mistä Kultaisen palmun voittaneesta elokuvasta tämä näyte on? Kuka laulaa ja kenelle hottikselle laulu on osoitettu? http://www.youtube.com/watch?v=P71Xx3EC67Y (3 pt.)

- Wild at Heart, Nicolas Cage, Laura Dern
15. Mistä elokuvasta? Minkä studion tuottama animaatio? http://www.youtube.com/watch?v=82utG7Q3G_k (2 pt.)
- Despicable Me, Universal Studiosin, Universal Pictures, (Illumination Entertainment)
16. Mihin elokuvaan tämä kappale kiinnittyy? Kuka brittiläinen koomikko-näyttelijä laulaa? Kenen kanssa tämä koomikko on toistaiseksi naimisissa (brittikoomikko haki avioeroa 30. joulukuuta 2011)? http://www.youtube.com/watch?v=mI4XLhY10VA  (3 pt.)
- Forgetting Sarah Marshall, Russell Brand, Katy Perry
17. Mikä elokuva? Kuka tässä esittää mieslaulajaa? http://www.youtube.com/watch?v=UP5YFr4SkCQ (2 pt.)
- Walk Hard: The Dewey Cox Story, John C. Reilly
18. Mikä elokuva? Kuka näytteessäkin kuultava esitti pääosan? Ja kenen myyttisen sanasepon kanssa elokuvan protagonisti tässä sanailee kuoleman pelosta? http://www.youtube.com/watch?v=TpLEKjPud_k (3 pt.)
- Midnight In Paris, Owen Wilson, Ernest Hemingway

wild at art

Amerikkalaisen elokuvan 90-luku ja uusi kultakausi alkoi David Lynchin Villistä sydämestä. Toisaalta voidaan hyvin perustein väittää sen alkaneen jo vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Steven Soderberghin esikoisesta seksiä, valheita & videonauhaa. Elokuvallisten ilmaisukeinojen ääripäinä teokset täydentävät toisiaan, joten voitaneen katsoa niiden yhdessä käynnistäneen vitaaleimman ajanjakson mitä amerikkalainen elokuva tuntee viimeisen 35 vuoden ajalta.

Siinä missä Soderberghin esikoispitkä antoi mallia tulevalle realististen independent- ja "generation x" -elokuvien hyökyaallolle, viitoitti Lynchin virtuoosimainen ohjaustyö tietä niin sanotulle kioskielokuvalle - jonka Tarantino vei huippuunsa Pulp Fictionilla - ja eskapistisen voimakkaasti tyylitellylle, rajun väkivaltaiselle rikoselokuvalle. Suurin osa Villistä sydämestä pysyy kuitenkin koskemattomana ja jäljittelemättömänä uniikkivisiona.

Varsinaisesti Villi sydän ei liiku todellisuudessa, vaan se kulkee elokuvien luomassa myyttien maastossa - se on siis elokuvaa elokuvista. Amerikka näyttäytyy yhtä epätodellisena kuin Blue Velvetissä, ja merkitkin liittyvät samaan aikakauteen - 1960-luvun alkuun -, mutta nyt Lynch kääntää esiin puhtoisen lähiö-Amerikan kääntöpuolen, levottoman nuorten kapinallisten Amerikan, jossa ei soi nyyhkyiskelmä, vaan Elvis. Kiihkeämpänä ja pidemmälle vietynä Villi sydän on vakuuttavampi kuin temaattinen edeltäjänsä; eikä vähiten siksikään, että Nicolas Cage on paljon ilmaisuvoimaisempi näyttelijä kuin Kyle MacLachlan.

25-vuotias Cage esittää varhaisessa tour de forcessaan käärmeennahkatakkiin ja Elvis-myyttiin kietoutunutta Sailoria, joka rakastaa Lulaa - pitelemätön Laura Dern -, jonka isän kuolemaan Sailor vaikuttaa jotenkin sekaantuneen. Toisiaan pidäkkeettömästi ja ehdoitta rakastavat nuoret lähtevät karkumatkalle, jota paremman sanan puutteessa kutsuttakoon surrealistiseksi, jolloin elokuva muuttuu yhdellä tasollaan ainutlaatuiseksi uudelleentulkinnaksi Ozin ihmemaasta (jota Amerikka kieltämättä monessa suhteessa muistuttaa). Pahan noidan roolia kantaa Lulan hiukan epätasapainoinen äiti (roolissa Dernin äiti, Diane Ladd).

Yksilönvapauden kaipuuta symboloivaa irtiottoa ajavat eteenpäin tuli ja rock'n'roll. Sailor ja Lula ruokkivat keskinäistä kiimaansa tupakansavulla ja psychobilly-trashmetallilla. Samalla molemmat myös pakenevat tulta, jolla on keskeinen sija Lulan perhetragediassa.

Teknisenä taidonnäytteenä kioskielokuvan (tai drive-in-elokuvan) tekemisestä Villi sydän on vieläkin ylittämätön. Valojen käyttö (á la Frederick Elmes), erikoislähikuvien toisto, leikkauksen draivi, Powermadin ja Chris Isaakin ja Badalamentin musiikista punottu huumaava äänikudos - kaikki huippuluokkaa. Johtuneeko sitten hirmuisesta romanttisesta jännitteestä ja lukuisista huippukohdista, että elokuva tuntuu lievästi epätasapainoiselta kokonaisuudesta kehittyessä osasten summaa suuremman. Oli miten oli, kohtaus, jossa Sailor laulaa tytölleen Love Men paremmin kuin Elvis, on sekä teknisiltä ideoiltaan - päälleliimatut tyttöjen kirkunat - että emotionaaliselta syvyydeltään nerokas eikä mitään vastaavaa ole tässä genressä nähty vieläkään.

"This is a snakeskin jacket! And for me it's a symbol of my individuality and my belief in personal freedom." - Sailor Ripley

Fasistin heikkoudet

Millä eväillä tarkalleen ottaen Bernardo Bertolucci kohosi niiden arvokkaiden elokuvantekijöiden joukkoon, joista puhutaan pelkästään sukunimellä? Katsotaanpa signor B:n ansioluetteloa ja mitä siitä saamme irti.

Kuu: jaarittelevaa haihattelua. 

Viimeinen keisari: pompöösiä jaarittelua. 

Viimeinen tango Pariisissa: muutaman hienon jakson sekä Brandon ja Schneiderin loistokkaan näyttelijätyön lisäksi teoksessa on paljon haihattelevaa ilmaa. 

Dreamers: ulkokohtaiseksi jäävää pinnallista haihattelua.

Lähinnä kai "Berton" nimeä rakentamaan jäävät megaeepos 1900, Morriconen säveltämä Naurettavan miehen tragedia (joita en ole nähnyt) sekä paras ja konstailemattomin työ Koskematon kauneus. Ja tietysti Fasisti.

Il conformista ilmestyi Suomessa nimellä Fasisti vuonna 1970. Oikeaoppisempi nimi lienee Konformisti tai Sopeutuja tai Mukautuja. Se kertoo - sikäli kuin siitä selvän saa - Alberto Moravian romaanin pohjalta Mussolinin Italiassa toimivasta keskinkertaisuudesta, joka liittyy fasistien riviin silkkaa utilitaristisuuttaan (tai ehkä taustalla vaikuttaa voimakas lapsuudentrauma).

Fasistin täytyy olla ohjaajansa huonoin elokuva. Tai sitten siitä on vaan aika ajanut ohi. Jättäen pois aina varman Jean-Louis Trintignantin, elokuva on joka tasolla kömpelö. Siitä oppii havainnollisesti, miten hyvät aikeet eivät vielä riitä, vaan elokuvassa ollaan tekemisissä pitkälle teknisen taiteenlajin kanssa. Fasistissa saamme nauttia surkeasta jälkiäänityksestä (Orionin versiossa ranskaksi), jonka verfremdungseffekt yksistään saa elokuvan tuntumaan puolta pitemmältä; leikkauksesta, jonka punainen lanka on kateissa ja kuvajako on silmille hyppivän epäjohdonmukaista; romaanimaisesta rakenteesta, jossa aikatasoissa hyppiminen ei salli kiintyä yhteenkään kuvatuista henkilöistä; ja Vittorio Storaron komplisoiduista kameran liikkeistä, joista useimmiten vain puuttuu ilmaiseva jännite. Lisäksi elokuvassa ei ole melkein lainkaan toimintaa tai huumoria, ja katsoessa syntyy tunne, että joka kerta, kun Bertolucci tuntee tarvetta syventää hahmoja, hän laittaa ne puhumaan seksistä tai harrastamaan sitä, ihan uskomattoman tylsin tuloksin.

Kaiken kaikkiaan henkilöt jäävät etäisiksi ja kertomus laskostuu sekavasti. Siksi temaattinen sisältö jää tyystin yhdentekeväksi. Fasisteja edustavan päähenkilön kohtalo ei puhuttele. Tämä on juuri sellaista elokuvaa, mikä liian usein on antanut eurooppalaiselle taide-elokuvalle raskaan ja hermeettisen leiman. Oli pakko katsoa kelloon jo tunnin kohdalla. Kännykkäkin pärähti soimaan katsomossa kahdesti, mutta siitäkään ei jaksanut olla asianmukaisen närkästynyt.

Paremman maailman linnake

Helsingin kaupungintalon kyljessä, Kaupunginmuseon vatsassa - tai vieläkin alempana - köllöttävä Kino Engel saattaa olla Orionin jälkeen maan toiseksi tärkein elävän kuvan esittämö.

Valitettavasti.

Sofiankadun kaksisalisen ylpeyden kankaat ovat säällisen kokoiset - yhteen ommeltuina; eikä sen penkeille mielellään istu seuraamaan kovin pitkästi yli kaksituntista filmiä, varsinkaan täyteen ammutussa näytöksessä, jolloin täytyy harkita siirtonsa tarkkaan, ellei halua tuijottaa koko elokuvan halki edessä istuvan kaljua.

Mutta aikana, jolloin kahdeksas taide on viittä vaille tuhottu, Kino Engelin arvo on nousussa, sillä siellä näytetään vielä sinnikkäästi ja johdonmukaisesti elokuvia filmiltä. Maan muista filmicinemateekeista sen erottaa poikkeuksellisen laadukas ohjelmisto.

Kino Engelin takana seisoo nimittäin semi-legendaarinen elokuvien maahantuoja Cinema Mondo, joka keskittyy valikoidun yleisön arvostamiin ei-teollisiin taide-elokuviin, komedioihin, yhteiskunnallisiin teoksiin ja animaatioihin.

Siksi Kino Engelin ohjelmisto pyyhkii tavallisesti pöytää multiplex-kilpailijoillaan. Katsotaanpa vaikka esimerkkejä tämän viikon tarjonnasta.

Kevytmieliseen illanviettoon sopii Woody Allenin Midnight in Paris - siis Keskiyö Pariisissa -, ohjaajan eurooppalaista sarjaa jatkava viehättävä, ennalta-arvattava ja ylettömän kiitetty fantasiakomedia. Allen on tästä ehdolla ohjaajan Oscarille ensimmäistä kertaa sitten Luotisade Broadwaylla. Se on melkoinen saavutus, sillä väliin mahtuvat mm. Harry pala palalta, Everyone Says I Love You ja Match Point, jotka kaikki ovat helposti parempia teoksia. Mutta kuten esimerkiksi Hugo on osoittanut, nostalgia vetää tänä vuonna. Allen kertoo jo noin sadatta kertaa samoista newyorkilaisista eikä vaikkapa naiskuva ole järin kiva tai raikas. Toisaalta ohjauksen kauneutta ei käy kiistäminen. Keskiyö Pariisissa liikkuu kevyesti kuin laakereilla. Erityisen lisän elokuvaan tuo Owen Wilsonin rento olemus: kerrankin Allenin keskushenkilö ei pyri jäljittelemään ohjaaja-käsikirjoittajan tyyliä. Luonnosmaisesti käsitellyistä historiallisista figuureista eniten potkua löytyy Corey Stollin Hemingwaystä ja erityisesti Kathy Batesin Gertrude Steinista. Kuten Cassandra's Dream -draamaa seuranneissa komedioissaan, Allen keskittyy nytkin yhteen teemaan - oikeastaan opetukseen -, jota alleviivataan ainakin tarpeeksi. Keskiyö Pariisissa sanoo, ettei menneisyyteen voi haikailla, vaan elää täytyy tässä päivässä ja tehdä siitä oma belle epoque.

Enemmän rakkautta ja anarkiaa -henkisille tarjotaan Pedro Almodóvarin kieroutunut Iho jossa elän. Espanjalaismaestron vasta toinen romaanisovitus voisi hyvin olla Almodóvarin omasta päästä. Pitkästä aikaa omalla äidinkielellään työskentelevä Antonio Banderas esittää tulevaisuuden (eli vuoden 2012) plastiikkakirurgia, joka menetyksen tuskan ajamana kärsii pahanlaatuisesta Frankenstein/Mengele-syndroomasta. Vastapuolena toimii leuat loksauttava Elena Anaya, joka antaa pelottomasti kehonsa ohjaajan vision käyttöön. Elokuvan viiteverkko laajenee huimiin sfääreihin (sukupuoli)identiteettikysymyksestä seksiorjaskandeeleihin ja geeniteknologian eettisiin probleemiin. Monella tapaa rikkaan ja villin elokuvan taustalla huomaa sen vapautuneisuuden puutteen, joka on vaivannut melkein kaikkia Almodóvarin elokuvia pääteoksen Kaikki äidistäni jälkeen.

Kino Engelin helmi alkuvuoden ohjelmistossa tulee Iranista. Asghar Farhadin Nader ja Simin: Ero on poikkeuksellisen onnistunut teos, mutta sen menestyksen takana vaikuttaa myös sen länsimaalainen muoto. Kielestään ja tapahtumapaikastaan siirrettynä elokuva voisi tyylinsä ja toteutuksensa puolesta kuulua yhdysvaltalaisen riippumattoman naturalistisen elokuvan piiriin. Aggressiivisesti leikkaava elokuva kertoo varsinaisesti oikeusjutusta, johon eroamassa oleva pariskunta sotkeutuu uuden kodinhoitajansa kanssa. Tämän keskuksen ympärille Farhadi punoo kuvauksen iranilaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikkea hallitsevat enimmäkseen kirjoittamattomat säännöt ja uskomukset. Ohjaaja-käsikirjoittajan taidokkuus tässä tempussa on huimaa luokkaa tarkkasilmäisyydessään ja kertomuksesta nauttisi painetussa muodossakin. Elokuvan tästä tekevät paitsi visuaalinen terävyys, ennen kaikkea kokonaisvaltaisesti uskottavat näyttelijät. Eniten huomiota saava, isää esittävä Peyman Maadi pitää pilkkanaan tämän vuoden Oscar-ehdokkaita. Hänen modernin, mutta tradition paineissa vielä häilyvän iranilaismiehensä olemus ei ota häipyäkseen muistista. Tämän elokuvan kävisi mielellään katsomassa toistekin. Digikopiona elokuvan faux dokumentaarisuus luultavasti korostuu liiaksi.

Perusohjelmistonsa lisäksi Kino Engelillä on vielä yksi valtti. Aamu- ja iltapäivisin sen seinien suojaan voi hakeutua katsomaan ilmaiseksi Kaupunginmuseon arkistosta Helsinki-aiheisia elokuvia videotaltiointeina. Pääasiassa lyhyitä dokumentteja esittävä ohjelmisto sisältää usein hienoja harvinaisuuksia. Viime viikonloppuna esitettävänä oli poikkeuksellisesti pitkiä fiktioita: Yö on pitkä, Juurakon Hulda ja Vodkaa, Komisario Palmu. Vakavana kritiikkinä tosin täytyy esittää, että nämä elokuvat esitettiin väärässä kuvakoossa. Mutta ajatus on mainio ja toivottavasti toteutuskelpoinen muissakin kaupungeissa.