Me ollaan mitä ollaan

Hieman ontuvasti suomennettu Mä oon mikä oon (Somos lo que hay, Meksiko) alkaa huonosti. Kuvaan laahustava vanha mies ei voi hyvin - ja huonompaan suuntaan ollaan menossa. Toisekseen katsoja alkaa kyllästyä omituisen tapahtumattomaan kerrontaan. Leffa alkaa nopeasti näyttää taas yhdeltä festareita kiertävältä arkidraamalta, joka todistelee kuinka kellään ei mene hyvin missään. R&A-näytöksessä ensimmäisen kelan lopulla näiden rivien mitätön kirjoittaja valmistautui kävelemään ulos tekemään muka jotain parempaa.

Sitten tapahtuu jotain. Ei pelkästään se, että jotain alkaa ylipäätään tapahtua, vaan se että alkaa tapahtua omituisuuksia. Mennään alussa esitellyn ukon kotiin, jossa perheen jäsenet käyttäytyvät odottamattomasti. Tunnelma käy kiihkeäksi ja arvoitukselliseksi. Tarinan edetessä outotroni alkaa näyttää aina vain kovempia lukemia - ja pamahtaa sitten todella sfääreihin.

Mä oon mikä oon ei ole elokuva, josta tekee mieli kertoa kovin paljoa. Se on kaikkea muuta kuin täydellinen elokuva, ehkei se ole edes "hyvä", mutta omaperäinen se kyllä totta vie on. Vaatimattomista lähtökohdistaan Mä oon mikä oon kehittyy huimalla tavalla aivan omaksi otuksekseen. Ohjaaja Jorge Michel Graun harkittu, vaanivasti liikehtivä kerronta antaa painoa riemastuttavan kipeille kohtauksille. Erityisesti kiinnittävät huomiota Paulina Gaitanin suggeroiva näyttelijätyö ja Enrico Chapelan loistavasti tunnelmaa tehostava musiikki.

Visan tulokset MC1 (3/6)

Iguana 17 pt. (3./3./1./x/x/x )
Franklin Pangborn 16 pt. (4./1./3./x/x/x )
Nippuja on kolme 16 pt. (2./2./4./x/x/x )
400 Kekkosta 13 pt. (1./-/2./x/x/x )
Savage Streets 8 pt. (5./5./6./x/x/x )
Peter Lorren silmät 7 pt. (7./4./6./x/x/x )
Team M 5 pt. (9./7./5./x/x/x )
Keuhkotautiset marsut 3 pt. (5./-/-/x/x/x )
Albatrossi 3 pt. (8./6./-/x/x/x )
Veripersepellet 3 pt. (10./8./8./x/x/x )

MC1, kevät -11/Leffavisa 3

Perustrivia (6 pt.)

1. Mitkä ovat elokuvantekijä-Wachowskien etunimet? (2 pt.)
- Andrew eli Andy ja Lana (ennen sukupuolenvaihdosta Laurence/Larry)
2. Kuka seuraavista ei ole näytellyt nyrkkeilijää? A) Russell Crowe B) Woody Harrelson C) Tom Hanks D) Hilary Swank E) Christian Bale (1 pt.)
- C
3. Kuka esitti naispääosaa Almodovarin elokuvissa Intohimon laki ja Naisia hermoromahduksen partaalla? (1 pt.)
- Carmen Maura
4. Missä Luc Bessonin elokuvassa näyttelee ohjaajakollega Matthieu Kassovitz? (1 pt.)
- The Fifth Element
5. Mikä on Charlotte Ramplingin ammatti elokuvassa Swimming Pool? (1 pt.)
- (Dekkari)kirjailija

A vai B?
Joukkueet valitsevat, kumpaan kohtaan vastaavat: A:sta saa yhden pisteen, B:stä kaksi.

6. A) Kuka näytteli pääosan Loisto-elokuvassa? B) Minkä nimistä tosielämän pianistia hän esitti?
- A) Geoffrey Rush B) David Helfgott
7. A) Kuka ohjasi eksploitaatioklassikon Beyond The Valley Of The Dolls eli Nukkelaakson amatsonit? B) Kuka sen kirjoitti? - A) Russ Meyer B) Roger Ebert
8. A) Kuka esitti Lampun Henkeä Aladdinin suomenkielisessä versiossa? B) Entä kuka esitti henkeä englanninkielisessä? – A) Vesa-Matti Loiri B) Robin Williams
9. A) Mikä sairaus vaivaa Ed Harrisia elokuvassa Tunnit? B) Mikä sairaus vaivaa Robert Carlylea elokuvassa Go Now? – A) AIDS B) MS-tauti
10. A) Missä elokuvassa Matt Dillonin esittämä poliisi pelastaa Thandie Newtonin palavasta autosta? B) Missä James Spaderin tähdittämässä elokuvassa kuvataan ihmisiä, jotka kiihottuvat auto-onnettomuuksista? - A) ja B) Crash

Vihjeosio

11. Mikä elokuva?
4 pt. Se oli irlantilaisen Neil Jordanin kahdeksas ohjaus. Elokuva on omistettu River Phoenixin muistolle. Yhdessä sivuosassa nähtiin Kirsten Dunst.
2 pt. Elokuvan käsikirjoitti Anne Rice oman romaaninsa pohjalta.
1 pt. Pääosissa nähtiin Brad Pitt, Christian Slater sekä Tom Cruise Kreivi Lestatina.
- Veren vangit/Interview With A Vampire
12. Kuka näyttelijä?
4 pt. Hän ajoi päänsä kaljuksi Darren Aronoskyn Fountainia varten.
2 pt. Kun Meg Ryan oli Kate, hän oli Leopold.
1 pt. Seuraavaksi Aronofsky ohjaa tätä australialaista elokuvassa The Wolverine.
- Hugh Jackman
13. Mikä leffa?
4 pt. Se tuli ensi-iltaan -88. Siinä näyttelivät mm. Bryan Brown ja Elisabeth Shue ja siinä soinut Kokomo kohosi isoksi hitiksi.
2 pt. Sen ohjasi Roger Donaldson, ja se kertoo flööraamisesta.
1 pt. Tom Cruise esitti Bryan Brownin oppipoikaa.
- Cocktail

Aronofskyn jälkeen

Yhteisöllisyyttä tarjoavan polun rinnalla elokuvakerhon keskeisin olemassaolon tarkoitus, kaikessa yksinkertaisuudessaan, on näyttää elokuvia. Sellaisia vaillinaisia, loisteliaita, ontuvia ja onnistuneita, tarjolla olevia, värillisiä, musta-valkoisia elokuvia, joita juuri me itse haluamme nähdä - ja aina, toivon ja mahdollisuuksien mukaan, filmiltä.


Elokuvan unenomaisesta tenhosta ja elokuvatapahtuman järjestämisen iloista sai kerhomme nauttia launtain puolelta sunnuntaille lipuneen Darren Aronofsky-kaksoisnäytöksen ajan Niagarassa. Taideteokset Unelmien Sielunmessu ja Black Swan ryöpyttivät ja piinasivat lämpimässä hengessä poikkeuksellisen monilukuista yleisöä. Kiitos kaikille osallistuneille! Ja muistukoon vielä, että kevätsarjamme on vasta aluillaan: kuukauden kuluttua, 26. päivä maaliskuuta on luvassa Michael Winterbottom-tupla, ja tuosta muutamia viikkoja eteenpäin tuomme kankaalle Wong Kar-Wain sisarusparin Chunking Express ja Fallen Angels.

Viidakossa, taas

Herzog-helmikuu

Viidakko, sademetsä on Werner Herzogille tärkeä. Niin monet hänen elokuvistaan sijoittuvat lehtivihreän keskelle vaikeakulkuisille seuduille. Vuonna 1998 hän teki tosiasiallisen jatko-osan laajalti huomatulle elokuvalleen Little Dieter needs to fly. Näin on, Julianen syöksy viidakkoon - joka kuulostaa alkukielellä melko tavalla vahvemmalta: Julianes Sturz in den Dschungel - on kuvattu Little Dieterin valmistumista seuranneena vuonna ja hyödyntää paljolti samoja lähtökohtia.

Tällä kertaa viidakkoon Baijerin ylpeyden kanssa lähtee Juliane Köpcke. Ihmetytöksi ristitty Köpcke selvisi ainoana yli 90 sielua vaatineesta lentokoneen rysäyksestä keskelle Perun sademetsiä jouluna 1971. 17-vuotias menetti onnettomuudessa äitinsä, mutta pelastui itse kävelemällä kymmenen päivää murtuneen solisluun kanssa viidakon halki turvaan.

Kuten Dieter Denglerin kanssa aiemmin, Herzog matkaa onnettomuuspaikalle ja antaa Köpcken kertoa tarinansa. Jälleen aiheena on elämän suuntaa muuttanut käännekohta. Köpcken tarina on yhtä uskomaton selviytymisseikkailu kuin Denglerin, mutta ihmisinä he ovat hyvin, hyvin erilaisia, mikä heijastuu elokuvissakin. Molemmissa, mutta etenkin jälkimmäisessä, Herzog tutkii sitä, miksi juuri nämä ihmiset selviytyivät. Köpcken tarinaa sävyttää sen mitä epätodennäköisin yhteys Herzogin omaan elämään: molemmat ovat olleet samalla lentokentällä samana jouluaattona odottamassa lentoa. Ja samaan aikaan, kun Köpcke on tehnyt matkaa pelastukseen, hänen maanmiehensä on kuvannut samoissa metsissä kohtauksia Aguirre-elokuvaansa.

Julianen syöksy viidakkoon on yhtä varmaotteisesti ohjattu teos kuin Little Dieterkin. Herzogin oman, vahvan persoonan täytyy olla syynä siihen, miten hyvin hänen kuvaamansa ihmiset asettuvat kameran eteen kertomaan tarinansa. Kaikista hänen kuvaamistaan ihmisistä tulee erityisellä tavalla "herzogilaisia" hahmoja. Herzog luo dokumenteissaankin omaa henkilögalleriaansa. Juliane Köpcke näyttäytyy analyyttisesti menneisyyteensä suhtautuvana tiedenaisena, joka pystyy kertomaan onnettomuuden yksityiskohdista, mutta pitää tunteensa yksityisomaisuutenaan. Keskeiseksi nousee kuvaus mielikuvituksen rajoja koettelevasta kolmen kilometrin syöksystä sen jälkeen, kun Köpcke oli paiskautunut penkkiin sidottuna ulos koneesta. Jos ihmisen elämän voi tiivistää yhteen kuvaan, se on Köpcken kohdalla kuva alla lähestyvästä, pyörivästä ja rajattomasta lehtipatjasta. Ainakin Herzogin mukaan.

Aina kun voi, Herzog viittaa elokuvaan todellisuutta määrittävänä elementtinä. Niin nytkin. Hän näyttää hulvattoman hauskoja pätkiä eksploitaatioleffasta I miracoli accadono ancora (Miracles Still Happen, 1975), joka yritti parhaansa mukaan rahastaa Köpcken tarinalla sensationalisoimalla sen viimeistä pisaraa myöten.

Elokuvansa Herzog päättää jaksoon, jonka taustalla soi sama Wagnerin alkusoitto Das Rheingoldiin, jota Terrence Malick käytti pari vuotta myöhemmin The New Worldissa.

Monroen hallitus 2011

Uuden hallituksen järjestäytymiskokouksessa Elokuvakerho Monroen hallituksen kokoonpano vuodelle 2011 on seuraavanlainen:

Puheenjohtaja: Ville Pisto
Varapuheenjohtaja: Anton Asikainen
Sihteeri: Julia Elomäki
Rahastonhoitajat: Reeta Onninen, Ville Pisto
Muut jäsenet:
Juha Lassila
Isto Pyykkönen
Martti Vilenius

Hallitukseen on mahdollista liittyä uutena jäsenenä vuoden aikana.

Herzogin sodassa yksilö tappaa yksilön

Werner Herzog -helmikuu

Dokumenttielokuvan ytimessä piilee kysymys siitä, onko se ensisijaisesti journalismia vai taidetta. Onko dokumentaariin sovellettava kumman kentän kriteerejä? Ilmiselvästi dokumenttielokuvan laaja skaala ulottuu yhtä lailla molemmille alueille aina reportaasista henkilökohtaiseen, subjektiiviseen maailman hahmottamiseen. Missä silloin kulkee raja? Vai onko niin, että pahaisimmassakin uutisinsertissä on vaikuttamassa persoonallinen valinta, joka tekee otoksesta subjektiivisesti rajatun; ja onko kyseessä tällöin taideteos sanan laajimmassa mielessä?

Werner Herzogin ja Denis Reichlen Balladi pienestä sotilaasta (Ballade vom kleinen Soldaten, 1984) vie Nicaraguan verisen sisällissodan sydämeen. Tekijät ovat elokuvan alussa saavuttaneet kolmen viikon suossa tarpomisen jälkeen päämääränsä: pienen Miskito-intiaanien kylän. Heidän huomionsa kiinnittyy sandinisteja vastaan taistelevaan lapsiarmeijaan. Jokainen lapsista on menettänyt jonkun perheenjäsenensä tai kaikki. He tietävät vain haluavansa tappaa. Tekijöiden kamera rekisteröi ympäristöä ja ihmisiä siinä näennäisen objektiivisesti. Nicaraguan poliittisesta asetelmasta ei sanota mitään, paino on yksinomaan haastateltavien kertomuksissa ja lapsisotilaiden kokemuksissa. Herzog ei ole yhteisön kuvaaja, hänen katseensa kääntyy aina siihen, mitä ihmisyksilö kokee. Alkuun on sijoitettu otos tuskin kymmenvuotiaasta pojasta laulamassa kaunista sävelmää, kuin merkitsemässä panosta, jolla heitä kouluttavat aikuiset pelaavat. Herzog kysyy eräältä lapsista, mitä tämä ajattelee ikätovereistaan vihollisen joukoissa. Vastauksesta ilmenee, ettei lapsi kykene näkemään vihollista kaltaisenaan ihmisolentona eikä tekemään eroa aikuisen ja lapsen välillä.  Siihen taitaa kiteytyä Balladi pienestä sotilaasta sekä journalismina että omakohtaisena taideteoksena. Elokuva on myös esimerkki Herzogin taipumuksesta pitkittää otosta ohi normaaliksi koetun, mikä riisuu kameraan tottumattomilta kohteilta teeskentelevän poseerauksen ja näyttää heidät äkkiä häiritsevän todellisina.

Little Dieter needs to fly (1997) on Herzogin kuuluisin 90-luvun työ. Samasta aiheesta saksalaisohjaaja muokkasi näytelmäelokuvan Rescue Dawn (2006), jossa Dieter Dengleriä näytteli Christian Bale. On makuasia kumpaa pitää mieluisampana, mutta se on sanottava, että Little Dieter on dokumentiksi harvinaisen jännittävä ja vangitseva. Herzog sai hieman huvittavasti Little Dieteristä Emmy-ehdokkuuden: jos milloinkaan kaksi maailmaa ovat kohdanneet...

Pohjimmiltaan Herzog käsittelee elokuvassa sotakokemusten traumaa. Saksalainen Dieter Dengler emigroitui 60-luvun alussa Yhdysvaltoihin lentohaaveen perässä. Hänestä tuli ilmavoimien sotilas, joka Vietnamin sodan tiimellyksessä ammuttiin alas Laosissa 1966 ja kulki käsittämättömän tuskien taipaleen takaisin vapauteen. Tuo kolmen vuosikymmenen takainen kuuden kuukauden ajanjakso on merkannut Denglerin loppuiäkseen.

Elokuvan toteutus saattaa olla lajissaan ainutlaatuinen tai ennen näkemätön. Herzog vie häikäilemättömästi Denglerin suoraan trauman lähteille ja laittaa tämän rekonstruoimaan Laosin viidakossa oman tarinansa jaksoja. Avoin ja poliittisesti naiivi Dengler kokee Herzogin ohjauksen ilmiselvästi terapeuttisena. Lentäjä ryöpyttää vuolassanaisesti muistojaan, joiden pelottava yksityiskohtaisuus kertoo syvistä haavoista. Samalla Herzog näyttää Vietnamin pommituksia luodakseen viitekehyksen, jota vasten yhden yksilön kokemukset rinnastuvat miljoonien kohtaloon.

Elokuva on pahuksen vetävä. Denglerin tarina on itsessään niin dramaattinen ja täynnä vaivoja ja kauhuja, että se toimisi vaikka kuunnelmana. Herzogin viileä, hiottu kerronta antaa sille kuitenkin oman säväyksensä. Ohjaaja tutkii sitä, kuinka ihminen muuttuu ja pysyy kuitenkin samana. Elokuvaa on syytetty poliittisen kantaa ottavuuden puutteesta, mutta juuri Vietnamin sotaa kartoittavien elokuvien ainaisten poliittisten iskulauseiden puute tekee Little Dieteristä erikoisen ja tuoreen ja saa huomion kiinnittymään myllyssä jauhaantuvan yksilön kauhuun kaikissa sodissa.

Fanaatikkoja, linnoja ja keisareita

Werner Herzog -helmikuu

Linnat eivät tarvitse puolustusta. Deutschkreutzin linnoituksen ennenäkemätön puolustus (Die Beispiellose Verteidigung der Festung Deutschkreutz, 1969) nauraa ihmisen sotimisen tarpeelle ja hanakkuudelle tarttua aseisiin. Pieni, mustavalkoinen elokuvaharvinaisuus kuvaa miesjoukkoa, joka valmistautuu puolustamaan erästä autiota linnaa olematonta hyökkääjää vastaan. Joukko improvisoituja kohtauksia valottaa miesten absurdeja toimia säestyksenään maanisesti selittävä kertoja, joka tuon tuosta puhkeaa älyttömään nauruun. "Paljon melua tyhjästä" - siinä tämän antisotaelokuvan johtolause.

Flamingot eivät tarvitse suojelijaa. Tämän sanoo ääneen jo yksi Toimenpiteitä fanaatikkoja vastaan (Massnahmen gegen Fanatiker, 1966) -pseudodokumentin henkilöistä. Hänen ei anneta suojella paikallisen Teivon hevosia asiattomilta intoilijoilta, joten hän kohdistaa suojelun tarpeensa flamingoihin - jotka tulevat mainiosti toimeen ilmankin. Mitä eriskummallisin, tärkeilevyyttä ja itsetyytyväisyyttä sormille lyövä lyhytelokuva.

                                                                   Bokassa I, 1976


Hirmuhallitsijat eivät ansaitse suojelua. Silti juuri sitä tarjosi Ranska Jean-Bedél Bokassalle, Keski-Afrikan itsevaltiaalle, kun hänet viimein syöstiin valtaistuimeltaan vuonna 1979 yli kymmenen pimeän vuoden jälkeen. Kaikuja synkästä keisarikunnasta (Echos aus einem düsteren Reich, 1990) on melankolinen katsaus tuohon aikaan. Se alkaa ohjaaja Herzogin huolenilmauksella elokuvan päähenkilön Michael Goldsmithin katoamisesta. Goldsmith oli AP:n reportteri, joka ilman omaa syytään joutui erään raportin teon yhteydessä diktaattorin kiduttamaksi yli vuosikymmentä aikaisemmin. Herzogin elokuvassa Goldsmith keskustelee eri Bokassaa lähellä olleiden ihmisten kanssa luoden hieman citizenkanemaisen kuvan vallan sekoittamasta tyrannista. Taiten tehty dokumentti ei väistä makaaberia: Bokassan keittiössä pääpuheenaiheena on uuni, jossa todistajat kertovat Bokassan paistaneen ihmisiä syötäväkseen. Elokuvan keskeiseksi jaksoksi nousee arkistotaltiointi juhlallisuuksista, joissa Napoleonia ihaillut Bokassa kruunasi itsensä Afrikan mantereen ensimmäiseksi keisariksi. Juhlallisuuksiin upposi kolmannes Keski-Afrikan vuotuisesta kansantuotteesta.

Lakonisen toteava elokuva kertoo yhden esimerkin kautta, miten yksi ihminen voi nousta määräämään mielivaltaisesti kaikkien muiden kohtalosta. Elokuva näyttää paitsi mitä tapahtui, myös minkä annettiin tapahtua. Elokuvan viimeinen kohtaus on herzogilainen klassikko, josta tässä yhteydessä ei puhuta sen enempää.

Toisin kuin Herzog pelkäsi, Goldsmith ei ollut kadonnut Liberiassa. Hän oli sairas ja menehtyi Pariisissa noin kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa

ELOKUVAKERHO MONROEN KEVÄTSARJA 2011: "TRIPLA TUPLA"

Näytökset Arthouse Cinema Niagarassa alkaen kello 21.00. Lippujen hinnat: 7€ yksittäislippu 12€ tuplalippu (á 6e) 30€ sarja-/kannatuslippu (á 5e) Ennakkomyynti alkaa 4.2. Lippuja voi ostaa ennakkoon Arthouse Cinema Niagarasta, Juvenes yliopistokaupasta sekä TTVO:n kahvilasta! Koska näytökset on suunniteltu nautittavaksi kokonaisuuksina, Monroe lämpimästi suosittelee tuplalippujen haalimista!
La 19.2. Darren Aronofsky: UNELMIEN SIELUNMESSU (Requiem For A Dream, USA 2000) 102 min -K15- Unelmien sielunmessu on Aronofskyn vuonna 2000 ilmestynyt menestystä ja kehuja kerännyt elokuva. Tarina perustuu Hubert Selbyn samannimiseen romaaniin. Elokuvan pääosissa nähdään Jared Leto, Ellen Burstyn ja Jennifer Connelly. Leton esittämä Harry on koukuissa huumeisiin kun hänen äitinsä Sara (Burstyn) on koukussa televisioon ja laihdutuspillereihin. Tarinassa kuvataan rinnakkain niin pojan kuin äitinsäkin elämää, joka on täynnä ahdistusta ja riippuvaisuutta. Elokuvaa on ylistetty niin näyttelijänsuoritusten, musiikin sekä kuvauksen osalta ja elokuva onkin lisännyt Aronofskyn niiden ohjaajien sarjaan, jolta jokaista elokuvaa odotetaan kuin kuuta nousevaa. ENNAKKONÄYTÖS: BLACK SWAN (USA 2010) 108 min -K15- Black Swan on Darren Aronofskyn uusin, ja mahdollisesti tämän vuoden odotetuin elokuva. Elokuvaa tähdittävät Natalie Portman, Mila Kunis ja Vincent Cassel. Black Swan on psykologinen trilleri, joka sijoittuu New Yorkin kaupungin balettiin. Portman esittää Ninaa, joka on täysin omistautunut tanssille. Ninalla on mahdollisuus saada päärooli Swan Lake-baletista, mutta hän sopii vain vaalean joutsenen rooliin. Täydellisyydentavoittelijana Nina haluaa saada roolin ja päättää tutustua paremmin pimeämpään puoleensa. Tämä tutkimusretki uhkaa tuhota Ninan. Black Swan sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa ja saapuu vihdoin Suomeen. Elokuva on saanut mainiot arvostelut ja se on nostattanut odotukset huippuunsa ympäri maailman. Tätä ennakkoensi-iltaa et halua jättää väliin.
La 26.3. 29.3. viisikymmentä täyttävän Michael Winterbottomin entinen puoliso kirjoitti romaanin, jonka päähenkilöinä oli vaimo ja tämän työnarkomaaninen elokuvaohjaajamies. Winterbottomin ohjattua vuonna 1993 Fitz ratkaisee –sarjan legendaarisen aloitusjakson, on hän ohjannut 17 pitkää elokuvaa, joista kaksi dokumentteja: Tie Guantanamoon ja Shock Treatment. Monet elokuvista on tuotu Suomeenkin, ja ne kaikki ovat laadukkaita. Winterbottomin hengästyttävä, improvisoiva työtapa tuottaa jatkuvalla syötöllä kiinnostavia, säännöllisesti korkeatasoisia draamoja, komedioita ja genre-elokuvia. Tavaramerkkejä ovat käsivarakamera, nopea leikkaus ja loistokas näyttelijätyö alan parhaiden kykyjen taholta. Winterbottomin kameran edessä loistaneista mainittakoon Robert Carlyle, Angelina Jolie, Milla Jovovich, Steve Coogan, Tim Robbins… Michael Winterbottom: 24 HOUR PARTY PEOPLE (UK 2002) 117 min -K15- Tony Wilsonin ja legendaarisen Factory-levy-yhtiön tarinan kertova 24 Hour Party People on epäilemättä Winterbottomin nautittavin ohjaustyö. Luovalla hulluudella luotsatun levyfirman historia on kerrottu luovalla hulluudella. Steve Coogan puhuu Wilsonina suoraan yleisölle jakaen omalaatuista filosofiaansa ”ota tai jätä” –mentaliteetilla. Koko leffa myötäilee innovatiivisen musiikin rytmiä tartuttaen kaikki altistuneet leppymättömällä, hyväntuulisella energialla. Loistavan dialogin takana on käsikirjoittajanero Frank Cottrell Boyce, jonka kynästä ovat syntyneet viiden muun Winterbottom-ohjauksen lisäksi mm. Danny Boylen Millions. 24 Hour Party Peoplen tärkein kysymys on edelleen: onko Shaun Ryder rockin historian suurin lyyrikko? TAPPAJA SISÄLLÄNI (The Killer Inside Me, USA/Ruotsi/UK/Kanada 2010) 109 min -K18- Jim Thompson ei jätä rauhaan meitä viattomiksi itseämme uskovia. Tappaja sisälläni on hänen kuuluisin romaaninsa ja Lou Ford muistelluin hahmonsa. Pikkukaupungin apulaissheriffi tekee omia, aavistuksen lain kirjaimesta lipeäviä valintojaan kylmällä rauhallisuudella ja psykopaatin rautaisella logiikalla. Miksei naista saisi tappaa tymäkällä nyrkiniskulla vatsaan, jos hän kerta voisi tehdä Fordin elämästä epämiellyttävää? Casey Affleck on vastaus tuohon kysymykseen. Kaikkien kiittelemä elokuva ei kerta kaikkiaan ole saanut arvoistaan huomiota. Siksi Monroe. Siksi Niagara.
Pe 15.4. Hong Kongissa varttuneen Wong Kar Wain (synt. 1956) elokuvat ChunkingExpress ja Fallen Angels syntyivät liikkeessä, kuin lonkalta vetäistynä muutaman kuukauden raossa, kun ohjaajan kangerrellen edennyt suurproduktio Ashes of Time joutui tauolle. Aluksi piti tulla vain yksi elokuva, mutta kuvausten edetessä syntyikin kolme tarinaa, jotka erosivat lopulta kahdeksi erilliseksi elokuvaksi. Elokuviksi, jotka täysin yleismaailmallisesti, joskin melodramaattisin kääntein kertovat energisen suurkaupungin elämästä, sen sattumanvaraisuudesta ja yksinäisyydestä läpi tyyliteltyjen, ja usein hidastettujen kuvien. Wong Kar-Wai: CHUNKING EXPRESS (Hong Kong, 1994) 98 min -K11- ”At the high point of our intimacy, we were just 0.01cm from each other. I knew nothing about her. Six hours later, she fell in love with another man.” -Poliisi nro. 233 Chunking Express, ja samalla pala suurkaupunkielämän tuntua tiivistyy yllä oleviin poliisi numero 233:n sanoihin. Metropolin suomaa - tai pakottamaa - anonymiteettiä ei näytä murtavan mikään. Betoniviidakon syövereissä (elokuvan kiinankielinen nimi merkitsee vapaasti käännettynä ”betonimetsää”) kaksi poliisia, numerot 633 (Tony Leung) ja 233 (Takeshi Kaneshiro) kulkevat juuri jätettyinä etsien kontaktia. Molemmat ovat rakastuneita tahoillaan, toinen onnettomasti, toinen vailla mahdollisuuksia. NEONPYHIMYS (Fallen Angels, Hong Kong 1995) 90 min -K15- On yö, ja on Hong Kong. Fallen Angels jatkaa poliisin numero 233 tarinaa joskin kaipauksesta mykäksi muuttuneen Takeshi Kaneshiron edesottamukset, jotka lähiöterrorismin muodossa saavat aikaan kaurismäkeläisen absurdeja käänteitä, ovat tällä kertaa vain sivuosassa. Päähuomio kiinnittyy viimeistä keikkaansa valmistelevaan palkkatappajaan, joka yössä etsii jotakin turruttamaan vaaralliset tunteet, joita hänellä on kollegaansa kohtaan. Ja varjoisilla kaduilla hänen polkunsa risteää lopulta erään toisen naisen kanssa, joka myös etsii jotain tai jotakuta.. Fallen Angels on kuvaaja Christopher Doylen mestariteos. Elokuvassa kamera liikkuu villisti neonvaloja viistäen kuin jostain sen päähenkilöstä ilmoille karannut sielu.

3 rounds of White Trash Glory

I NOBODY CARES, MASS.

Nyrkkeilytarinan kuoren sisällä Taistelija on varsinaisesti elokuva Amerikan valkoisesta roskaväestä, tuosta kouluja käymättömästä ydin-USA:n sielunkulmasta, joka rakentaa suuren maan tiet ja kaivaa ojat, pitää pystyssä republikaanit ja FOXin uutiset sekä pilaa geenipoolin lisääntymällä ainakin viisi kertaa tehokkaammin kuin jumalattomat, neuroottiset demokraattimaisterit. Kaipa Taistelija on ollut sikäläinen hitti sekä lipun ostajien että arvioitsijoiden parissa sen läpeensä amerikkalaisen luonteen vuoksi. Se tarjoaa omilleen melkoisen peilikuvan, josta tutkailla sekä kansakunnan hävettäviä että ylpeyttä herättäviä puolia.

Alunperin Taistelijan halusi ohjata Darren Aronofsky. Ei ole vaikea kuvitella elokuvaa varsin erilaiseksi hänen jäljiltään. Jostain syystä Aronofsky ei sitten halunnutkaan ohjata Taistelijaa, vaan vaihtoi yhtä mielikuvituksekkaasti nimettyyn Painijaan, joka oli tarinana samantyyppinen, mutta fiktiivinen. Taistelijaan hän jäi tuottajaksi. Ohjaajan posti korvattiin toisella indie-tekijällä. David O. Russell on omalla tavallaan omalaatuinen auteur hänkin. Toisin kuin Aronofsky, Russell on ensisijaisesti lahjakas kirjoittaja, joka aloitti vähän kömpelöistä, mutta paikoin huutavan hauskoista ihmissuhdekomedioista. Kuusi vuotta ennen Taistelijaa valmistunut itsetyytyväisen eksentrinen I Heart Huckabees oli lähinnä taiteellinen itsemurha, joten nyrkkeilyelokuva on merkinnyt Russellillekin näyttävää paluuta. Sen hän on ansainnutkin, koska nerokas sotasatiiri Kolme kuningasta (1999) - jossa Mark Wahlberg teki yhden ensimmäisistä rooleistaan - kertoo hyvin kyvykkäästä elokuvantekijästä.

Taistelija ei tosin muistuta millään tavalla Kolmea kuningasta ja jättää kysymään, mikä Russell ohjaajana pohjimmaltaan on. Hän ei ole edes kirjoittanut elokuvaa, mikä saa olettamaan, että Aronofskyn lähdettyä nimenomaan Wahlberg on kaivanut Russellin tilalle.

Taistelijassa miellyttää eniten sen naturalismi. Se on niin arkinen kuin olla voi. Kehässä vietetään vain pieni osa elokuvan kestosta. Päähuomio on uskottavasti kuvatussa yhteisökuvastossa, jossa pehmeäluonteinen Mickey Ward on jatkuvasti puristuksissa legendaarisen, crack-kokaiiniin sortuneen isoveljen, kaikesta määräävän matriarkan ja seitsemän sanoin kuvaamattoman siskon mankelissa. Käsivaralla (josta vastaa, merkillistä kyllä, ultratyylikkään Ystävät hämärän jälkeen kuvannut Hoyte van Hoytema) päästään lähelle näitä ihmisiä. Toisaalta melkein kaksituntisessa elokuvassa on paljon löysää. Rytmi ei liene Russellin vahvinta aluetta, ja siksi elokuvan iskuista puuttuu paras puhti. Näyttelijöiden ohjaajana Russell saavuttaa merkittävämpiä voittoja.

II AMY ADAMSIN PEFFA

Amy Adams näkyi tutkalla ensimmäisen kerran esitettyään Buffy, vampyyrintappajan 5. kauden eräässä jaksossa (jonka ohjasi itse Joss Whedon) Willow'n tyttöystävän Taran serkkua, joka ei ollut niinkään kaukana Taistelijan Charlenesta. Adamsin takapuolen keksi ensimmäisen kerran vanha kettu Mike Nichols. Charlie Wilsonin sodan eräs kohtaus alkaa suorasukaisella lähikuvalla Adamsin tiukkaan hameeseen paketoidusta keikkuvasta lantiosta ripeästi halkomassa vallan käytäviä Washingtonissa. Taistelijassa Adams näyttelee tehokkaasti myös kaula-aukollaan, mutta ei yllä varhaisen suurvoittonsa Junebugin tasolle.

III MAIN EVENT: MARK "MARKY MARK" WAHLBERG VS. CHRISTIAN "BATTY" BALE

Wahlberg napsii kehässä joitakin pisteitä vakuuttavalla fyysisyydellään. Tiedetään hänen alkaneen treenata puolitoista vuotta ennen ensimmäistä kuvauspäivää. Tuomaristolta heruu aluksi myös muodollisia kauneuspisteitä rauhallisesta alinäyttelemisestä. Hänen pehmeä ja riskitön tyylinsä osoittautuu kuitenkin ottelun mittaan heikkoudeksi eikä hän kykene selittämään tyydyttävästi, mikä saa Mickey Wardin lopulta ylittämään itsensä tullakseen mestariksi. Christian Bale päätyy hallitsemaan ottelua huumorilla maustettujen jabien yllättäessä Wahlbergin puolustuksen. Pettämätön ajoitus napsahtaa terävästi vastustajan keskivartaloon ja rikkaampi mielikuvitus ja riskin otto tuottavat lopulta teknisen tyrmäyksen. Veljesten hullut sisaret ryntäävät tuomarin protesteista piittaamatta kehään ja varastavat show'n.

Puhujakopin kuninkaat

Herzog-helmikuu

Werner Herzog perusti oman tuotantoyhtiön 21-vuotiaana. Saksalaisneron rikkaan tuotannon läpileikkausta tarkastellessa on terveellistä muistuttaa itseään siitä, että monet dokumenteista ovat saaneet toteutuksensa osittain tarpeesta tuottaa yritykselle liikevaihtoa. Tuskinpa Herzogin kaltainen originelli ja luovuutta pursuava henki on koskaan tehnyt leffaa tilauksesta kokonaan vailla henkilökohtaista kipinää, mutta joidenkin pienimuotoisten projektien päätarkoituksena lienee ollut rahoittaa varsinaisia päätöitä.

How Much Wood Would A Woodchuck Chuck... ja Huien saarna ovat itse asiassa yksi kaksiosainen elokuva, vaikka niitä ei sellaiseksi tarkoitettukaan. Molemmat käsittelevät puhetekniikkaa ja "uutta kieltä".

Ensin mainittu saattaa olla tekijänsä kuuluisin lyhytkuva. Vapaasti suomennettuna Appilan pappilan apupapin papupata...(huomioita uudesta kielestä) seuraa vuoden 1976 karjahuutokaupan maailmanmestaruuskisoja sydän-Amerikassa. Päähenkilöitä ovat käsittämättömällä nopeudella solkkaavat meklarit, joiden koomiselta kuulostava papatus on pääsyy elokuvan kulttimaineeseen. Muodoltaan leffa osoittautuu itse asiassa vähän ylipitkäksi, mitä moitetta ei voi moneen ohjaajan työhön soveltaa. Herzogin semioottinen tutkimusmatka vie joka tapauksessa pohtimaan puheen muotoja, kieltä työkaluna ja puheen vaikutusmahdollisuuksia ihmisiin. Ja tälle on rinnakkainen neljä vuotta myöhemmin valmistunut Huien saarna (Huie's Predigt). Siinä Herzog taltioi puhetta vaikutuskeinona, jolla massojen tunteita liikutellaan ja hurmoshenkeä hämmennetään.

Elokuvan ajatus on itse yksinkertaisuus. Eräässä Harlemin (luultavasti) seurakuntasalissa kuvataan suoraan ja kokonaisuudessaan karismaattisen pastori Huien saarna, joka kasvaa crescendona aina vain hurmioituneemmaksi loppua kohden. Väliin liimatut otokset urbaanista katukuvasta johtuvat pelkästään siitä, että kameraan on täytynyt välillä ladata uutta rullaa.

Huien saarna on suoraa jatkoa Appilalle, jossa Herzog jo pohtii ääneen uskonsaarnaajien tekniikkaa. Herzog käyttää Huien saarnassa kameraa tutkimusapparaattina, joka keskittyy kokonaan pääkohteensa toimintaan. Katsoja voi itse pohtia, millä keinoin puhuja kontrolloi yleisöään ja mitä varsinaisesti tulee sanotuksi.

Samana vuonna 1980 Herzogin pohdinnot pyörivät muutoinkin sekä puheen että uskonnon parissa. Usko ja valuutta (Glaube und Währung) on hämmentävä muotokuva televangelista Eugene Scottista (1929-2005). Kiistelty tohtori Scott oli toisille suunnilleen Jumalan ääni Maan päällä, toisille uskolla rahastaja pahimmasta päästä. Hänen toimintansa johti kymmeniin oikeushaasteisiin ja keräsi Scottin kirkolle parhaimmillaan miljoona dollaria viikossa. Herzogin elokuvankin mukaan Scottin tv-saarnojen pääaihe oli raha ja kuinka sitä kaivattiin "Jumalalle" aina vain lisää. Elokuvan englanninkielinen otsikko God's Angry Man kuvaa hyvin Scottin esiintymistä. Herzogin haastateltavana Scott vastaa kysymyksiin rauhallisesti ja kuin omana, piinattuna itsenään. Kysymys kuuluu: onko hän aito vai poikkeuksellisen lahjakas näyttelijä? Vastausta elokuva ei tietenkään anna. Omintakeisesta henkilöstä kuitenkin on kyse. Kun Scott väittää väsyneenä ja vakavissaan, että hänellä ei ole omaa omaisuutta lainkaan ja että hän toivoisi pääsevänsä Australiaan metsästämään kiviä, alkavat aivot heittää volttia. Ainakaan toive ei toteutunut, sillä Scott toimi kirkkonsa palveluksessa juhlittuna opettajana kuolemaansa saakka.

On toisaalta sääli, ettei Herzog ollut lainkaan kiinnostunut tutkimaan televangelistan kulissien takaisista toimintaa, vaan keskittyi pelkästään ihmiseen ja tämän toimintatapoihin kameran edessä. Tv-saarnauskulttuurista Usko ja valuutta antaa vakuuttavan likaisen vaikutelman, missä ei tänä päivänä, jos silloinkaan, ole mitään uutta.

Huutoja hiljaisuuden valtakunnasta

Herzog-helmikuu

Viimeiset sanat (Letzte Worte, 1968) kuuluu Göethe-instituutin Werner Herzog -sarjan todellisiin harvinaisuuksiin. Vajaan vartin mittaisen dokumentin aiheena on kreetalainen luutunsoittaja ja saarensa viimeinen asukas. Kun virkavalta rahtaa hänet väkisin pois lähes kuolleelta saarelta, mies kieltäytyy puhumasta enää kenellekään: "He yrittävät saada minut sanomaan 'ei', mutta minä kieltäydyn siitäkin. Ja se on viimeinen sanani asiassa." Jäljellä on enää luutun soitto.

Kiehtovan elokuvan herzogilaisia omituisuuksia on periaate, jonka mukaan jokainen haastateltava toistaa vastaustaan yhä uudestaan. Tämä luo etäännyttävän, surrealistisen tunnelman. On kuin jokainen elokuvan henkilöistä koittaisi sinnikkäästi vakuuttaa katsojille ja itselleen oman näkemyksensä olevan ainoa oikea. Luutunsoittaja toistaa tietenkin kieltäytyvänsä sanomasta mitään.

Viimeiset sanat on varhainen esimerkki herzogilaisesta poikkeusyksilön muotokuvasta, tällä kertaa vahvasti vastahangassa yhteisönsä kanssa.

"Kun otat kätesi pois, tunnut olevan tuhannen kilometrin päässä." Poikkeusyksilö on myös Fini Straubinger, mutta edellisen täydellinen vastakohta. Kuurosokea Straubinger tekee 56-vuotiaana väsymättä työtä kaltaistensa hyväksi ilmeisistä kommunikaatiovaikeuksista huolimatta; vuonna 1971 valmistunut Hiljaisuuden ja pimeyden maa (Land des Schweigens und der Dunkelheit) on kaikin puolin perinteinen, maltillinen, kohteestaan kiinnostunut teos, joka puhuttelee tänäkin päivänä. Elokuvantekijän ego siirtyy sivummalle ja antaa tilaa liki käsittämättömän vahvoille ihmisille, jotka puhuvat kuulematta omaa ääntään tai, siihen kykenemättä, kommunikoivat kämmenkirjoituksen kautta (Lormin aakkoset). Herzog antaa elokuvassaan kattavan kuvan kuurosokeiden elämäntavoista, yhteneväisyyksineen ja eroavaisuuksineen. Mukaan mahtuu silti ohjaajalle ominaisia normaalista kuin vaivihkaa luiskahtavia hetkiä; kuurosokeiden retki eläintarhaan ja hetki eloisan apinan kanssa; merkillinen otos Straubingerin puutarhassa kohtaamasta kuurosokeasta miehestä, joka lähtee askeliaan tapaillen hissuksiin omille teilleen muiden neuvotellessa; kohtaus uima-altaassa, jossa kuurosokea poika ei uskalla viikkojen harjoittelun jälkeenkään painua täysin pinnan alle. Ja sitten on vielä elokuvan loppulause.

"Jos kolmas maailmansota alkaisi, me emme edes huomaisi sitä."

Monroe Cup 1, Leffavisa 2/6 kevät 2011

Nippuja on kolme 12 pt. (2./2./x/x/x/x )
Franklin Pangborn 11 pt. (4./1./x/x/x/x )
Iguana 10 pt. (3./3./x/x/x/x )
400 Kekkosta 7 pt. (1./-/x/x/x/x )
Savage Streets 6 pt. (5./5./x/x/x/x )
Peter Lorren silmät 5 pt. (7./4./x/x/x/x )
Keuhkotautiset marsut 3 pt. (5./-/x/x/x/x )
Albatrossi 3 pt. (8./6./x/x/x/x )
Team M 2 pt. (9./7./x/x/x/x )
Veripersepellet 2 pt. (10./8./x/x/x/x )

MC1, kevät -11/Leffavisa 2

Perustrivia (6 pt.)

1. Mikä automerkki on pääosassa alkuperäisessä ryöstökomediassa The Italian Job (1 pt.)?

- Morris Mini

2. Millä pellolla Silvana Manganan reidet tulivat maailmankuuluiksi? (1 pt.)

- Riisipellolla, elokuvassa Katkeraa riisiä

3. Minkä aiheen ympärillä liikkuu klassikkoelokuva Punaiset kengät? (1 pt.)

- Baletin

4. Millä nimillä tunnettiin replikantit ja blade runnerit Blade Runnerin alkuperäisen teatteriversion suomennoksessa? (2 pt.)

- Kaimat ja kaimaanit

5. Kenen kirjailijan romaaneja käsikirjoittaja Steve Kloves on erikoistunut sovittamaan valkokankaalle? (1 pt.)

- J.K. Rowlingin

Monivalinta (2 pt./kysymys)

6. Kuka seuraavista ei ole näytellyt nyrkkeilijää?

A) Mark Wahlberg B) Robert DeNiro C) Paul Newman D) Will Smith E) Mickey Rourke F) Daniel Day-Lewis

- E

7. Kuka seuraavista ei ole tänä vuonna Oscar-ehdokkaana?

A) Natalie Portman B) Annette Bening C) Amy Adams D) Meryl Streep

- D

8. Kenestä kirjailijasta kertoo Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon elokuva Tulipää?

A) Algot Untola B) Maiju Lassila C) Irmari Rantamala D) Juhani Aho

- A + B + C

9. Mikä seuraavista sijoittuu Vietnamin sotaan?

A) M.A.S.H. B) Tigerland C) Isiemme liput D) Kolme kuningasta

- B

10. Ketä seuraavista Anthony Hopkins ei ole näytellyt?

A) Richard Nixon B) Pablo Picasso C) Samuel Beckett D) John Quincy Adams

- C

Vihjeosio

11. Kuka näyttelijä?

4 pt. Kaksi viikkoa sitten hänet palkittiin Guldbaggella parhaasta naissivuosasta Pernilla Augustin esikoisohjauksesta Sovinto.

2 pt. CV:hen kuuluu esiintyminen Tabun jaksossa Väki ja valta ja mm. elokuvat Junalinnut, Myrsky, Kuningas Hidas ja Umur. Hän on voittanut Jussin ja Venlan joka kerta oltuaan ehdolla.

1 pt. Hänen tv-hahmoihinsa kuuluu Noriko ja uudessa Vares – pahan suudelma –elokuvassa hän näyttelee Astaa.

- Outi Mäenpää

12. Mikä klassikkoelokuva?

4 pt. Se ilmestyi vuonna 1968. Pääosassa esiintyi John Carter, joka näytteli luutnantti George Tayloria.

2 pt. Sivuosissa esiintyivät vahvasti meikattuina Roddy McDowall ja Kim Hunter. Käsikirjoitus pohjautui Pierre ”Kwai-joen silta” Boullen romaaniin.

1 pt. Leffa sai 4 jatko-osaa. Elokuvan ohjaaja teki seuraavaksi Panssarikenraali Pattonin.

- Apinoiden planeetta

13. Kuka näyttelijä?

4 pt. Groucho Marx lohkaisi hänestä: ”Tunsin hänet ennen kuin hänestä tuli neitsyt”. Hän oli naimisissa neljästi: kolme ensimmäistä miestä hakkasi häntä ja neljäs, Martin Melcher, huijasi viimeistä senttiä myöten vaimonsa menestyksekkään uran tuomat miljoonat. Hän teki viimeisen roolinsa samana vuonna kun Melcher kuoli, 1968.

2 pt. Hänen syntymänimensä oli Kappelhoff. Hän oli neljäkymmentäluvun lopulta lähtien sekä USA:n suosituimpia näyttelijöitä että laulajia. Calamity Janen pääosassa hänen laulamansa Secret Love oli jo hänen neljäs ykköshittinsä. Elokuva Pillow Talk eli Kaikki alkoi puhelimesta toi Oscar-ehdokkuuden pääosasta.

1 pt. Hän on 88-vuotias. Hänen perustamansa eläinten oikeuksia ajava järjestö toimii Carmelissa, Kaliforniassa, samassa kaupungissa, jonka pormestarina Clint Eastwood toimi. Muistetuimpia elokuvia ovat Älkää syökö päivänkakkaroita, Suutele minua, tyhmyri ja Mies, joka tiesi liikaa.

- Doris Day

Musaosio (11 pt.)

14. Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.) - Prinsessa Ruusunen, Edvin Laine (mus. Erkki Melartín)

15. Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.) – Vampiros Lesbos, Jess Franco

16. Elokuva ja naiskolmikko pääosissa? (4 pt.) – Boys On The Side – matka ystävyyteen, Mary-Louise Parker, Whoopi Goldberg, Drew Barrymore

17. Elokuva? (1 pt.) – Slumdog Millionaire

18. Yhtye ja missä elokuvassa soi lopputeksteissä? (2 pt.) –Sonics Kaksi vaihtoehtoa: RockaRolla tai Kiertue/Tournée

Tämä ei jää tähän

Täten jätän Filmiaura ry:n, Suomen elokuva-alan toimijoiden ja suomalaisten elokuvaharrastajien harkittavaksi ehdotuksen Jussi-palkinnon lakkauttamisesta. Viimeistään viime sunnuntaisen farssin - jolle kukaan ei nauranut - jälkeen se tuntuu ainoalta kunnialliselta vaihtoehdolta.

En käy väittämään, etteikö palkittujen joukossa olisi ollut heitäkin, jotka ansaitsivat täyden tunnustuksen: varmasti Rare Exportsin työryhmä onnistui eräillä elokuvanteon osa-alueilla erinomaisesti ja Ville Virtasen palkinto oli melkoisessa mitassa itsestäänselvyys - Peter Franzénin Harjunpääkö muka olisi ollut Jussin arvoinen? Jos siis Jussilla enää mitään arvoa olisi.

Edellämainittuja on kuitenkin kohdeltava poikkeuksina siinä narrimaisuuksien karnevaalissa, jonka jäljiltä henkitoreissaan viruneen suomalaisen gaalapalkinnon sydänkäyrä näyttää nyt pysyvästi vaakaviivaa.

Tiedetään kyllä, että Jussi-parkaa on ryvetetty viime vuosina muutoinkin antaumuksella ja hartaudella. Mutta viime vuotisen katastrofin - sen, jossa mielistelevä, tekopyhä, intohimoton ja valmiiksi muhennettu Postia pappi Jaakobille hukutettiin palkintoihin, jollaisten muodossa parempina aikoina on kiitetty Mikko Niskasta, Aki Kaurismäkeä ja Matti Kassilaa - tuhkista näytti kuin vastareaktiona nousevan nuorta ja voimakasta suomalaista elokuvaa. Kentän yli tuntui kulkevan edes hetkellisesti tervehdyttävä tuulahdus. Saara Cantellin Kohtaamisia ja Juho Kuosmasen Taulukauppiaat ovat molemmat vahvoja ja omaperäisiä töitä, jotain uutta ainakin kotimaisittain. Mitä sitten tapahtui?

No, kuulkaahan tätä: vuoden 2010 parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi nimettiin viimeisen päälle suomalaisia stereotyyppejä pönkittävä junttikomedia nimeltä Napapiirin sankarit.

Pysähtykää hetkeksi. Miettikää sitä. Sekä te, jotka elokuvasta piditte, että muut. Napapiirin sankarit. Pyöritelkää sitä suussanne, maistelkaa sitä. Sitten pohtikaa tovi suomalaisen elokuvan traditiota, sen Aapeleita, Lännen lokareita ja sotamonnifarsseja. Mitä niistä on jäljellä? Kuka niitä enää katsoo? Koittakaa myös vastata kysymykseen, mikä toinen maa ylpeilisi Napapiirin sankarit -nimisellä äijäkomedialla ojentaen ruusuja sekä sen kirjoittajalle että ohjaajalle, ottaen etenkin huomioon kunnianhimoisemmat vaihtoehdot?

Selitys tälle kaikelle on ilmeinen, yksinkertainen, tyly, banaali. Napapiirin sankarit keräsi katsojia kymmenen kertaa enemmän kuin Kohtaamisia ja Taulukauppiaat (jonka yleisömääristä Suomen Elokuvasäätiö ei pidä kirjaa, koska teos ei kestonsa puolesta mahdu SESin "kriteereihin")  yhteensä. Totta kai keräsi, tekihän sen ohjaaja, jonka tyylin yksi tavaramerkeistä on mainoselokuvaestetiikkaa myötäilevä kaupallisuus, yleisölle, joka on tottuneinta televisioilmaisuun. Muut ohjaajan elokuvien tavaramerkit ovat eri ns. yhteistyökumppaneiden logoja. Nämä sponsorit mahdollistavat mainostuksen, jonka volyymi on suunnilleen suhteessa mainittujen pienempien tuotantojen katsojamääriin.

Muitakin valintoja on syytä kyseenalaistaa. Filmiaurallahan ei näytä olevan minkäänlaiseen kyseenalaistamiseen halua. Ei tietenkään, koskapa se on ottanut johtotähdekseen tukea elokuvaa, joka vetää teattereihin väkeä - ja joka siten ei kaipaa lisää immateriaalista tukea - eikä esimerkiksi, hm?, hyvää elokuvaa, sellaista, jolla on sanottavaa ja joka osaa myös itseään ilmaista.

Joten: kysymys elokuvaamisesta. Mika Orasmaa on huikea lahjakkuus, on ollut aina Jalmari Helanderin ensimmäisistä lyhytkuvista lähtien. Hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Mutta sallikaa kysyä: oliko hänen työnsä Rare Exportsissa yhtä luovaa kuin Marita Hällforsin taiturointi Kohtaamisten pitkissä otoksissa; tai samalla tavalla pelotonta ja inhimillisesti tenhoavaa kuin J-P. Passin kuvaus Taulukauppiaissa? Vai oliko se sittenkin vain näyttävintä?

Entä miten Kimmo Taavilan palkittu työ Orasmaan kuvaamassa elokuvassa suhtautuu vaikkapa Jussi Rautaniemen vastaavaan taidonnäytteeseen Taulukauppiaissa ajatellen leikkauksen merkitystä tarinan palvelijana, rytmittäjänä, tunnelman luojana?

Entä millä perusteilla Katja Küttneristä tehtiin Jussi-voittaja jo aikaa ennen itse gaalaa? Hyvä on, naispääosakategoria oli tällä kertaa poikkeuksellisen korkeatasoinen ja kaikki kolme ehdokasta olivat tunnustuksen arvoisia. Palkituksi tuli kuitenkin näyttelijä katsotuimmasta ja tuoreimmasta elokuvasta. Ja huonoimmasta. Nyanssitajuinen Anneli Sauli ja virheettömän autenttinen Auli Mantila saivat tukea suorituksiinsa paljon Arto Halosta paremmilta ohjaajilta. Ja se näkyy.

Kritiikin puutetta, haluttomuutta siihen, osoittaa myös Miesten vuoron palkitseminen vuoden kotimaisena dokumenttina. Valinta on linjassa elokuvan laajemman vastaanoton kanssa, josta henkii kykenemättömyys analyyttiseen tarkasteluun. Miesten vuoro on vain hyväksytty, ilman sen kummempia. Eikä se huono elokuva olekaan, mutta myöskään ei ole välitetty tarkastella sen ilmeisiä puutteita: yksipuolisuutta, manipuloivuutta, pateettisuutta sekä epä-älyllisyyttä ja -analyyttisyyttä. Pirjo Honkasalon yhdessä otoksessa on enemmän omaperäisyyttä ja ajatusta kuin Miesten vuorossa kaikkiaan. Ja vieläpä Reindeerspotting, omista puutteistaan huolimatta, on palkituksi tullutta vakuuttavampi kokonaisuus.

Tämä ei jää tähän. Jos mitään ei tehdä, jos Jusseista ei luovuta tai instituutiota uudisteta ja koko rakennetta aleta ajatella hedelmällisemmistä lähtökohdista, jatkaa Filmiaura syljeskelemistä kotimaisen elokuvan kasvoille.

Palkinnot eivät ole hyväksi. Eivät silloin, kun tekijät eivät itse saa omilla ehdoillaan asettaa töitään ehdolle. Palkinnot ovat lapsia varten, ja kun niitä aletaan jakaa aikuisten kesken, syntyy vain määrättömästi eripuraa, valituksia, kehää pyöriviä keskusteluja ja historiallista väärennöstyötä. Jopa kurjissa palkintogaaloissa voittajat kirjoittavat historiankirjat.

Usko ja epäusko

Herzog-helmikuu

Miehelle, joka on ilmoittanut kävelemisen vaihtoehdoksi elokuvien tekemiselle, miehelle, joka on taivaltanut jalan Münchenistä Pariisiin keskellä vuoden viimeisten viikkojen viheliäistä viimaa ja hyhmää ei ole mikään ongelma lähteä tutkimaan uskontoja ja uskomuksia niin Venäjällä kuin Intiassakin. Göethe-instituutin Werner Herzog-sarjan uskonto-näytös ei jättänyt kylmäksi.

Glocken aus der Tiefe - Glaube und Aberglaube in Russland (1993) eli Syvyyksien kellot - usko ja taikausko Venäjällä on Herzogin pelkistetyimpiä dokumenttielokuvia. Herzog vain tallentaa näkemäänsä ja kohtaamiaan ihmisiä. Tavoistaan poiketen hän pidättäytyy käyttämästä kertojanääntä, haastateltavien kertomukset vain käännetään saksaksi. Otsakkeessa ei ole mitään viitteellistä. Syvyyksien kellot on aiheeltaan tiukasti rajattu eikä poikkea harhapoluille. Se alkaa Jenisei-virran yläjuoksulta - minne Herzog palasi viime vuonna, DocPointin ohjelmistoon kuuluneessa Happy People -teoksessa -, kuvaten seudun alkuperäiskansan rituaaleja. Jaksossa kuullaan myös paikan päällä tallennettuna kaksi upeaa esitystä tuvalaisesta kurkkulaulusta. Jeniseiltä matkataan muihin osiin Venäjän valtakuntaa, joista poimitaan esimerkkejä eri tavoista palvoa mysteeristä ja tuntematonta. Merkittävä jakso sijoittuu teatterisaliin, jossa täysi yleisö kuuntelee kapellimestarin tavoin elehtivää kosmisen energian liikkeiden asiantuntijaa: Herzog soittaa ääniraidalla Herran ylistystä laulavaa kuoroa.

Kameran eteen on löydetty myös entinen elokuvaprojektorin käyttäjä, joka nyttemmin toimii pienen kirkon kellonsoittajana. Hän on alallaan tyrmistyttävä virtuoosi.

Keskeinen on veden alle hukkuneen Kitezhin kaupungin legenda. Jumalan uskotaan pelastaneen Kitezhin mongoliheimojen hyökkäykseltä hukuttamalla koko kaupungin. Tätä ihmettä palvotaan kesäisin ryömimällä järven ympäri ja talvella ryömimällä ohuella jääkannella ja koittamalla nähdä pohjasta pilkahdus kadotettua kaupunkia. Herzog ei osoittele, kommentoi eikä analysoi. Hän tarjoaa havaintonsa katsojan pureskeltaviksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Ajan pyörä (2003) on dokumentaristi-Herzogin pääteoksia. Sitä edelsi jakso, jolloin Herzog ei ollut ohjannut laajempaa huomiota herättänyttä fiktiota yli kymmeneen vuoteen. Herzogin nimi ei liikkunut enää aktiivisesti elokuvan parnassolla. Ajan pyörä merkitsi paluuta tai vähintäänkin paluun alkua, jonka kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Grizzly Man sementoi.

Ajan pyörän aihe oli muodikas: nykypäivän buddhalaisuus, Tiibet ja Dalai Lama. Temaattisesti Herzog jatkoi elokuvien Seitsemän vuotta Tiibetissä ja Kundun aloittamaa sarjaa. Näkökulma on kuitenkin aivan toinen.

Käsittelytavan eroavuuden selittänee Herzogin haluttomuus ryhtyä hankkeeseen. Vasta Dalai Laman henkilökohtainen kutsu sai saksalaismestarin pyörtämään päänsä.

Ajan pyörä keskittyy tallentamaan Kalachakra-rituaalia, erästä buddhalaisuuden keskeisimmistä juhlallisuuksista, jota varten sadat tuhannet uskovaiset vaeltavat Ganges-joen rannalle, Bodh Gayaan. Herzog oli ensimmäinen elokuvantekijä, jonka sallittiin astua kameroineen - ja hän kuvasi itse kaiken Bodh Gayassa tallennetun materiaalin - pyhiinvaeltajien keskuuteen. Baijerilainen tekee täyttä oikeutta luottamukselle - Ajan pyörä on poikkeuksellisen herkkä, tasapainoinen ja tarkasti rakennettu kokonaisuus. Kalachakran merkitystä valotetaan riittävän monelta suunnalta, jotta asiaan täysin vihkiytymätönkin kokee siitä jotain ymmärtävänsä. Herzog tallentaa - luultavasti ensimmäisenä - pyhän mandalan valmistamisen - ja on sitten paikalla todistamassa, kuinka sadat tuhannet sitä katsomaan saapuneet ehtivät luoda siihen vain hätäisen silmäyksen. Dalai Lamalta saadaan kuulla mandalan tarkoitus. Myös pyhän Kailash-vuoren palvontamenot tallennetaan.

Vertauskuvalliseen arvoon nousee köyhä pyhiinvaeltaja, joka on tehnyt 4000 kilometrin matkansa perinteitä noudattaen. Niihin kuuluu asettuminen vatsalleen rukousasentoon joka kolmannen askelen välein. Matkalaiselta on kulunut kolme ja puoli vuotta perille pääsemiseen.

Järven ympäri ryömiminen, tuntikausien rukoilu ja vuosien kuluttaminen pyhiinvaellusretkeen kertovat kaikki samasta, uhrauksista, joita ihmiset tekevät näkymättömän ja saavuttamattoman eteen vuosituhantisten perinteiden opettamina. Jos oma, urbaani ja tieteelliseen ajatteluun pohjautuva länsimainen elämäntapamme ei olisi niin täyn' ääntä, vimmaa, merkitystä vailla, voisimme oikeutetusti pitää Herzogin ikuistaman taikauskon riittejä hirvittävänä ihmishengen hukkaan heittämisenä.

Mutta kuinka paljon pahaa saa pyhiinvaeltaja aikaan yksin matkatessaan?

Kutsu Elokuvakerho Monroen vuosikokoukseen

Elokuvakerho Monroen vuosikokous pidetään sunnuntaina 13. helmikuuta kello 18 alkaen Ravintola 931:ssä, Kehräsaaressa.

Kokouksessa valitaan yhdistyksen puheenjohtaja vuodelle 2011, tarkistetaan jäsenistö ja valitaan jäsenet hallitukseen kuluvalle vuodelle. Lisäksi tarkistetaan tilinpito, hyväksytään toimintakertomus vuodelta 2010 ja hyväksytään toimintasuunnitelma kuluvalle vuodelle.

Yhdistys huolehtii asianmukaisesti kokoustarjoilusta. Kokoukseen saavat osallistua kaikki halukkaat asiasta kiinnostuneet. Kokouksen jälkeen on mahdollisuus vapaaseen keskusteluun.

Tervetuloa.

Maisema taistelun jälkeen

Herzog-helmikuu

Lektionen der Finsternis (1991/1992) ei ole mikä tahansa elokuva edes Werner Herzogin filmografiassa. Kauniisti englanninkieliseen asuun kääntyvä Lessons of Darkness kuuluu dokumentin mestariluokkaan: se saattaa olla Herzogin uran hienoin dokumentaari.

Ei kerrota missä ollaan, käy muutenkin - vain kuvan kautta - selväksi, että liikutaan Kuwaitissa Persianlahden lyhyen sodan jälkeen. Mitä on tapahtunut, mitä saatu aikaan? Kaupunki on maan tasalla, öljylähteet palavat, öljy on muodostanut laajoja, elottomia järviä. Kuvat vastaavat roomalais-katolisen kirkon kuvauksia Helvetistä. Lessons of Darkness on Herzogin pisimmälle estetisoituja elokuvia, suurin osa on kuvattu helikopterista, siis linnun näkökulmasta. Kamera lipuu rauhallisesti painajaiskuvastossa ja tallentaa mielettömyyden seurauksia. Joitakin persialaisia haastatellaan. He ovat kaikki menettäneet jonkun tai heitä on kidutettu. Herzogin kiihkoton ääni täydentää kuvaa tai siteeraa Raamattua. Klassisella musiikilla tuodaan länsimainen ulottuvuus arabialaiseen kuvastoon. Mitään ei selitetä, mitään ei jää ymmärtämättä. On tapahtunut rikos, ihminen on ylittänyt kaikki valtuutensa Maan kansalaisena. Tuhotyö on karmaiseva. Puhdistusponnistukset näyttäytyvät lähes naurettavina. Elokuva on muistamista.

                                              

Tällaisen kokotajuntalaukauksen jälkeen  Woodabe - die Hirten der Sonne (1989) jää väistämättä hieman lapsipuolen asemaan. Nimi tarkoittaa auringon paimenia, joina Saharan autiomaan pohjoispuolella Sahelin alueella elävä paimentolaiskansa wodaabe näkee itsensä. He pitävät itseään myös kauneimpana kansana Maan päällä, ja monet miehistä ovat yli kaksimetrisiä. Herzogin elokuva kertoo soidinmenoista, jotka wodaabejen keskuudessa ovat erikoislaatuisia. Kerran vuodessa heimon miehet käyvät morsion löytääkseen Guérewoliin, kauneuskilpailuun, jota varten huulet maalataan, samoin kuin kasvot, hiukset laitetaan ja pukeudutaan kauneimpiin vaatteisiin. Heimon parissa kauneusihanteina pidetään sorjia eleitä, pituutta, valkoisia hampaita ja silmän valkuaisia, joilla pyritään pröystäilemään. Herzog kuvaa mallikkaan monesta kulmasta heimon tapoja vihjaten omiin, länsimaisiin tottumuksiimme. Jälleen Herzog kyseenalaistaa ainoana oikeana pitämämme maailmankuvan. Ja jälleen Herzog kuvaa planeetan köyhimpiä.

Kuolemaantuomittu karkaa

Maailma tarvitsee Danny Boylea.

Ylläkirjoitettu on tasan ensimmäinen ajatus, joka läjähtää aivoon 127 tuntia -elokuvaa katsellessa. Maailma tarvitsee elokuvantekijöitä, kuten Boyle ja Darren Aronofsky, Quentin Tarantino, Michael Winterbottom, Jean-Luc Godard ja Jean-Pierre Jeunet, jotka uskaltavat käyttää kaikkia elokuvan tarjoamia keinoja kertoakseen alati konservoituvasta maailmasta, sen ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Näiden cinemaattisten hurjapäiden elokuvat saattavat olla usein epätasaisia loikatessaan suinpäin pelottomasti yli suonsilmäkkeiden ja kanjoneiden - mutta milloinkaan ne eivät ole tylsiä.

127 tuntia -elokuvan alku muistuttaa tästä kaikesta, ja enemmästä. Boyle jakaa heti kättelyssä valkokankaan kolmeen osaan, jotka kaikki täyttyvät virtaavista ihmispuroista, ja ymmärrämme, että katsomme elokuvaa ihmisyhteisöstä yksilötarinan verhossa. Samalla solahdamme vaivatta ja mukavasti mukaan elokuvan rytmiin, mitä saa turhaan odottaa ah niin monelta filmiltä.

Boylen temperamentti on energiaa pursuava, jäniksenomainen. Sellaisia tulee hänen elokuvistaankin. 127 tuntia kuvaa melkein yksinomaan Aron Ralstonia, joka on samaa heimoa Boylen kanssa. Ralston on amerikkalainen ääri-individualisti, joka nauttii täysin siemauksin luonnosta ja kyvystään liikkua sen haastavimmilla nurkilla. Hän on nuori, voimakas, elämänmyönteinen, huoleton ja itsekäs. Alati liikkeessä jalan, autolla tai polkupyörällä, tallentaen kaikkialla omaa kiinnostavaa elämäänsä pienellä videokameralla. Muut ihmiset ovat hänelle välietappeja, perhe mukaanlukien. Miten kukaan voi ohittaa Kate Maran satunnaisena vastaantulijana, käy yli ymmärryksen.

Sitten liike loppuu kertarysäyksellä. Kivi vierähtää Ralstonin vahvojen jalkojen alta ja nappaa hänen oikean käsivartensa varsinaisiin ketunrautoihin. 127 tuntia kuvaa tästä eteenpäin Ralstonin tempoilua absurdissa tilanteessa, jonka aikana päähenkilömme on pakko pysähtyä tolpilleen ja antaa tilaa pohdinnoille, jotka on liian pitkään sivuutettu. Olennaiseksi nousevat Ralstonin itsesyytökset siitä, että hän ei jättänyt kenellekään viestiä, minne on menossa.

James Franco on ollut suuri lupaus jo kymmenen vuotta. Nyt vihdoinkin kaikki loksahtaa kohdalleen. Ralston eroaa täysin näyttelijän aiemmista rooleista. Avoimeen ja hyväntuuliseen tosielämän henkilöön eivät sovi aiemmat James Dean -fiksaatiot. Francon ilmava ja rento näyttelijätyö inhimillistää hieman ärsyttävää tyyppiä ja vetää katsojan mukaan ihmettelemään käsittämätöntä tilannetta kanssaan. Franco ei tee morbidia psykologista tutkielmaa, vaan tuo pintaan ne ominaisuudet, jotka Ralstonin lopulta pelastavat: uskon omiin vahvuuksiin, hätääntymättömyyden ja lujan henkisen staminan. Olennainen ero samantapaisen roolin Haudatussa tehneeseen Ryan Reynoldsiin piilee siinä, että Reynoldsia katsellessa näki aina ajatustyön jokaisen valinnan takana, kun Francon roolityö on täysin orgaaninen ja elävä.

127 tuntia on hieno elokuva, Boylen paras amerikkalainen. Hänen parhaiden brittielokuviensa - Trainspotting, Millions - kaltainen täysosuma se ei ole. Vaikka elokuvan energia on alati virkistävää ja dramaturgia on rautaista tekoa, filmistä puuttuu kemia, joka saisi katsojan elämään joka solullaan Ralstonin koettelemuksissa. Ehkä se johtuu Boylen rajattomasta luottamuksesta kevyen digitaalisen kuvauskaluston voimaan. Digikameralla hän pääsee liikkumaan ahtaissa paikoissa kuin lintu, mutta veren ja hien tunnelma jää tallentumatta. Kevin MacDonaldin samantapainen selviytymistarina Touching The Void häviää Boylen virtuositeetille joissain suhteissa, mutta MacDonald raahaa katsojan enemmän osaksi kokemusta.

Boyle kyllä korvaa puutteitaan eräillä bravuureilla. Hän löytää tavan kuvata kipua, joka tuntuu melkein katsojankin hermostossa. Ennen kaikkea elokuvan lopetus on hienoimpia jaksoja Boylen uralla. Franco näyttelee paon vankilastaan paisuttelematta ja Sigur Rosin käyttö ääniraidalla on uskomattoman täydellinen valinta.

Mutta kaikesta kehusta huolimatta, uskallanko sanoa, että 127 tuntia on kerralla nähty eikä sen pariin tee mieli palata?

- - -

PS. Vielä on huomautettava eräästä merkillisestä seikasta. 127 tuntia on ollut - ainakin Yhdysvalloissa - vuoden yllättävin floppi. Tämä jännittävä, taidokas ja yleisöön menevä kriitikoiden suosikki ei ole kerännyt lippuluukuilta takaisin edes vaatimatonta 18 miljoonan dollarin budjettiaan. Mitään järkeen käypää selitystä tälle ei saata löytää.

This Rock sucks

Tästä elokuvasta ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Rowan Joffen ohjauksessa Graham Greenen kuulusta romaanista Kiveä kovempi eli Brighton Rock on saattanut olla ylevät tavoitteet. Mene, tiedä. Elokuvasta on joka tapauksessa tullut valkokangasvastine vasta tyhjennetylle elementtiasunnolle. Brighton Rock on lohduttoman ikävystyttävä, ontto ja vailla mitään samastumiskohteita.

Eniten kaduttaa, etten ottanut lukeakseni Greenen romaania. Elokuva on nyt tavallaan pilannut sen. Tai voihan olla, että kirja on yhtä huono kuin elokuvakin, mutta on painavia syitä epäillä sellaista.

Joffen elokuva ei epäonnistu suinkaan siksi, että se jäisi vellomaan epäolennaisuuksiin tai olisi väritön. Joffe on tavoitellut elokuvaansa alati kiristyvän ruuvipenkin tunnetta, vähän kuin Epäillyissä, esimerkin vuoksi. Mutta Joffe ei saa mitään kosketusta henkilöihinsä, heidän motiiveihinsa eikä taustalla velloviin, mod-kulttuurin noususta ilmoittaviin nuorisomellakoihin. Ainoa, mitä kankaalla on, on ylisyvillä väreillä kyllästetty, jatkuvasti liikkuva kuva. Brighton Rockin visuaalinen sävy on haettu jälkikäsittelyssä, minkä vuoksi elokuva näyttää luonnottomalta. Värit ovat keinotekoisen oloisia ja yksityiskohdat katoavat siloitellun pinnan alle. Leffa on yksinkertaisesti 2000-lukulaista elokuvantekoa pahimmillaan. Brighton Rock näyttää kalliilta kun sen pitäisi näyttää aidolta, ja huolitellulta kun sen pitäisi näyttää kiinnostavalta.

Näyttelijöitä ei pidä syyttää siitä, että heidän ponnistelunsa kaatuvat taitamattomaan kerrontaan, jossa Greenen oletettavista psykologisista monitasoisuuksista ei ole rahtuakaan jäljellä. Sen huomion voi tehdä, että Sam Riley tuo merkillisesti mieleen nuoren Leonardo DiCaprion. Riley esittää kertomuksen päähenkilöä, gangsterin alkua nimeltä Pinkie. En tiedä, millainen Pinkie on Greenen romaanissa tai aikaisemmassa 40-luvun elokuvaversiossa, mutta Joffen Pinkie on yksiselitteisen paha nuori mies, joka pyrkii ainoastaan pääsemään pälkähästä, johon on veitsensä kautta suistunut. Mitään sisäistä elämää eivät sen paremmin Joffe kuin Rileykaan kykene hänelle antamaan.

Maailmassa tehdään säännöllisen tappavalla tahdilla pinnalta katsoen näyttäviä elokuvia, joissa ei ole sielua, ei sydäntä, ei säpinää; joista ammatikseen lehtiin kirjoittavat tylsämieliset kriitikot vääntävät ylisanoja saadakseen nimensä julisteisiin. Brighton Rock kuuluu näihin elokuviin Tummien perhosten kodin, Erään joulutarinan, Sormusten Herra -trilogian ja monien, monien muiden lisäksi. On katkeraa, että Brighton Rock saa tuotantotekijöidensä vuoksi levityksen jonkun paljon arvokkaamman jäädessä ikuisesti rannalle. Ja sama toistuu jatkuvasti.

Leffavisan tulokset 2.2.2011 MC1(1/6)

Visa kotiutui sujuvahkosti uuteen pesäpaikkaan, jossa voiton vei niukasti mutta kunniakkaasti yhden miehen joukkueena 400 Kekkosta.

TULOKSET

400 Kekkosta 7 pt. (1./x/x/x/x/x )
Nippuja on kolme 6 pt. (2./x/x/x/x/x )
Iguana 5 pt. (3./x/x/x/x/x )
Franklin Pangborn 4 pt. (4./x/x/x/x/x )
Keuhkotautiset marsut 3 pt. (5./x/x/x/x/x )
Savage Streets 3 pt. (5./x/x/x/x/x )
Peter Lorren silmät 1 pt. (7./x/x/x/x/x )
Albatrossi 1 pt. (8./x/x/x/x/x )
Team M 1 pt. (9./x/x/x/x/x )
Veripersepellet 1 pt. (10./x/x/x/x/x )

Elokuvakerho Monroen leffavisa 931 (MC1/1, 2.2.2011)

Peruskysymykset (max. 5 pt.)

1. Kenen kirjoittama romaani innoitti Georges Melies´n tekemään legendaarisen elokuvansa Matka kuuhun vuodelta 1902? 1 pt.

-Jules Verne (myös H.G. Wells hyväksytään)

2. Mikä on vaaleanpunainen pantteri elokuvassa Vaaleanpunainen pantteri vuodelta 1964?

-suuri jalokivi (timantti) 1 pt.

3. Kuka ruotsalainen näyttelijä yhdistää Alain Resnais´n elokuvaa Sota on loppunut ja elokuvia Talven valoa ja Mansikkapaikka? 1 pt.

- Ingrid Thulin

4. Kenen kuulun henkilön murhapäivän ympärille kehittyy elokuva Bobby? 1 pt.

- Robert F. Kennedy

5. Millaisia olentoja ovat Bruno Ganz ja Otto Sander elokuvassa Berliinin taivaan alla? 1pt.

- enkeleitä

A vai B (max. 10 pt.)

6. A) Minkä merkkisellä, Q:n varustamalla autolla James Bond ajaa elokuvassa Huominen ei koskaan kuole? B) Minkä merkkisellä, Q:n varustamalla autolla James Bond ajaa elokuvassa The Spy Who Loved Me?

A: BMW B: Lotus (Esprit S1 turbo sports car)

7. A) Mikä on Matti Pellonpään ammatti elokuvassa Varjoja Paratiisissa? B)Mikä on Charlie Sheenin ”ammatti” elokuvassa Terminal Velocity?

A: roskakuski B: laskuvarjohyppääjä

8. A) Mistä psykosomaattisesta vaivasta kärsii Colin Firth elokuvassa Kuninkaan puhe? B) Mistä ruumiinvaivasta Nicolas Cage kärsii elokuvassa Paha poliisi?

A: pahasta änkytyksestä B: kroonisesta selkäkivusta

9. A) Mihin kulkuvälineeseen sijoittuu elokuva Speed 2? B) Mihin kulkuvälineeseen sijoittuu Robert Aldrichin elokuva The Emperor of The North Pole?

A: valtameriristeilijään (matkustajalaiva) B: junaan

10. A) Mikä oli Darren Aronofskyn ensimmäinen ohjaus? B) Mikä on Darren Aronofskyn viimeisin ohjaus?

A: Pii B: The Black Swan

Vihjeosio (max. 12 pt.)

11. Kuka laulaja-muusikko?

4pt Syntynyt 1943. Piti alunperin näytellä Herzogin Fitzcarraldossa, mutta aikataulut löivät suunnitelmat lyttyyn. Viimeisin huomattava valkokangasesiintyminen vuonna 2001 elokuvassa The Escort - seuralainen.

2pt Häneen usein liitetyn yhtyeen musiikkia on esitetty lukuisissa elokuvissa kuten Mean Streetsissä ja Ilmestyskirja Nytissä. Lisäksi Martin Scorsese on ohjannut kyseistä yhtyeestä dokumentaarisen konserttitaltioinnin.

1pt Vuonna 1968 hän teki yhtyeineen elokuvan yhdessä Jean-Luc Godardin kanssa – tuon elokuvan nimi on Sympathy for the Devil.

- Mick Jagger

12. Mikä vuosikymmen?

4pt Alfred Hitchcock teki ainoan elokuvansa Henry Fondan kanssa ja John Ford ainoan elokuvansa kera Clark Gablen.

2pt Tällä vuosikymmenellä ensimmäiset ohjauksensa tekivät Sydney Lumet, Claude Chabrol ja Robert Aldrich. Cahiers du Cinema perustettiin ja 3D tuli ensimmäistä kertaa kaupalliseen elokuvateatterikäyttöön.

1pt Aki ja Mika Kaurismäki syntyivät, Andrei Tarkovsky teki ensimmäiset lyhytelokuvansa. Tätä vuosikymmentä kuvaavat enemmän tai vähemmän nostalgisesti mm. elokuvat L.A. Confidential ja American Graffiti.

- 1950-luku

13. Kuka ohjaaja?

4pt Hän valmistui teatterikorkeakoulusta vuonna 1949 ja teki tämän jälkeen laskusuhdanteisen uran näyttelijänä esiintyen elokuvien sivurooleissa ja teatteriseurueissa aina 50-luvun loppupuolelle saakka, kunnes lähti opiskelemaan elokuvaa Neuvostoliittoon.

2pt Hän rakastui usein elokuviensa naisnäyttelijöihin, kuten Tarja-Tuulikki Tarsalaan. Hänen elokuvissaan esiintyivät jo 1960-luvulla niin Spede kuin Vesa-Matti Loirikin. Ura loppui 1990-luvun alussa, jolloin ohjaaja suunnitteli Kalle Päätalo filmatisointien jälkeen tekevänsä elokuvan Urho Kekkosesta. Ennen aikainen kuolema kuitenkin esti suunnitelman toteutumisen.

1pt Hänen elokuviaan ovat muun muassa Pojat, Ajolähtö, Sissit ja Mona ja palavan rakkauden aika.

- Mikko Niskanen

Ääninäytteet (max. 10 pt.)

14. Elokuva ja ilmestymisvuosi? 2pt V: Enter the Dragon, 1973

15. Elokuva ja ohjaaja? 2pt V: Virgin Suicides, Sofia Coppola

16. Elokuva ja laulun esittäjä? 2pt V: Katariina ja Munkkiniemen kreivi, Leif Wager

17. Elokuva, kuka näyttelijä puhuu? 2pt V: Nosferatu - yön valtias, Klaus Kinski

18. Elokuva, kuinka monta Oscaria voitti? 2pt V: Menetetty maa, 4 (ohjaus, paras elokuva, sivuosanäyttelijä ja käsikirjoitus)

Rajan yli: Ranskasta Saksaan (Suomessa)

Werner Herzog -sarja

"I believe the common denominator in the universe is not harmony, but chaos, hostility and murder." 
- W.H.

Olen nähnyt 13 näytöstä elokuvia 7 päivän sisään. Kun Werner Herzogin dokumenttielokuvasarja puolen tunnin päästä jatkuu, nousee näytösmäärä 14:ään.

Ja pidot vaan paranee. Herzog sopii mitä mainioimmin jatkoksi Jean Painlevén visioille. Molemmat ovat omintakeisia, riippumattomia ja jäljittelemättömiä: kumpikaan ei ole saanut seuraajia, vaikka monet ilmoittavat heidät innoittajikseen.

Baijerin suuren individualistin dokumenttiprojekteja 60-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoleenväliin kartoittava Göethe-instituutin suursarja on digiprojisointinakin sivuuttamaton. Niagaran digi-Herzogit ovat tyydyttäviä kuin korvikekahvi: niitä mieluummin sietää näin harvinaisten helmien kohdalla kuin on kokonaan ilman.

Jo maanantain aloitusnäytös tarjosi täyttä tavaraa.

Herakles (1961), tai Herkules, voisi olla nimeltään myös Excelsior, painelee kuntosalille tiirailemaan kehonrakentajia. Tiiviisti rakennettu elokuva on muotovalio, jossa kyseenalaistetaan ruumiinkulttuuri asettamalla se rinnan ihmisen hirmutekojen ja tuhoamisvimman kanssa. Bodauksen kanssa leikataan ristiin kuvia pommikoneista, jotka ulostavat vastenmieliset lastinsa anonyymille kamaralle. On kokonaan katsojan omasta maailmankatsomuksesta kiinni, ymmärtääkö elokuvan pilkkana vai vakavana pamflettina ihmisluonnon hävettävimmistä puolista. Itse olen taipuvainen jälkimmäiseen tulkintaan. Herzog tyytyy kysymään, puhdistaisivatko nämä herrasmiehet Augeiaan tallit - olisiko heistä urotekoihin?

Seesteinen Fata Morgana (1971) ei ole helppo teos. Mikään elokuvassa ei anna viitteitä siitä, että se on itse asiassa ”Andromedasumun olioiden Uxmal–nimisestä planeetasta tekemä selostettu filmikertomus". Sillä ei ole kauheasti väliä, mitä edellisellä tarkoitetaan - Fata Morganassa Herzog on tehnyt itsensä näköisen luomiskertomuksen. On hyvin sopivaa, että nimi tarkoittaa kangastusta. Elokuvan kolme osaa - Luominen, Paratiisi ja Kulta-aika - liikkuvat visuaalisesti Pohjois-Afrikan ja Etelä-Amerikan aavikoilla, missä ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä. Elokuva tuntuu kysyvän: "Tätä vartenko meille on annettu elämä?" Se saattaa myös kysyä, onko tämä todella Maa vai sittenkin Maan jälkeinen Helvetti. Onko maailmamme pelkkää kangastusta? Ja jos vastaus on myönteinen, onko todellinen elämä edessäpäin vai jo jäänyt taakse?

Elokuva huokuu syvää rauhaa - ja rauhankaipuuta, joka varmasti on lähtöisin elokuvantekijästä. Herzog toistaa elokuva alussa yhä uudestaan lentokoneiden laskeutumisen kiitoradalle, kunnes siitä tulee melkein mantra ja tyhjä merkityksestä. Itse kokemus tai kokeminen merkitsee.

LA SOUFRIÈRE - Väistämättömän katastrofin odottelua. Siinä vasta herzogilainen otsikko. Vuonna 1976 tulivuori uhkaa hävittää guadalupelaisen rannikkokaupungin kartalta. Kaupunki evakuoidaan, vain kolme miestä kieltäytyy lähtemästä, koska he luottavat Jumalan tahtoon - ja ovat köyhiä. Herzog ryntää - tietenkin - aavekaupunkiin ja vuoren rinteille tietäen, että räjähdys voi tapahtua milloin vain.

La Soufrière on ensiluokkainen reportaasi kymmenien tuhansien ihmisten elämään vaikuttavasta luonnonilmiöstä. Herzog näkee katastrofin paljastamat yhteiskunnalliset lainalaisuudet: köyhät kärsivät rikkaita enemmän. Elokuva kertoo ihmisten käyttäytymisestöä ääritilanteessa. Kaupunkiin jääneiden miesten perustelut ovat itse yksinkertaisuus - ja lapsellisen irrationaaleja. Samalla hän tallentaa ainutlaatuisia otoksia purkautumisen merkkejä osoittavasta tulivuoresta ja myrkyllisistä rikkipilvistä.

The World According To Gene Painlevel

DocPoint-viikko

Vaati päivän toipua DocPointin aikaan saamasta univajeesta. Festivaalin viimeinen päivä kului tavatessa ystäviä ja vaihtaessa kuulumisia. Vain yksi näytös. Maanantaiaamuna kimppakyydillä takaisin Tampereelle - kiitokset Jennille ja Liinalle. Kotona nokoset ja Niagaralle käynnistämään Werner Herzog -sarja ja Elokuva-arkiston kevät. Tampereen elokuvajuhlat julkaisi ohjelmistonsa ja kilpailusarjaan päässeet.

DocPoint kuulopuheina: Kinshasa Symphony sai myrskyisät aplodit, Ken Wardropin His & Hers ja Nicolas Philibertin Nénette olivat hyviä, samoin kehuttiin The World According To Ion B:tä ja Queen Beetle Conquers Tokyota. En tavannut ketään, joka olisi nähnyt Hoop Dreamsin, vaikka se olisi ollut päänähtävyyksiä, jollei Jean Painlevén kakkosnäytös olisi osunut samaan aikaan.

Ranskalaisen originellin tiede-elokuvat olivat omaa luokkaansa yhdeksän nähdyn näytöksen joukossa. Piilevä on täydellinen esimerkki elokuvasta á la Painlevé.

Piilevä on mikroskooppinen, jakautuva eliö, joka ajelehtii meressä virtojen mukana. Siitä ei pitäisi olla paljon sanottavaa. Mutta kun Painlevé kuvaa piilevää tuhatkertaisena suurennoksena, se alkaa äkkiä kiehtoa mieltä. Piilevän "elämä" tuntuu tarkoituksettomalta, se vain jakautuu ja ajelehtii, jakautuu ja ajelehtii. Mutta joukkona ne saavat aikaan merkillistä kuhinaa, jossa on jotain inhimillistä: on kuin katselisi torille kokoontunutta kansaa. Näin Painlevé toimii kaiken kuvaamansa kanssa. Hän näkee jokaisen olennon omalla tavallaan inhimillisenä inhimillistämättä niitä keinotekoisesti, kuten esimerkiksi Pingviinien marssissa. Vielä hauskemmin tämä katsantokanta näkyy esimerkillisessä luontoelokuvassa "Torien kyyhkyset", jossa persoonattoman oloisista puluista löytyy valtava skaala yksilöllisiä piirteitä - kunhan vain osaa pysähtyä ja katsoa tarpeeksi tarkkaan. Pulu ei ole pulu ei ole pulu, eroja on värityksessä, nokan muodossa, kävelytavassa, laskeutumistyyleissä jne. Arkinen maailmamme muuttuukin jännittäväksi vivahteiden runsaudensarveksi.

Painlevén huipputöitä on Freshwater Assassins, kertomus näennäisen rauhallisen lammikon tai järven pinnanalaisesta maailmasta, joka on täynnä selviytymistaistelun aiheuttamaa tappamista. Elokuvan motto, joka soveltuu yhtä hyvin ihmisyhteisöönkin, on syö tai tule syödyksi. Viedessään kameran intiimin lähelle muutaman sentin mittaisia, persoonattomia otuksia, Painlevé saa aikaan karmivan kauhuelokuvan, joka täyttyy ääriään myöten säälimättömästä, tunteettomasta tappamisesta. Onneksi elokuva on vain muutamien minuuttien mittainen...

Ja entäpä Vampyyri? Pinnalta se on tieteellisen täsmällinen tutkimus kymmensenttisestä vampyyrilepakosta, joka elää juoden toisten eläimien verta. Mutta assosiaatiot kuljettavat tarinaan mukaan meidän ihmismaailmamme piirteitä. Vuonna 1945 valmistunutta elokuvaa on tutkittu natsismin allegoriana. Vampyyrilepakko on kuvattu tarkoituksellisen vastenmielisenä olentona, huippukohtana kuva vampyyrilepakon siiven lyönnistä, joka näyttää natsitervehdykseltä. Kammottavuutta ja koomisuutta virittyy kohtaukseen marsun häkissä. Lepakon valta itseään isompaan, huvittavan jättiläismäiseltä näyttävään uhriinsa näyttää maagiselta.

Painlevén elokuvat kertovat lopulta aina ihmisestä ja meidän harhautuneesta maailmankäsityksestämme. Kolmasosa maanpinnasta muodostuu piilevän jätteistä, joita käytetään myös dynamiitin valmistusaineena.