Werner Herzog -helmikuu
Dokumenttielokuvan ytimessä piilee kysymys siitä, onko se ensisijaisesti journalismia vai taidetta. Onko dokumentaariin sovellettava kumman kentän kriteerejä? Ilmiselvästi dokumenttielokuvan laaja skaala ulottuu yhtä lailla molemmille alueille aina reportaasista henkilökohtaiseen, subjektiiviseen maailman hahmottamiseen. Missä silloin kulkee raja? Vai onko niin, että pahaisimmassakin uutisinsertissä on vaikuttamassa persoonallinen valinta, joka tekee otoksesta subjektiivisesti rajatun; ja onko kyseessä tällöin taideteos sanan laajimmassa mielessä?
Werner Herzogin ja Denis Reichlen Balladi pienestä sotilaasta (Ballade vom kleinen Soldaten, 1984) vie Nicaraguan verisen sisällissodan sydämeen. Tekijät ovat elokuvan alussa saavuttaneet kolmen viikon suossa tarpomisen jälkeen päämääränsä: pienen Miskito-intiaanien kylän. Heidän huomionsa kiinnittyy sandinisteja vastaan taistelevaan lapsiarmeijaan. Jokainen lapsista on menettänyt jonkun perheenjäsenensä tai kaikki. He tietävät vain haluavansa tappaa. Tekijöiden kamera rekisteröi ympäristöä ja ihmisiä siinä näennäisen objektiivisesti. Nicaraguan poliittisesta asetelmasta ei sanota mitään, paino on yksinomaan haastateltavien kertomuksissa ja lapsisotilaiden kokemuksissa. Herzog ei ole yhteisön kuvaaja, hänen katseensa kääntyy aina siihen, mitä ihmisyksilö kokee. Alkuun on sijoitettu otos tuskin kymmenvuotiaasta pojasta laulamassa kaunista sävelmää, kuin merkitsemässä panosta, jolla heitä kouluttavat aikuiset pelaavat. Herzog kysyy eräältä lapsista, mitä tämä ajattelee ikätovereistaan vihollisen joukoissa. Vastauksesta ilmenee, ettei lapsi kykene näkemään vihollista kaltaisenaan ihmisolentona eikä tekemään eroa aikuisen ja lapsen välillä. Siihen taitaa kiteytyä Balladi pienestä sotilaasta sekä journalismina että omakohtaisena taideteoksena. Elokuva on myös esimerkki Herzogin taipumuksesta pitkittää otosta ohi normaaliksi koetun, mikä riisuu kameraan tottumattomilta kohteilta teeskentelevän poseerauksen ja näyttää heidät äkkiä häiritsevän todellisina.
Little Dieter needs to fly (1997) on Herzogin kuuluisin 90-luvun työ. Samasta aiheesta saksalaisohjaaja muokkasi näytelmäelokuvan Rescue Dawn (2006), jossa Dieter Dengleriä näytteli Christian Bale. On makuasia kumpaa pitää mieluisampana, mutta se on sanottava, että Little Dieter on dokumentiksi harvinaisen jännittävä ja vangitseva. Herzog sai hieman huvittavasti Little Dieteristä Emmy-ehdokkuuden: jos milloinkaan kaksi maailmaa ovat kohdanneet...
Pohjimmiltaan Herzog käsittelee elokuvassa sotakokemusten traumaa. Saksalainen Dieter Dengler emigroitui 60-luvun alussa Yhdysvaltoihin lentohaaveen perässä. Hänestä tuli ilmavoimien sotilas, joka Vietnamin sodan tiimellyksessä ammuttiin alas Laosissa 1966 ja kulki käsittämättömän tuskien taipaleen takaisin vapauteen. Tuo kolmen vuosikymmenen takainen kuuden kuukauden ajanjakso on merkannut Denglerin loppuiäkseen.
Elokuvan toteutus saattaa olla lajissaan ainutlaatuinen tai ennen näkemätön. Herzog vie häikäilemättömästi Denglerin suoraan trauman lähteille ja laittaa tämän rekonstruoimaan Laosin viidakossa oman tarinansa jaksoja. Avoin ja poliittisesti naiivi Dengler kokee Herzogin ohjauksen ilmiselvästi terapeuttisena. Lentäjä ryöpyttää vuolassanaisesti muistojaan, joiden pelottava yksityiskohtaisuus kertoo syvistä haavoista. Samalla Herzog näyttää Vietnamin pommituksia luodakseen viitekehyksen, jota vasten yhden yksilön kokemukset rinnastuvat miljoonien kohtaloon.
Elokuva on pahuksen vetävä. Denglerin tarina on itsessään niin dramaattinen ja täynnä vaivoja ja kauhuja, että se toimisi vaikka kuunnelmana. Herzogin viileä, hiottu kerronta antaa sille kuitenkin oman säväyksensä. Ohjaaja tutkii sitä, kuinka ihminen muuttuu ja pysyy kuitenkin samana. Elokuvaa on syytetty poliittisen kantaa ottavuuden puutteesta, mutta juuri Vietnamin sotaa kartoittavien elokuvien ainaisten poliittisten iskulauseiden puute tekee Little Dieteristä erikoisen ja tuoreen ja saa huomion kiinnittymään myllyssä jauhaantuvan yksilön kauhuun kaikissa sodissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti