Tästä elokuvasta ei ole mitään hyvää sanottavaa.
Rowan Joffen ohjauksessa Graham Greenen kuulusta romaanista Kiveä kovempi eli Brighton Rock on saattanut olla ylevät tavoitteet. Mene, tiedä. Elokuvasta on joka tapauksessa tullut valkokangasvastine vasta tyhjennetylle elementtiasunnolle. Brighton Rock on lohduttoman ikävystyttävä, ontto ja vailla mitään samastumiskohteita.
Eniten kaduttaa, etten ottanut lukeakseni Greenen romaania. Elokuva on nyt tavallaan pilannut sen. Tai voihan olla, että kirja on yhtä huono kuin elokuvakin, mutta on painavia syitä epäillä sellaista.
Joffen elokuva ei epäonnistu suinkaan siksi, että se jäisi vellomaan epäolennaisuuksiin tai olisi väritön. Joffe on tavoitellut elokuvaansa alati kiristyvän ruuvipenkin tunnetta, vähän kuin Epäillyissä, esimerkin vuoksi. Mutta Joffe ei saa mitään kosketusta henkilöihinsä, heidän motiiveihinsa eikä taustalla velloviin, mod-kulttuurin noususta ilmoittaviin nuorisomellakoihin. Ainoa, mitä kankaalla on, on ylisyvillä väreillä kyllästetty, jatkuvasti liikkuva kuva. Brighton Rockin visuaalinen sävy on haettu jälkikäsittelyssä, minkä vuoksi elokuva näyttää luonnottomalta. Värit ovat keinotekoisen oloisia ja yksityiskohdat katoavat siloitellun pinnan alle. Leffa on yksinkertaisesti 2000-lukulaista elokuvantekoa pahimmillaan. Brighton Rock näyttää kalliilta kun sen pitäisi näyttää aidolta, ja huolitellulta kun sen pitäisi näyttää kiinnostavalta.
Näyttelijöitä ei pidä syyttää siitä, että heidän ponnistelunsa kaatuvat taitamattomaan kerrontaan, jossa Greenen oletettavista psykologisista monitasoisuuksista ei ole rahtuakaan jäljellä. Sen huomion voi tehdä, että Sam Riley tuo merkillisesti mieleen nuoren Leonardo DiCaprion. Riley esittää kertomuksen päähenkilöä, gangsterin alkua nimeltä Pinkie. En tiedä, millainen Pinkie on Greenen romaanissa tai aikaisemmassa 40-luvun elokuvaversiossa, mutta Joffen Pinkie on yksiselitteisen paha nuori mies, joka pyrkii ainoastaan pääsemään pälkähästä, johon on veitsensä kautta suistunut. Mitään sisäistä elämää eivät sen paremmin Joffe kuin Rileykaan kykene hänelle antamaan.
Maailmassa tehdään säännöllisen tappavalla tahdilla pinnalta katsoen näyttäviä elokuvia, joissa ei ole sielua, ei sydäntä, ei säpinää; joista ammatikseen lehtiin kirjoittavat tylsämieliset kriitikot vääntävät ylisanoja saadakseen nimensä julisteisiin. Brighton Rock kuuluu näihin elokuviin Tummien perhosten kodin, Erään joulutarinan, Sormusten Herra -trilogian ja monien, monien muiden lisäksi. On katkeraa, että Brighton Rock saa tuotantotekijöidensä vuoksi levityksen jonkun paljon arvokkaamman jäädessä ikuisesti rannalle. Ja sama toistuu jatkuvasti.
On hyvä tietää, että koko maailma ei ole tullut hulluksi, eivätkä kaikki luule Tummien perhosten kotia hyväksi elokuvaksi. Se kiteyttää kaiken, mikä 2000-luvun kotimaisessa on yleensä pielessä.
VastaaPoista