Tämä ei jää tähän

Täten jätän Filmiaura ry:n, Suomen elokuva-alan toimijoiden ja suomalaisten elokuvaharrastajien harkittavaksi ehdotuksen Jussi-palkinnon lakkauttamisesta. Viimeistään viime sunnuntaisen farssin - jolle kukaan ei nauranut - jälkeen se tuntuu ainoalta kunnialliselta vaihtoehdolta.

En käy väittämään, etteikö palkittujen joukossa olisi ollut heitäkin, jotka ansaitsivat täyden tunnustuksen: varmasti Rare Exportsin työryhmä onnistui eräillä elokuvanteon osa-alueilla erinomaisesti ja Ville Virtasen palkinto oli melkoisessa mitassa itsestäänselvyys - Peter Franzénin Harjunpääkö muka olisi ollut Jussin arvoinen? Jos siis Jussilla enää mitään arvoa olisi.

Edellämainittuja on kuitenkin kohdeltava poikkeuksina siinä narrimaisuuksien karnevaalissa, jonka jäljiltä henkitoreissaan viruneen suomalaisen gaalapalkinnon sydänkäyrä näyttää nyt pysyvästi vaakaviivaa.

Tiedetään kyllä, että Jussi-parkaa on ryvetetty viime vuosina muutoinkin antaumuksella ja hartaudella. Mutta viime vuotisen katastrofin - sen, jossa mielistelevä, tekopyhä, intohimoton ja valmiiksi muhennettu Postia pappi Jaakobille hukutettiin palkintoihin, jollaisten muodossa parempina aikoina on kiitetty Mikko Niskasta, Aki Kaurismäkeä ja Matti Kassilaa - tuhkista näytti kuin vastareaktiona nousevan nuorta ja voimakasta suomalaista elokuvaa. Kentän yli tuntui kulkevan edes hetkellisesti tervehdyttävä tuulahdus. Saara Cantellin Kohtaamisia ja Juho Kuosmasen Taulukauppiaat ovat molemmat vahvoja ja omaperäisiä töitä, jotain uutta ainakin kotimaisittain. Mitä sitten tapahtui?

No, kuulkaahan tätä: vuoden 2010 parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi nimettiin viimeisen päälle suomalaisia stereotyyppejä pönkittävä junttikomedia nimeltä Napapiirin sankarit.

Pysähtykää hetkeksi. Miettikää sitä. Sekä te, jotka elokuvasta piditte, että muut. Napapiirin sankarit. Pyöritelkää sitä suussanne, maistelkaa sitä. Sitten pohtikaa tovi suomalaisen elokuvan traditiota, sen Aapeleita, Lännen lokareita ja sotamonnifarsseja. Mitä niistä on jäljellä? Kuka niitä enää katsoo? Koittakaa myös vastata kysymykseen, mikä toinen maa ylpeilisi Napapiirin sankarit -nimisellä äijäkomedialla ojentaen ruusuja sekä sen kirjoittajalle että ohjaajalle, ottaen etenkin huomioon kunnianhimoisemmat vaihtoehdot?

Selitys tälle kaikelle on ilmeinen, yksinkertainen, tyly, banaali. Napapiirin sankarit keräsi katsojia kymmenen kertaa enemmän kuin Kohtaamisia ja Taulukauppiaat (jonka yleisömääristä Suomen Elokuvasäätiö ei pidä kirjaa, koska teos ei kestonsa puolesta mahdu SESin "kriteereihin")  yhteensä. Totta kai keräsi, tekihän sen ohjaaja, jonka tyylin yksi tavaramerkeistä on mainoselokuvaestetiikkaa myötäilevä kaupallisuus, yleisölle, joka on tottuneinta televisioilmaisuun. Muut ohjaajan elokuvien tavaramerkit ovat eri ns. yhteistyökumppaneiden logoja. Nämä sponsorit mahdollistavat mainostuksen, jonka volyymi on suunnilleen suhteessa mainittujen pienempien tuotantojen katsojamääriin.

Muitakin valintoja on syytä kyseenalaistaa. Filmiaurallahan ei näytä olevan minkäänlaiseen kyseenalaistamiseen halua. Ei tietenkään, koskapa se on ottanut johtotähdekseen tukea elokuvaa, joka vetää teattereihin väkeä - ja joka siten ei kaipaa lisää immateriaalista tukea - eikä esimerkiksi, hm?, hyvää elokuvaa, sellaista, jolla on sanottavaa ja joka osaa myös itseään ilmaista.

Joten: kysymys elokuvaamisesta. Mika Orasmaa on huikea lahjakkuus, on ollut aina Jalmari Helanderin ensimmäisistä lyhytkuvista lähtien. Hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Mutta sallikaa kysyä: oliko hänen työnsä Rare Exportsissa yhtä luovaa kuin Marita Hällforsin taiturointi Kohtaamisten pitkissä otoksissa; tai samalla tavalla pelotonta ja inhimillisesti tenhoavaa kuin J-P. Passin kuvaus Taulukauppiaissa? Vai oliko se sittenkin vain näyttävintä?

Entä miten Kimmo Taavilan palkittu työ Orasmaan kuvaamassa elokuvassa suhtautuu vaikkapa Jussi Rautaniemen vastaavaan taidonnäytteeseen Taulukauppiaissa ajatellen leikkauksen merkitystä tarinan palvelijana, rytmittäjänä, tunnelman luojana?

Entä millä perusteilla Katja Küttneristä tehtiin Jussi-voittaja jo aikaa ennen itse gaalaa? Hyvä on, naispääosakategoria oli tällä kertaa poikkeuksellisen korkeatasoinen ja kaikki kolme ehdokasta olivat tunnustuksen arvoisia. Palkituksi tuli kuitenkin näyttelijä katsotuimmasta ja tuoreimmasta elokuvasta. Ja huonoimmasta. Nyanssitajuinen Anneli Sauli ja virheettömän autenttinen Auli Mantila saivat tukea suorituksiinsa paljon Arto Halosta paremmilta ohjaajilta. Ja se näkyy.

Kritiikin puutetta, haluttomuutta siihen, osoittaa myös Miesten vuoron palkitseminen vuoden kotimaisena dokumenttina. Valinta on linjassa elokuvan laajemman vastaanoton kanssa, josta henkii kykenemättömyys analyyttiseen tarkasteluun. Miesten vuoro on vain hyväksytty, ilman sen kummempia. Eikä se huono elokuva olekaan, mutta myöskään ei ole välitetty tarkastella sen ilmeisiä puutteita: yksipuolisuutta, manipuloivuutta, pateettisuutta sekä epä-älyllisyyttä ja -analyyttisyyttä. Pirjo Honkasalon yhdessä otoksessa on enemmän omaperäisyyttä ja ajatusta kuin Miesten vuorossa kaikkiaan. Ja vieläpä Reindeerspotting, omista puutteistaan huolimatta, on palkituksi tullutta vakuuttavampi kokonaisuus.

Tämä ei jää tähän. Jos mitään ei tehdä, jos Jusseista ei luovuta tai instituutiota uudisteta ja koko rakennetta aleta ajatella hedelmällisemmistä lähtökohdista, jatkaa Filmiaura syljeskelemistä kotimaisen elokuvan kasvoille.

Palkinnot eivät ole hyväksi. Eivät silloin, kun tekijät eivät itse saa omilla ehdoillaan asettaa töitään ehdolle. Palkinnot ovat lapsia varten, ja kun niitä aletaan jakaa aikuisten kesken, syntyy vain määrättömästi eripuraa, valituksia, kehää pyöriviä keskusteluja ja historiallista väärennöstyötä. Jopa kurjissa palkintogaaloissa voittajat kirjoittavat historiankirjat.