lauantai 19. helmikuuta 2011

Viidakossa, taas

Herzog-helmikuu

Viidakko, sademetsä on Werner Herzogille tärkeä. Niin monet hänen elokuvistaan sijoittuvat lehtivihreän keskelle vaikeakulkuisille seuduille. Vuonna 1998 hän teki tosiasiallisen jatko-osan laajalti huomatulle elokuvalleen Little Dieter needs to fly. Näin on, Julianen syöksy viidakkoon - joka kuulostaa alkukielellä melko tavalla vahvemmalta: Julianes Sturz in den Dschungel - on kuvattu Little Dieterin valmistumista seuranneena vuonna ja hyödyntää paljolti samoja lähtökohtia.

Tällä kertaa viidakkoon Baijerin ylpeyden kanssa lähtee Juliane Köpcke. Ihmetytöksi ristitty Köpcke selvisi ainoana yli 90 sielua vaatineesta lentokoneen rysäyksestä keskelle Perun sademetsiä jouluna 1971. 17-vuotias menetti onnettomuudessa äitinsä, mutta pelastui itse kävelemällä kymmenen päivää murtuneen solisluun kanssa viidakon halki turvaan.

Kuten Dieter Denglerin kanssa aiemmin, Herzog matkaa onnettomuuspaikalle ja antaa Köpcken kertoa tarinansa. Jälleen aiheena on elämän suuntaa muuttanut käännekohta. Köpcken tarina on yhtä uskomaton selviytymisseikkailu kuin Denglerin, mutta ihmisinä he ovat hyvin, hyvin erilaisia, mikä heijastuu elokuvissakin. Molemmissa, mutta etenkin jälkimmäisessä, Herzog tutkii sitä, miksi juuri nämä ihmiset selviytyivät. Köpcken tarinaa sävyttää sen mitä epätodennäköisin yhteys Herzogin omaan elämään: molemmat ovat olleet samalla lentokentällä samana jouluaattona odottamassa lentoa. Ja samaan aikaan, kun Köpcke on tehnyt matkaa pelastukseen, hänen maanmiehensä on kuvannut samoissa metsissä kohtauksia Aguirre-elokuvaansa.

Julianen syöksy viidakkoon on yhtä varmaotteisesti ohjattu teos kuin Little Dieterkin. Herzogin oman, vahvan persoonan täytyy olla syynä siihen, miten hyvin hänen kuvaamansa ihmiset asettuvat kameran eteen kertomaan tarinansa. Kaikista hänen kuvaamistaan ihmisistä tulee erityisellä tavalla "herzogilaisia" hahmoja. Herzog luo dokumenteissaankin omaa henkilögalleriaansa. Juliane Köpcke näyttäytyy analyyttisesti menneisyyteensä suhtautuvana tiedenaisena, joka pystyy kertomaan onnettomuuden yksityiskohdista, mutta pitää tunteensa yksityisomaisuutenaan. Keskeiseksi nousee kuvaus mielikuvituksen rajoja koettelevasta kolmen kilometrin syöksystä sen jälkeen, kun Köpcke oli paiskautunut penkkiin sidottuna ulos koneesta. Jos ihmisen elämän voi tiivistää yhteen kuvaan, se on Köpcken kohdalla kuva alla lähestyvästä, pyörivästä ja rajattomasta lehtipatjasta. Ainakin Herzogin mukaan.

Aina kun voi, Herzog viittaa elokuvaan todellisuutta määrittävänä elementtinä. Niin nytkin. Hän näyttää hulvattoman hauskoja pätkiä eksploitaatioleffasta I miracoli accadono ancora (Miracles Still Happen, 1975), joka yritti parhaansa mukaan rahastaa Köpcken tarinalla sensationalisoimalla sen viimeistä pisaraa myöten.

Elokuvansa Herzog päättää jaksoon, jonka taustalla soi sama Wagnerin alkusoitto Das Rheingoldiin, jota Terrence Malick käytti pari vuotta myöhemmin The New Worldissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti